tiistai 29. tammikuuta 2019

Miniloma Kuusamossa


La Gomeran trooppisista maisemista on hyvä hypätä Kuusamon tykkylumimaisemiin. Joulun välipäivinä saimme extempore-idean lähteä pohjoiseen, ensin Ouluun moikkaamaan Eeron siskoa ja siitä muutamaksi päiväksi Kuusamoon. Tokihan kivan vuokramökin löytäminen viime hetkellä meinasi olla mahdotonta, mutta löysimme erään leirintäalueen, jossa Eero muisteli pienenä käyneensä. Soitto leirintäalueelle ja mökki oli buukattu. Auto pakattiin täyteen tavaraa, ja eikun menoks. Lumikengät ja monotkin löytyivät lainaan, mutta viime hetkellä sukset jätettiin pois kun ne eivät oikein mahtuneet autoon. Lopulta sen puoleen suksille kuin lumikengillekään ei tullut tarvetta, sillä Kuusamossa oli ennätysvähän lunta, ja monet ladut olivat vielä avaamatta. Tuntureilla sentään oli kauniit tykkylumimaisemat, mutta muutoin maisema ei paljon etelästä poikennut.

Valtavaaran rinne ja Rukan valot

Puolilta päivin olimme perillä Kuusamossa, ja lounaan jälkeen suuntasimme kävelylle Valtavaaran huipulle. Harmi vain, että unohdimme pimeän tulevan jo ennen kello kolmea, joten pimeys pääsi hieman yllättämään. Ja kaiken lisäksi unohdimme kokonaan pakata otsalamput matkaan. Puhelimen valossa onneksi näki jotenkuten edetä lumen keskellä, ja pilvien kerääntyäessä lumi heijasti jopa sen verran, että ilman lamppuakin näki tihrustaa. Hieman alempana rinteessä Rukan valot puolestaan valaisivat maiseman melko tehokkaasti.

Toisena päivänä suuntasimme Pienelle Karhunkierrokselle, joka alkoikin ihan meidän majapaikan läheltä. Lumisessa maastossa 12 kilometrin kierrokseen upposi lähes neljän tuntia. Ruokatauon pidimme Harrisuvannon laavulla. Eero teki polttopuita ja mä purin sillä välin rinkasta ruokatavaroita. Yhtäkkiä tuli fiilis, että joku katselee. Ja kyllä, pieni tirppa istui grillitelineen nokassa ja katseli meikäläistä uteliaana. Rupesin hiljaa kaivamaan kameraa esille, ja samassa kuulin Eeron lähestyvät askeleet. Ehdin kirota mielessäni, että nyt lintu pelästyy – ja niinpä ehdin nähdä kameran etsimestä linnun hävinneen. Paitsi että se lennähtikin Eeron sylissä olevien polttopuiden päälle, aivan kuin kysyäkseen Eerolta "no kukas se sinä sitten olet?". Seuraavaksi lintu lennähtikin polvelleni ja pyöri ympärilläni tutkien uteliaana, mitä jännää rinkasta löytyikään. Löytyi repun pohjalta vähän ruisleipää, jonka paloja tintti kävi ahnaasti hakemassa ihan kädeltä asti. Puuhastelimme ruokaa, söimme ja lämmittelimme hetkisen nuotiolla. Koko ajan tintti seurasi puuhiamme ja kävi välillä nuotiolla lämmittelemässä. Ah miten kiva kohtaaminen! <3

Hernekeiton keittelyä nuotiolla kun trangian kaasu jäätyi. Tintti tarkkailee taustalla.

Kolmantena päivänä kävimme aamukävelyllä (siis aurinkohan nousi vasta yhdeltätoista, eli noin kymmenestä kahteentoista lasketaan aamukävelyksi) Riisitunturilla. Maisema oli kyllä hauskannäköinen, kun tykkylumiset kuuset pienenivät ja harvenivat mitä ylemmäs reitti kulki. Lumiset kuuset kyhjöttivät maisemassa kuin mitkäkin hattivatit. Muita ihmisiä ei näkynyt, ja sankka sumu loi aavemaisen fiiliksen. Luntakin pyrytti hieman, ja mietimme jo, että tuollahan on helppo eksyä, kun lumi voi peittää hetkessä polun ja merkit alleen, eikä pyryssä ja sumussa näe kovin kauas. Itse asiassa meinasimmekin lähteä kulkemaan väärään suuntaan paluumatkalla... Hörppäsimme kaakaot autiotuvalla, ja jatkoimme kohti huippua, vaikka sumun takia ei ollutkaan kovin jylhiä näkymiä.

