Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Täällä on kulunut viime päivät lähinnä lepäillessä ja kirjoja lukiessa  (kipu ja särky kävivät kylässä) – ihan jopa kahta kirjaa ahmiessa samaan aikaan (ei nyt ihan kirjaimellisesti tietenkään). Siitä tulikin mieleen, että pari viikkoa sitten sain Harry Quebertin tapauksen päätökseen ja se on kyllä pakko jakaa teillekin. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, joka kertoo kirjailijasta ja kirjan kirjoittamisesta. Kirjassa kirjoitettava kirja taas kertoo eräästä kirjailijasta, Harry Quebertista. Pysyittekö kärryillä? Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta tarina on kyllä mielenkiintoinen ja mukaansatempaava – jopa niin mukaansatempaava, että luin tämän paksuhkon järkäleen muutamassa viikossa, ja se on nykyiselle lukutahdilleni aika paljon.

Kirja pyörii kirjailijoiden ympärillä, mutta oikeastaan tarina selvittää murhamysteeriä – rakkaustarinalla höystettynä. Kirjan kanteen on painettu Me Naisten lausunto "Ennalta-arvaamaton ihanuus". Puolessa välissä kirjaa murhaajan henkilöllisyys alkoi olla ilmiselvää, ja hieman ihmettelin moista tituleerausta. No mutta, kyllähän tarina siitä sitten pian eskaloitui – loppua kohden yhä enemmän tietenkin. Niin, ettei mikään ollut kohta enää niin kuin aluksi annettiin ymmärtää. Ennalta-arvaamaton ihanuus siis todellakin. Murhien, rakkauden tunnustuksien ja pikkukaupungin salaisuuksien lisäksi pidin erityisesti kohdista, jossa päähenkilö keskustelee äitinsä kanssa puhelimessa. Miten teksti onnistuikin samaan aikaan naurattamaan ja raivostuttamaan niin paljon?! Voi äidit. Gotta love 'em.

Tekisi mieli sanoa kirjasta vaikka mitä, mutta se olisi vaikeaa ilman spoilaamista. Ehkä paljastin nytkin jo liikaa. Lukekaa ja selvittäkää itse totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Besos, Hansu

He eivät tiedä mitä tekevät

Olen ollut viime aikoina aivan todella laiska kirjojen suhteen. Tosin tällä hetkellä meneillään oleva Totuus Harry Quebertin tapauksesta on edennyt jo puoliväliin aivan huomaamatta, kun taas tätä He eivät tiedä mitä tekevät luin varmaan yli puoli vuotta. Ja ei, se ei todellakaan tarkoita, että tämä olisi pitkäveteinen – päin vastoin, en muista että olisin minkään muun kirjan kohdalla tuntenut jatkuvasti näin suurta tarvetta lukea kirjaa ääneen. Ihan syystäkin on teos Finlandia-palkintonsa ansainnut.

Kirjan sanailu on varsin nokkelaa ja saa hykertelemään ääneen. Tarina on mukaansatempaava, ja se rakentuu mielenkiintoisesti eri näkökulmista. Kirjassa ollaan siis vaihdellen eri henkilöiden housuissa, ja aluksi tuntuu, ettei henkilöiden tarinoilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Lopuksi kaikki kuitenkin nivoutuu yhteen, tietenkin. Kirja käsittelee monia tällä hetkellä ja etenkin tulevaisuudessa varmasti tapetilla olevia aiheita. En tosin osaisi kovin onnistuneesti tiivistää kirjan juonta, tai edes välttämättä sanoa yksiselitteisesti, mistä kirja kertoo. Hesarin arviossa "kerronnan polttopisteessä on yhtälailla tieteellisen tutkimuksen moraali, yksityisyyden häviäminen ja elämän kaupallistaminen kuin ydinperheen hajoaminen, uusioperheen sisäiset jännitteet, lasten kasvukivut ja kääntyminen vanhempiaan vastaan." Ihan hyvin tiivistetty, pitäydytään siinä. 

He eivät tiedä mitä tekevät on suuri kirja, monessakin mielessä. Lukekaa ja todetkaa se itse.

