keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

6 x paksutukkaisen hupaisaa hiusmuistoa

Eri bloggaajat jakavat säännöllisesti vinkkejä hiusten tuuheuttamiseen ja elinvoiman parantamiseen. Itseäni nämä naurattavat. Oma ponnarini kun on mallia paksumpi kuin ranne ja jo pelkästä otsatukasta tulee keskivertosuomalaisnaisen ponnari. Biotiinia söin jonkin aikaa kynsiä vahvistaakseni, mutta lopetin, kun pelkäsin että tukka paksuuntuu entisestään. Tuuheuttavan shampoon jätän todellakin hyllyyn. Taas suorittaessani suuroperaatiota nimeltä hiustenpesu, aloin muistelemaan kaikkia hauskoja tilanteita joita hiuksiini liittyy.

Menetettyjä leikkihetkiä ja nolostelua

Lapsena tämän tukan kanssa eläminen oli erityisen rankkaa. Äiti pesi ja vähintääkin auttoi huuhtelemaan kuontaloani varmaan lähemmäs kymmenvuotiaaksi asti. En tainnut olla montaa vuotta vanha, kun oli jo aika siirtyä aikuisten shampoisiin, sillä pehkoni ei ollut lasten hentoista tukkaa nähnytkään. Kerran kun olimme saunomassa tätini luona, muistan ihmetelleeni viisi vuotta nuorempien serkkujeni söpöjä muumishamppoita, sekä otsalle asetettavaa härpäkettä, jonka tarkoitus oli estää shampoon valumista silmiin. Eipä meikäläisen lapsuuden tukkapesuissa paljoa shampoon joutumista silmiin ehtinyt murehtia. Ja voi sitä kertaa, kun äiti erehtyi ostamaan ihanan tuoksuista mansikkashampoota. Mokoma takutti hiukset niin että meinasi itku tulla. Mutta kaikista rankinta oli se hiustenpesuun uppoava aika. Suru puserossa joutui välillä toteamaan, että "ei, en ehdi tänä iltana leikkimään kun on hiustenpesupäivä".
Lapsena myös häpesin valtaisaa pehkoani ja haaveilin normaaleista hiuksista, joita kutsuin mielessäni "miten vain -hiuksiksi", tarkoittaen tällä että ne näyttävät kivoilta miten tahansa laitettuna ja ah niin helpoilta. Olikohan se kolmannen luokan luokkakuvassa kun muistan jopa pelänneeni, josko takana olijat näkyisivät ollenkaan pehkoni takaa, kun pipon kanssa nukkuminen ei ollut tuottanut aivan toivottua lopputulosta.

Pipo päässä nukkumista ja muita suoristusoperaatioita

Pehkossani on vähän kuin kahden ihmisen tukkaa: päältä vaaleampaa ja suorempaa, alta tummempaa ja kiharampaa. Pitkänä hiukset ovat sen verran raskaat, että ne suoristuvat kyllä itsestään ihan mukavasti. Mutta kun malli on vähänkin lyhyempi, pääsevät kiharat kunnolla valloilleen ja lopputulos on jotain harakanpesän ja heinäpaalin väliltä. Lapsena hiusmallini oli suhteellisen lyhyt, sattuneesta syystä. Ei sentään poikatukka, sehän olisi ollut kauheaa, mutta yleensä mallia pallo tai vähintäänkin Marge Simpsonin siskojen tukkamallia henkivä polkka. Tuohon aikaan ei pahemmin tunnettu suoristus- tai muotoilurautoja, joten hiukset piti suoristaa menemällä nukkumaan hieman kosteilla hiuksilla tiukka pipo päässä. Ilmeisesti silloin eivät kampaajat vielä tienneet kerrostetusta hiusmallista, tai sitten kampaajani ei aivan ymmärtänyt millaistan pallon kanssa on elää. Kampaaja leikkasi vain niskavillat muita lyhyemmäksi, niin että kun muu tukka vihdoin ylsi ponnarille, jäi niskaan inhottava häntä, ynh.

Pelkät otsahiukset on yhtä paksut kuin keskivertosuomalaisen letti

"Siis etsä pese sun hiuksia joka päivä?!"