Reitin merkkejä ei ollut aina helppo bongata...

Riisitunturin kierroksen jälkeen haukkasimme hirvipullat Hanki-baarissa, ja suuntasimme moottorikelkkavuokraamoon. Puimme päälle kokovartalo-no-can-don, eli toppahaalarin, toppahanskat ja toppasaappaat, ja suuntasimme kelkkareitille. Ja huh mitä kyytiä tuo kelkkailu onkaan, varsinkin takana kyydissä istuminen! Kelkkareitit olivat todella kuoppaisia varmaankin vähäisen lumen takia, joten kiinni sai pitää ihan todenteolla. Neljän tunnin aikana ehdimme huristella noin 40 kilometriä, ja enempää ei olisi kyllä jaksanut. Illalla ja seuraavana päivänä oli kyllä yksi jos toinenkin lihas hellänä...

Lähtöaamuna visiitti Rukan huipulle, sää oli tietenkin kuulas ja aurinkoinen



Minivacaciones en Kuusamo.

Besos, Hansu

perjantai 18. tammikuuta 2019

5x yllättävää asiaa La Gomerasta

Vaikka La Gomeran saari on pikkuruinen, mahtuu sinne silti yhtä sun toista. Kokosin listaan viisi asiaa, joita et ehkä tiennyt tästä Kanarian vähemmän tunnetusta saaresta.


1. Luonnon monimuotoisuus
Jaksan hämmästellä miten noin pikkuiselta saarelta löytyi niin monennäköistä luontoa. Jo heti ensi metreillä saarelle saapuessa ymmärtää luonnon monimuotoisuuden hehkutuksen: heti pääkaupungista ulos ajessa ympärillä alkaa kohota maagisia vihreitä kukkuloita, ja ympäristö näyttäytyy yhtäkkiä täysin erilaisena.
Saarelta löytyy tiheää ja vehreää metsää, jossa kosteusprosentti pysyy sadassa eikä lämpötila varmaan koskaan nouse yli 15 asteen, sekä jalkapohjia polttavia mustahiekkaisia rantoja, jossa on läpi vuoden mukavan lämmintä. Sileillä, mustilla pikkukivillä kuorrutetut rannat puolestaan nostattivat salmiakkihimon. Osasta saarta korroosio on ahminut maaperää niin, että jäljellä on vain oranssinpunaista rautapitoista hiekkaa – olo oli kuin Marsissa. Saaren keskiosassa kohoaa valtavat kirkkaan vihreän sammalen peittämät laakeripuut, kun taas rannikon laavakiviset kalliot ovat karuudessaan kauniita – ainoastaan siellä täällä jaksaa joku hassun näköinen kasvi sinnitellä kuivuudessa. Ja vain vähän matkan päässä maisema loistaa taas vihreänä palmulehtona, ja vuorten penkereet pursuavat viljelmiä. Maisemalle tyypillistä on myös vaikuttavat kivipaasit, jotka ovat muinaisia tulivuoren laavan purkautumiskanavia. Harmi, että näistä kuuluisin Roque de Agando ei millään meinannut mahtua kameraan, ja sää oli aina tuulinen ja pilvinen kun tuolla kuuluisalla monoliitilla vierailimme.