Besos, Hansu

Kuubalaistunnelmia

Rakastan kirjoja, jossa pääsee fiktiivisten tapahtumien kautta osaksi oikeita historiallisia tapahtumia. Historian tunneilla kun tuli oltua melko nukuksissa, niin saanpahan sivistettyä itseäni edes kaunokirjallisuuden avulla. Esimerkiksi ilman Tuulen viemää -romaania en tietäisi paljoakaan Yhdysvaltain sisällissodasta ja tällä kertaa opin huimasti kommunistisesta Kuubasta Noran ja Alician matkassa. Cecilia Samartinin Nora & Alicia on kuvaus kahden ystävyksen kasvusta aikuiseksi, erillään toisistaan mutta silti ylimpinä ystävyksiä pysyen. 

Kirja saa pohtimaan, miten pienet ja vähän suuremmat valinnat muovaavat elämämme erilaisiksi. Nora pakeni perheineen Yhdysvaltoihin ja sai elää elämäänsä turvattuna saavuttaen kaiken mitä halusi, kun taas Alicia jäi Kuubaan uskoen maan pian nousevan entiseen loistoonsa ja menetti kaiken paitsi ystävyyden.

Samartin kirjoittaa uskomattoman elävästi: Kuuban kuuman rantahiekan pystyy melkein tuntemaan ja näkemään turkoosina välkehtivän meren. Saipa kirja myös loppuratkaisullaan liikutukseen kyneeleet silmiin. Vaikka herkkä olenkin niin harva kirja silti pillittämään saa. Samartinhan totisesti tietää mistä kirjoittaa, sillä hän itse pakeni lapsena Castron sotilashallintoa Yhdysvaltoihin.

Toinen Samartinin kirja, Señor Peregrino ansaitsee myös kehaisun vaikka sen ahminkin jo jokunen vuosi sitten. Tarina kertoo mielisairaalassa työskentelevästä meksikolaisnaisesta, joka uppoutuu espanjalaishoidokkinsa Herra Peregrinon tarinoihin niin, ettei hän eikä sen puolen lukijakaan pääse selvyyteen, ovatko tarinat totta vai mielipuolen sepitteitä. Muistaakseni loppu jäi hieman avoimeksi ja sai taas pohtimaan elämän suuria ja pieniä asioita. Señor Peregrino on koskettava tarina toivosta, rakkaudesta ja kauneudesta sekä kertomus pienten ihmisten pienistä tarinoista, joiden merkitys mitataan sydämellä.

Puedo recomendar los libros de Cecilia Samartin: Nora&Alicia y Señor Peregrino. Son cuentos conmovedores de unos imigrantes latinoamericanos en Estados Unidos. Son historias bonitas de esperanza, amor y belleza.

Besos, Hansu

Isn't it good, norwegian wood?

Nyt tekisi mieli lainata Loiria ja todeta että niin hyvää puuta, mutten totea. Olenko ihan hirveä ihminen, jos sanon etten kovin paljon pitänyt Haruki Murakamin teoksesta Norwegian Wood? Tai ehkä runsas hehkutus ja japanilaisuus vain kasasivat odotukset liian korkealle. "Eloisa, viihdyttävä, seksikäs ja hauska" kuvaillaan jo kirjan kannessa, vaikka itse luonnehtisin teosta oikeastaan pelkästään melankoliseksi. 

No, en välttämättä sanoisi että kirja on huono, en vain odottanut sen olevan niin surumielinen. Aloitin kirjan lentokoneessa Espanjaan tullessa, ja silloin olisin kaivannut jotain pirteää viemään surun pois puserosta. Ja Norwegian Wood ei todella ollut oikea kirja siihen tehtävään. Niinpä kirjan lukeminen onkin kestänyt ennätyksellisen kauan, sillä päivissä on harvoin hetkiä kun olen valmis vaipumaan kirjan tarjoamaan melankoliaan.