Hiustenpesu itsessään on siis jo ihan oma operaationsa, ja voin kertoa, ettei kyllä mikään "kolikon kokoinen loraus" shampoota riitä mihinkään. Pesu pitää yleensä myös suorittaa osioissa, eli ensin otsa ja päälaki, sitten niska ja sivut. Toistetaan ainakin kahdesti. Pesun ja hoitoaineen jälkeen alkaa varsinainen urakka, eli huuhtelu. Sitä vaahtoa vaan tulee ja tulee. Ja sitten lopulta kuivaus. Ensin lettiä saa rutistaa rystyset kipeiksi, jottei vettä valuisi aivan joka paikkaan. Tämän jälkeen tulee olla pyyheturbaani päässä jonkin aikaa, jottei vaatteet ja lattiat kastuisi. Tämän jälkeen annan hiusten kuivua itsestään niin pitkään kuin mahdollista, eli ainakin parisen tuntia. Litimärkiä hiuksia en ikinä jaksaisi föönata, siinä saisi varmaan vähintäänkin jännetupintulehduksen tai jonkun. Lopulta föönaan sen minkä jaksan, tyydyn menemään vähän kosteilla hiuksilla nukkumaan ja siistin harakanpesän vasta aamulla. Huh niitä koulun aamuisia uintivuoroja, kun sai viettää loppupäivän märällä tukalla, kun ei aikatauluihin oltu laskettu kunnon föönausaikoja...
Ja koska pesuoperaatio on massiivinen, olen ymmärrettävästi lapsesta asti pessyt hiukset melko harvoin. Yleensä kerran viikossa, ja lyhyemmässä mallissa kaksi kertaa viikossa. Ja tähän liittyykin yksi hauska muisto. Japanin tunnilla harjoiteltiin sanomaan, montako kertaa tietyssä ajassa tekee jotakin, ja lauseita piti muodostaa kirjan mallin mukaan. Miespuolinen ja lyhyttukkainen parini aloitti "pesen hiukseni kerran päivässä", ja katsoi kysyvästi. Vastasin huolellisella ääntämisellä "pesen hiukseni kerran viikossa", johon parini karjaisi koko luokan kuulleen: "siis pesetsä sun hiukset vaan kerran viikossa?!" inhon ja epäuskon katse silmissään. Kukaan ei ole sentään koskaan – ainakaan ääneen – epäillyt päässäni muhivan täitä. Äitini sen sijaan joutui terkkarin silmätikuksi, sillä kyllähän sellaisessa pehkossa on täitä oltava!

300:n gramman ponnari, punnitsin.


Mahdottomat hiushärpäkkeet ja kampausvinkit

Meikäläisen on ihan mahdotonta löytää kivoja pinnejä, ponnareita tai solkia. Mulla on jopa yksi kiva solki, joka totta tosiaan mahtuu tämän pehkon ympärille. Tosin joinain päivinä hiukseni ovat erityisen pöyhkeät (kuten pesun jälkeisenä päivänä), ja tällöin solki ei välttämättä mahdukaan. Kerran solki avautui keskellä katua ponnahtaen kaaressa metrien päähän. Ja en edes yritä miettiä, kuinka usein rikon ponnareita... Yleensä erityisesti silloin kun pitäisi olla jo menossa. Kaikissa kampaustutoriaaleissa myös lähinnä naurattaa se viimeinen kohta "kiinnitä kampaus parilla pinnillä". Kerran yritin metsästää jotain pinnejä Glitteristä, ja myyjä siinä esitteli jotain onnettoman pieniä kapistuksia. Näytin hänelle poninhäntääni ja kysyin, löytyisikö mitään jämerämpää versiota. Hän totesi vain hiljaa, että ei heiltä kyllä löydy ja liukeni vähin äänin takavasemmalle palvelemaan normaaleja asiakkaita.

Tämä nuttura ei täytteitä vaadi

Kummastelua kesäjuhlissa

Yleensä välttelen hiustenpesua yhteisissä saunailloissa ynnä muissa tapahtumista, ihan vaan jo sen takia, että joku muukin pääsisi välillä suihkuun tai etten käyttäisi kaikkea lämmintä vettä. Vanhan työpaikkani kesäjuhlissa olikin mielenkiintoinen tilanne, kun hiusten kastelua ja pesua ei voinut kokonaan välttää. Ohjelmassa oli nimittäin muun muassa vesijettirodeota, kumipatjan vetämistä jetin perässä sekä vesihiihtoa. Etenkin näistä jälkimmäinen osoittautui meikäläisen kohdalla vain narun päässä raahautumiseksi kymmeniä metrejä, kun unohdin päästää irti ja sukset jäivät laiturille. Tukka siis oli meriveden jäljiltä yksi leväkasaa muistuttava pöheikkö – ja iltajuhlakin oli tiedossa. Sauna oli kuitenkin perinteistä mallia ilman erillistä pesutilaa tai edes suihkua. Ajattelin pestä ihan vain pahimmat levät pois, jotta saisin edes harjan läpi ja huuhdella kevyesti isoimmat shamppoovaahdot. Käytin siis maltillisesti ehkä kuusi pesuvadillista koko toimitukseen. Veneessä matkalla kaupunkiin eräs miespuolinen kollega kertoi varovasti, ettei ole kenenkään nähnyt pesevän hiuksiaan yhtä antaumuksella. Jepjep, mähän oli vasta pääsemässä alkuun.