2. Vaihteleva sää
Luonnon monimuotoisuudesta päästään jännittäviin sään vaihteluihin. Tokihan ennen reissua seurasimme säätiedotteita ja tuskastelimme, kun eri sivustot saattoivat antaa aivan erilaisia lämpötilalukemia. Paikan päällä syykin selvisi: sää riippuu tietenkin siitä, missä päin saarta on! Esimerkiksi meidän majapaikkamme sijaitsi noin neljän kilometrin päässä rannasta, ja meillä oli lähes aina pilvistä mutta melko lämmintä. Rannalla puolestaan paistoi yleensä aurinko, ja oli heti viisi astetta lämpimämpää. Ja vain muutaman kilometrin päässä lämpötila laski taas useamman asteen. Saaren keskellä laakeripuumetsässä taas tuntui aina satavan, sillä kosteusprosentti oli niin korkea. Autolla ajaessa saaren läpi saattoi tyhjästä yhtäkkiä tulla roiskaisu tuulilasiin, ja taas seuraavana hetkenä paistaa aurinko.
Ilmeisesti talvikaudella tuulee enemmän kuin kesällä, ja useampana päivänä tuuli yltyikin myrskylukemiin – enpä ole itse asiassa ennen kokenut niin kovaa tuulta, että sitä vastaan oli lähes mahdotonta kulkea ja sain tosissaan keskittyä ettei tuuli heittänyt kumoon. Ilmeisesti tuuli oli poikkeuksellisen kova koko Kanarialla, ja paheni vain meidän lähdön jälkeen. Vain pari viikkoa meidän reissun jälkeen Iltalehti uutisoi Teneriffan jättiaalloista, jotka pyyhkivät jopa erään hotellin parvekkeen mennessään! Jutun mukaan sää jatkui vielä hurjempana La Gomeralla, hui!




3. Yllättävä koko ja pitkät välimatkat
Vaikka saaren halkaisija on vain noin 20 kilometriä, ovat välimatkat melkoiset, sillä koko saari on yhtä vuoristoa. Eli jos saari levitettäisiin suoraksi, sen pinta-ala olisi moninkertainen. Saari kohoaa jo rannikolta niin jyrkästi ylöspäin, ettei rantaviivaa oikeastaan ole. Paikasta toiseen on siis siirryttävä vuorten reunoja luikertelevia teitä saaren keskustan kautta. Niinpä toiselle puolelle saarta kestää ajaa jopa parisen tuntia. Saaren keskustan kautta ajaminen tarkoittaa myös kansallispuiston läpi ajamista, joten tiet ovat kyllä kauniita kaikkialla. Kenelläpä olisikaan kiire noin kauniissa maisemissa? Joko saa ihailla laaksoihin avautuvia maisemia tai sitten nauttia tien yli kurottelevien puiden mystisestä tunnelmasta. Tietkin ovat loistavassa kunnossa, eikä ruuhkia ole. Suurin uhka ajamisessa on rinteiltä putoavat irtokivet, jotka voivat vahingoittaa autoa tai puhkoa renkaat.




4. Mielenkiintoinen historia
Taaspa tuli törmättyä Kolumbukseen, hänhän tuntuu ihan seuraavan meikäläistä. Kolumbus sopi kuuluisasta retkestään Salamancassa ja hänen jäännöksensä lepäävät Sevillan kirkossa, jonne yritimme jonottaa, mutta päädyimmekin jumalanpalvelukseen. La Gomera puolestaan on paikka, josta Kolumbus lopulta lähti kuuluisalle matkalleen.
Saaren alkuperäisasukkaista guancheista tiedetään melko vähän, joten he näyttäytyvät ainakin itselleni mystisenä ja mielenkiintoisena kansana. Guanchit elivät yksinkertaista elämää kivikauden menetelmin vielä keskiajalla ensimmäisten eurooppalaisten saapuessa. Vaikka alkuperäiskulttuuri on hävinnyt aikoja sitten, ovat guanchit jättäneet nykymaailmaan jälkensä. Guanchit elivät pitkälti kasvisruualla, sillä he eivät kalastaneet eikä saarella ollut alkujaan nisäkkäitäkään metsästettäväksi. Nykypäivänä Kanarialla suosiossa oleva gofio-jauho on ilmeisesti peräisin guancheilta, kuten mahdollisesti myös vihellyskieli.




5. Erikoinen vihellyskieli 
La Gomeralla "puhutaan" espanjan lisäksi aivan omalaatuista, linnunlaulua muistuttavaa kieltä el Silboa eli vihellyskieltä. Kieli  on nykyään harvinaisuus, emmekä mekään kuulleet sitä kertaakaan. Kieli oli itseasiassa vaarassa kadota kokonaan, mutta nykyään se on pakollinen oppiaine paikallisissa kouluissa, jottei se vapuisi unholaan. Ympäristöä tarkastelemalla on helppo ymmärtää vihellyskielen synty. Koska maasto on hyvin vaikeakulkuista, oli naapurikylään tai vuorilla liikkuvalle paimenelle helpompi viestiä kauas kantautuvin vihellyksin kuin huutamalla tai viemällä viesti jalan. Silboa voi kuulla vaikkapa tällä videolla (on muuten muutenkin hyvä video, kannattaa katsoa!).