Kirjassa on mielestäni aistittavissa korealaiset elokuvat, jotka tuntuvat olevan tapahtumista riippumatta aina kovin masentavia ja surumielisiä. Kirjankin iloiset hetket tuntuivat hyvin pian muuttuvan masentaviksi. Ja että seksikäs? Kirjan eroottiset kohtaukset herättävät lähinnä myötähäpeää ja ällötystä. Onhan kirja kovin elämänmakuinen ja kaunistelematon, mutta eloisaksi ja hauskaksi en sitä kuvailisi. Oikeassa mielentilassa ja oikeassa hetkessä varmasti ihan puhutteleva, ajatuksia herättävä ja tunteisiin vetoava teos, mutta ei mulle juuri nyt. Ehkä maistan norjalaista puuta vielä toisena hetkenä ja annan sille mahdollisuuden, vaikka sitten elokuvana.  

And when I awoke, I was alone, this bird had flown. So I lit a fire, isn't it good, norwegian wood.


Besos, Hansu

Laiska lauantai

Tällaisissa tunnelmissa on kulunut tämä päivä – ja oikeastaan pari edellistä viikkoa. Lomaillen ja laiskotellen. Voi mulle niin tulee ikävä tätä unikaveria! En tiedä osaanko nukahtaakaan ilman, että joku on käperöllä polvitaipeessa ja nällyttää hiljaa takakoipeaan. Sniif.

Aikaa on vihdoinkin ollut tarpeeksi, jotta voi olla tekemättä mitään. Melko harvinaista, että olen ehtinyt lueskelemaan muutoin kun iltaisin ennen nukahtamista... Okei motivaattorina toimi myös se, että Kotiopettajattaren romaani on saatava loppuun ennen reissua. Moista tiiliskiveä kun en aio mukanani kantaa. Kirja on muuten yllättänyt todella positiivisesti!
Aikaisemmin olen lukenut Emily Brontën Humisevan harjun, joka oli mielestäni melko tylsä. En tiedä miksi odotin sisarusten kirjoittavan samalla tavalla, mutta onneksi olin väärässä. Kotiopettajatteren romaani on ollut paikoin jopa jännittävä! Sekä tietenkin romanttinen, surullinen ja kaikkea siltä väliltä. Myös aikaansa edellä oleva vahva nainen Jane Eyre puhuttelee vähän samoin kuin Tuulen viemään Scarlett.

Eilen kävimme myös hierojalla ja polskimassa Caribiassa. Kyllä nyt vähemmästäkin lomatunnelmiin pääsee! Polskuttelun jälkeen nukuttikin sitten melkein kellon ympäri...

Äsken tuli tehtyä hieman punttitreeniä ja käveltyä pitkästä aikaa pidempi lenkki kuin vain pihan ympäri. Peppi on kiitollinen kun pakkanen lauhtui, edes hetkeksi.  Vielä vähän hyvää ruokaa ja leffaa niin eiköhän nukkumatti tule aika pian hakemaan... Eilen muuten katsoimme Walter Mittyn ihmeellisen elämän, joka oli kyllä mukava hyvän mielen elokuva ja antoi ehkä elämänohjeita Espanjaakin varten.

- Hansu

Olemisen sietämätön keveys

Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys on ehkä yksi niistä kirjoista, joita kaikkien tulisi lukea. Tosin iltalukemiseksi totesin sen huonoksi, sillä jokainen kappale herättää elämää suurempia kysymyksiä ja pohdintoja, jolloin nukahtaminen on entistä vaikeampaa. Liikaa ajattelemalla kirjasta voi etsiä elämän tarkoitusta – tai tarkoituksettomuutta.

Kirjan alku saattaa säikäyttää, mutta ei kannata heti lyödä hanskoja tiskiin. Alku opastaa usean sivun verran, miten kirjaa pitäisi lukea ja mitä tarkoittaa kitsch. Kitsch on paskan kieltämistä, paskan absoluuttinen negaatio. Laajemmin ymmärrettynä se on sentimentaalinen elämänihanne, jolle hyvä, kaunis, tosi merkitsee riemuvoittoa kaikesta pahasta, rumasta ja valheellisesta. Kitsch on seisake jolla siirrymme olemisen junasta unohduksen junaan.

Maailmaa on kautta aikojen jaettu vastakohtiin, hyvään ja pahaan, valoon ja pimeyteen. Vastinpareista toinen on positiivinen ja toinen negatiivinen, vaan kumpi on positiivista: paino vai keveys? Tähän kirja etsii ahkerasti vastausta. Ihmisella on elettävänään vain yksi elämä, eikä teoilla lopulta ole mitään merkitystä tai painoarvoa. Elämä on siis merkityksettömyydessään kevyttä, eikä ihminen kestä ajatusta oman elämänsä turhanpäiväisyydestä, mikä tekee elämästä sietämätöntä. 