Ihanat irtohiukset

Tälläkin hetkellä nurkissa pyörii sellaisia irtohiuspalloja, että joku voisi luulla meillä asuvan paljonkin eläimiä. Toisaalta harva on varmaan niin iloinen irtohiuksista kun meikäläinen. Muun muassa Espanjan vaihto-opiskelu  oli vissiin sen verran stressaavaa, että tukkaa lähti tuolloin melkeinpä tukottain, niin että tukka ihan tuntui ohuemmalta Suomeen tullessa. Se oli harvinaista herkkua, kun pehko oli pitkänäkin jotenkuten hallittavissa. Kalliiksi tulee, jos pitää muuttaa aina ulkomaille, jotta saa ohuemmat hiukset. Silti välillä on kiva päästää pehko kasvamaan pitkäksi ja leikitellä eri kampauksilla. Tällä paksuudella kun pituutta vaaditaan aika rutkasti, että edes letin saa tehtyä. Mutta rajansa kaikella. Nyt alkaa olemaan taas ne hetket kun nuttura alkaa olemaan liian painava pysyäkseen koossa, ja lenkillä menee hermo tuohon hakkaavaam pamppuun, joten kampaaja on varattu. Mietin, pitäisikö pyytää punnittavaksi ne pari marsullista mitä lattialle tippuu...

Besos, Hansu

torstai 7. maaliskuuta 2019

Vohvelilaskiaispullat

Laskiainen liukui ohi niin että hujahti, ja sen varjolla mekin vaihdoimme lennossa suunnitelmat salitreenistä laiskotteluun hernarin ja la(i)skiaispullien pariin. Törmäsin Instagramissa vohvelilaskiaispulliin, jotka oli tehty paistamalla pakastepullataikinaa vohveliraudalla. Jo sana pakastepullataikina sai mun silmät loistamaan, sillä en ehkä tiedä toista yhtä ärsyttävää leivottavaa kuin pullataikina. Se ei vaan ikinä onnistu. Ja viimeistään meidän oikukas uuni polttaa kuitenkin pullan pohjat karrelle, joten tässähän tulisi ratkaistua molemmat ongelmat. Paitsi että Googlen mukaan yhdessäkään lähialueen kaupassa ei myydä pakastepullataikinaa. Tässä vaiheessa olin kuitenkin jo niin innostunut ideasta, että pakkohan näitä oli kokeilla, joten pullataikinan veivaamiseen oli ryhtyminen. Sain onneksi valjastettua Eeron taikinan vaivaamishommiin, ja hoidin itse vain ainesten mittaamisen ja vohvelien paistamisen.



Pullataikinan ohjetta en aio täällä jakaa, koska kuten sanottua, en ole siinä mitenkään mestarillinen. Kutakuinkin teimme taikinan tällä ohjeella, mutta puolittaen ainesmäärät. Pyöritimme lopuksi taikinasta palloja, jotka paistoin vohveliraudalla. Vohvelin paksuutta voi säädellä sen mukaan, kuinka kiinni raudan painaa. Lopputulos oli kyllä hauska, rapea pulla! Ja kerrankin tuli muhkean paksuja vohveleita, ne harvat kerrat kun olemme vohveleita tehneet, ovat ne aina jääneet turhan ohuiksi. Vohvelilaskiaispullien väliin laitoin mansikkahilloa ja kauravispiä, mutta tyyli on toki vapaa. Suunnitelmissani oli itse asiassa laittaa sekä hilloa että mantelimassaa, mutta jälkimmäinen unohtui kauppaan...



Pääruossa tyydyimme tällä kertaa siihen perinteisimpään eli kaupan hernekeittoon, mutta kokeilevaan teemaan olisi mainiosti sopinut moderni, pirteän pehmeä hernesosekeitto.



Besos, Hansu