La Gomera es una isla peculiar. Es muy pequeña, pero tiene muchas variaciones de altitud, que significa que toma mucho tiempo a conducir a cualquier lugar y el tiempo varía mucho en diferentes partes. Su naturaleza es versatil: bosques verdes de laurisilva, playas con arena negra, palmares, rocas sin plantaciones... También tiene historia distintiva y el lenguaje silbado muy especial.

Besos, Hansu

perjantai 11. tammikuuta 2019

La Gomeran satumetsä


Palataanpa vielä hetkeksi Kanarian reissutunnelmiin ja La Gomeran satumetsään! La Gomeran suurin nähtävyys on sen keskiosassa sijaitseva Garajonayn kansallispuisto ja sen ikiaikaiset laakeripuumetsät, joissa risteilevillä poluilla saa kulumaan päivän jos toisenkin. Me kävimme kerran uteliaana vilkuilemassa mahdollisisesti kuuluisimman Contaderon polun alkupäätä, ja palasimme myöhemmin samalle reitille juoksuvarustein. Polku oli merkitty keskihaastavaksi, sillä etenkin toiseen suuntaan siinä oli aika paljon nousua. Me kävelimme ensin yhteen suuntaan Cedron kylään ja juoksimme takaisin ylämäkeen. Hiljaisessa metsässä äänettömästi tassutellessa pääsimme yllättämään erään vanhemman pariskunnankin, ja jouduimme hienovaraisesti yskäisemään ilmaistaksemme läsnäolomme. Hieman säikähtäneinä pariskunta antoi tietä ja naurahtivat puuskuttaen kun me pingoimme juosten ohi. Ja juu, ei pystynyt kyllä koko matkaa juoksemaan vaan pahimmat nousut oli tyydyttävä kävelemään reippaasti. Metsä oli kyllä täydellinen polkujuoksuun, sillä siellä on mukavan viileää, ja sataa prosenttia hipova kosteus ja puhdas ilma tekevät hengittämisestä helppoa.




La Gomeran laakeripuumetsä on lähes ainoa laatuaan, ja siellä kasvaa lajikkeita joita ei muualla tavata. Metsässä kasvaa eri laakeripuulajikkeiden lisäksi giganttisia kanervia, jättiläismäisiä makronesianavokadopuita, tuuheita saniaisia ja monia hauskan näköisiä kasveja, jotka kasvattavat pitkät hontelot varret saavuttaakseen edes muutamia auringon pilkahduksia. Sademetsän kosteus myös saa sammalet, jäkälät ja muut peittokasvit valloittamaan puiden rungot. Vastaavia metsiä on myös La Palmalla ja Teneriffalla, sekä Azoreilla ja Madeiralla. Metsä on ikään kuin elävä reliikki, sillä se on säilynyt lähes muuttumattomana liitukauden jälkeiseltä kenotsoottiselta ajalta. Tuolloin aikojen alussa vastaava kasvillisuus on peittänyt koko eteläistä Eurooppaa, mutta se on sittemmin hävitetty/hävinnyt eikä takaisin enää kasva. Garajonayn metsätkin olivat jo vaarassa kadota, sillä suuri metsäpalo tuhosi osan kansallispuistosta vuonna 2012.

Aavemainen näky: palanutta metsää kansallispuiston reunalla



Kosteutta riittää


Metsä oli kyllä kuin suoraan satukirjasta. Aika tuntui ikimetsässä pysähtyneen jo satoja vuosia sitten. Tuntui kuin koko metsä olisi unessa tai lumouksen vallassa, sillä kaikkialla oli hiirenhiljaista. Satunnaisten purojen solina ainoastaan rikkoi hiljaisuuden ja silloin tällöin jokin lintu vähän innostui laulamaan kunnes taas hiljeni. Olin varma, että metsä kätkee jonkinlaisia taikaolentoja, vähintäänkin keijuja ja peikkoja. Ja kyllähän pari dinosaurustakin maisemaan sopisi...




El parque nacional de Garajonay y sus bosques de laurisilva.

Besos, Hansu
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...