Kirjaa lukiessa ei toki ole pakko ajatella (mutta on suositeltavaa) ja sen voi lukaista kivana rakkaustarinana. Takakannen mukaan se on yksi syvimmistä ja kauneimmista rakkauskertomuksista mitä koskaan on kirjoitettu. Nimenomaan kertomus, sillä kirjailijan ääni kuuluu poikkeuksellisen selkeästi. Hän saattaa todeta että joitain tarinan aukkoja ei tiedetä, vaikkapa minne henkilö meni tai mistä uneksi, sillä kirjailija ei sillä hetkellä sitä viitsinyt sepittää.

Elämän merkityksettömyys on viime aikoina tuntunut pyörineen paljonkin tapetilla. Johtamisen luennoilla on pohdittu sense-makingia, merkitykselliseksi tekemistä ja Docventures päräytti tajuntaa Koyaanisqatsi-dokumentilla. Dokumentin jälkeen aivot kävivät ylikierroksilla. Dokumentissa ei puhuttu sanaakaan vaan se oli pelkkää kuvavirtaa, joista voi tehdä monia tulkintoja. Se ei tarjonnut valmiita vastauksia, vaan herätti sitäkin enemmän kysymyksiä.

Miksi meillä on niin suuri tarve pyrkiä eteenpäin? Minne meillä on kiire? Miksi eläimillä ei ole yhtä suurta tarvetta tehdä jotain? Vai onko? Koska olemme perillä, mikä on riittävästi? Sitä jotain, suurta, merkityksellistä etsiessämme tuhoamme planeetan. Sekö on päämäärä? Onko meissä jokin käsikirjoitus, jonka mukaan meidän tehtävä on tuhota luonto, jotta se voi uudelleen syntyä jotain parempaa varten? Miksi me ylipäätään teemme sitä mitä teemme? Miksi nousemme aamulla ylös hypätäksemme oravan pyörään? Menemme kouluun, jotta opimme työelämää varten. Menemme töihin, jotta saadaan rahaa elämistä varten. Koko elämä on tulevaisuuden eteen ponnistelua. Sitten kun. Miksi?

Katsokaa Koyaanisqatsi (ja muutkin Docventuresit), lukekaa Olemisen sietämätön keveys ja ihmetelkää, miettikää, kysykää!

- Hansu

Nuoren tytön päiväkirja

Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja on ollut mun lukulistalla varmaan vuosia. Amsterdamin matka antoi vihdoin motivaatiota tarttua kirjaan, ja ehdin lukea sen juuri ennen reissuun lähtöä. Olipahan ainakin tuoreessa muistissa museovisiittiä varten!

Kirjaa suosittelen ehdottomasti kaikille (muillekin kuin tällaisille ihme sota- ja natsifriikeille). Vaikka aihe on rankka, on se kirjoitettu kuitenkin melko kepeään tyyliin. Annea esimerkiksi surettaa, että sota-aikana on saatavissa vain huonolaatuisia ja ylihintaisia kenkiä. Tuntui ettei hän täysin ymmärrä asioiden todellista laitaa, mutta ohimennen hän kuitenkin mainitsee miten ystäviä on kaasutettu kuoliaaksi. Mutta kuten hän itsekin toteaa, mitä surkuttelu auttaisi? Niin ihailtavaa, että Anne jaksoi olla niin toiveikas ja iloinen sellaisina hetkinä. Hän piti iloa yllä vaikka todellisuudessa hän oli tunnemyrkyn vallassa ja piti sisällään niin kovin suuria ajatuksia. Itse pohdin paljon typerämpiä asioita päiväkirjassani ollessani 15-vuotias...
 
Päiväkirjan aitoutta on joskus epäilty (ja aidoksi todistettu), ja itsekin mietin että yrittikö Anne kuulostaa erityisen fiksulta tai ettei hän loppujen lopuksi kirjoittanutkaan aivan oikeita tunteitaan. Annehan alkoi kirjoittaa päiväkirjaansa julkaistavaan muotoon, kun kuuli että Hollanti on kiinnostunut julkaisemaan tavallisten ihmisten kirjoituksia sodasta. Niin tai näin, luettavan arvoinen kirja se silti on, oli se sitten päiväkirja varsinaisessa merkityksessään tai ei.



Kirja konkretisoi juutalaisten tilanteen ja auttoi näkemään heidän arjessa kohtaamiaan hankaluuksia. Enpä ollut ennen uhrannut kovinkaan monta ajatusta pohtiakseni "maan alla" elämistä. Toivo tulevaisuudesta, koulutuksesta ja rakkaudesta auttoi Annea jaksamaan piileskelyä "salaisessa siivessä" ja toivon hiipuminen keskitysleirillä koitui ehkä hänen lopulliseksi kohtalokseen – juuri ennen vapautta. Jos hän olisi tiennyt isänsä elävän, niin ehkä hän olisi jaksanut sinnitellä...

Olimme varautuneet pitkään jonotukseen Anne Frankin talolla, mutta jonossa ei ollut ketään! Museo oli kyllä mielenkiintoinen mutta jotenkin hieman erilainen kuin odotin. Ajattelin että huoneissa olisi alkuperäinen tai uudelleen rakennettu sisustus, mutta Annen isän toivomuksesta huoneet olivat tyhjillään. Onneksi talosta ja sisustuksesta oli pienoismalleja, joista hahmotti tilat paremmin. Mulle ainakin kirjan perusteella jäi melko hämäräksi millainen talo oikeastaan oli, ja kuvittelinkin sen melko erilaiseksi. Samaten Annen isän yritys ja muut henkilöt (kuten Miep) jäivät kirjan perusteella hämärän peittoon, mutta museo valotti näitäkin taustoja. Kuvittelin Miepin venäläispojaksi mutta hän olikin pyylevä rouvashenkilö! Ehkä olen vain lukenut huolimattomasti tai halunnut ymmärtää asiat omalla tavallani. Tai sitten niitä ei vain mainittu... Ehkä pitää lukea kirja uudestaan!

Ajattelin, että museosta tulisi kovin masentunut fiilis. Kuitenkin päällimäisenä ajatuksena visiitin jälkeen oli, että miten hienoa että Annen tahto toteutui ja hänen kirjansa julkaistiin. Eipä aavistanut eloisa lörppö-Anne millaiseen kulttimaineeseen vielä kohoaisi...

Tämä natsifriikki toivoi myös materiaalia pidätyksestä ja keskitysleiriltä, ja olihan siellä niitäkin, sekä tietenkin alkuperäisiä päiväkirjoja. Lisäksi museoon oli liitetty video, jossa mm. kerrottiin mustien syrjinnästä Hollannissa. En nyt ehkä ihan rinnastaisi laittomien maahanmuuttajien häätämistä juutalaisvainoihin... Toisaalta emme nähneet koko videota, mutta tuntui se silti melko päälleliimatulta. Olisi vaan jätetty "salainen siipi" sellaiseksi ilman mitään ylimääräisiä poliittisia siipiä... Ilmeisesti tiloissa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä koskien nykyajan rotuennakkoluuloja maailmalla. Kannattaa kuitenkin ehdottomasti vierailla Anne Frankin talossa mikäli Amsterdamissa päin liikkuu – vaikkei olisi kirjaa lukenutkaan.

- Hansu

Espanjalaista kirjallisuutta osa 2

Carlos Ruiz Zafónin innoittamana tutustuin kesän aikana muihinkin Espanjan suosittuihin nykykirjailijoihin. Eräs espanjalaisista huipuista on Antonio Muños Molina, joka on voittanut monia kirjallisuuspalkintoja.

Molinan Kuun tuuli (El viento de la luna) on kirja, jossa ei oikeastaan tapahtunut yhtään mitään, ja silti se oli hyvä. Kirja kertoo 13-vuotiaan pojan kasvutarinan espanjalaisessa pikkukylässä vuoden 1969 kuulennon aikaan. Meno on kuin keskiajalla, suihkua tai muita mukavuuksia ei ole ja lukutaitokin on harvinaista. Muuta perhettä kiinnostaa vain peltotyöt, kun päähenkilö ahmii tietoa kirjoista ja tutustuu murrosikäiseen itseensä. Koulua käydään ankarien munkkien johdolla ja näiden mukaan pojan elämä on jatkuvaa syntiä, vaikka hän itse kyseenalaistaa koko Jumalan olemassaolon.

Jännittävän kuulennon rinnalla kulkevat arki, murrosiän kolhut, koulu, kirkko ja vanhempien elämässä vieläkin tuntuvat sisällissodan traagiset muistot, sekä pojan salaisempi elämä, johon kuuluvat kirjat, elokuvat ja televisio, nuo portit suureen maailmaan.

Kirjaa lukiessa voi tuntea Espanjan heinäkuisen paahteen iholla. Voi myös olla, että eläytyminen johtui siitä, että luin itsekin tätä yleensä heinäkuisessa auringossa. Kirjan verkkainen tunnelma on omiaan rauhallisiin kesäpäiviin, mutta lämmin tunnelma sopii mainiosti myös pimeneviin syysiltoihin. Suosittelen ehdottomasti, minuusta annan ainoastaan liian pitkistä luvuista, jotka nostavat kynnystä tarttua kirjaan. Eihän sitä malta laskea hyppysistä ainakaan ennen seuraavaa lukua, jos ollenkaan.

- Hansu

Espanjalaista kirjallisuutta

Kesän aikana palasin suosikkini Carlos Ruiz Zafónin tuotantoon. Odotukset olivat aiempien osien perusteella korkealla, mutta hieman jouduin pettymään uuteen Taivasten vankiin (El prisionero del cielo). 

Kirjasarjan ensimmäinen osa Tuulen varjo (La sombra del viento) oli yksi parhaimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Yksittäistä syytä tähän on vaikea nimetä, kai se on vain Zafónin mahtava kirjoitustyyli, onhan hän Espanjan menestyneimpiä nykykirjailijoita. Tai sitten syynä on Francon ajan Barcelonan luomat puitteet, aavistuksen yliluonnollissävytteiset tapahtumat ja salaperäinen tunnelma. Tämä oli niitä harvoja kirjoja, jotka myös Eero on lukenut loppuun. ;)

Juoni on todella mukaansatempaava. Tarinan päähenkilö Daniel löytää salaperäiseltä Unohdettujen kirjojen hautausmaalta kirjan, jonka kirjoittajaa hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Kymmenien vuosien ajan hän seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Kunnes kirjailijan salaperäinen tarina alkaa toistua Danielin omassa elämässä.

Takakantta lainatakseni teos on kiehtova kirjojen ystävän trilleri, jossa on lähes kaikkea mitä kirjalta voi odottaa: jännäri, rakkausromaani, kauhutarina.

Jatko-osa Enkelipeli (El juego del ángel) sijoittuu aikaan ennen Tuulen varjoa ja on paljon synkempi sisältäen väkivaltaa ja ahdistavaa tunnelmaa. Danielin sijaan pääosan saa tällä kertaa salaperäinen kirjailija, joten juoni nivoutuu aikaisempaan tarinaan vaikka itsenäisiä teoksia tavallaan ovatkin.

Viimeisin lukemani osa Taivasten vanki avaa aikaisempien osien tarinaa erään sivuhenkilön kautta. Enää ei tullut sellaista pakko lukea kerralla loppuun -tunnetta ja muutenkin kirja jätti jotenkin kylmäksi. Ehkä olisi pitänyt kunnolla kerrata aikaisemmat osat, jotta olisin saanut kaiken hyödyn irti. En siis suosittele lukemaan tätä ilman aikaisempiin osiin perehtymistä. Enkä tiedä suosittelenko ollenkaan. Tuulen varjon suosittelen kyllä ehdottomasti lukemaan, sehän on saavuttanut jo lähes kulttimaineen!

En malta odottaa että pääsen lukemaan Zafónin uusinta teosta, Marinaa, joka ei liity aikaisempaan trilogiaan mutta ilmeisesti omaa kuitenkin samoja mystisiä piirteitä.

- Hansu