Vaeltamassa Lofooteilla: Reinebringen ja Ryten

Lofooteilla vaellukset jäivät lyhyisiin kävelyihin Reinebringenille ja Rytenille (tai enpä noita nyt vaelluksiksi kutsuisi, mutta siis kävelyitä kuitenkin). Norjassa on kyllä se hauska juttu, että vaikka kävelyn pituus olisi lyhyt, niin taivaisiin kohoava syke on taattu, sillä kapuamista kyllä riittää.

Jo Lofooteille mennessä oli selvää, että haluan ikonisen kuvan ylhäältä kalajastakylään avautuvasta maisemasta – niin kuin kaikki muutkin turistit. Pienen googletuksen jälkeen selvisi, että kyseessä on Reinebringen, josta avautuu hulppea näkymä Reinen kalastajakylään. Luin netistä, että koska huipulle ei ole koskaan vienyt kunnon polkua ja silti miljoonat turistit ovat sitä kiivenneet, on eroosio tehnyt rinteelle tehtävänsä. Reitin kuvattiin olevan äärimmäisen vaarallinen jyrkkyyden, mudan ja irtokivien takia. Netissä varoiteltiin, että irtokivien takia on oltava erityisen tarkka ja huudettava heti "rock" tms, jos huomaa potkaisseensa kiven liikkeelle, sillä alempana on takuulla muita kiipeilijöitä, jotka voisivat loukkaantua pienestäkin kivestä vakavasti. Eh, näiden varoitusten myötä alkoi aikalailla hirvittää, uskaltaisiko reitille mennä – varsinkaan koiran kanssa.

Ihan kivat maisemat lounastauolle

Googlettelin kuitenkin lisää, ja selvisikin, että reitille oli juuri kuukautta ennen eli heinäkuussa 2019 valmistunut sherpojen tekemät kiviportaat. Kuulemma virallinen reitti kattaa vain portaiden osuuden, ja tästä eteenpäin kulku jatkuisi omalla vastuulla. (Tiedä sitten kenen vastuulla portaita kuljetaan ellei omalla vastuulla...) Niinpä uskalsimme lähteä kokeilemaan. Löysimme Reinestä lopulta parkkipaikan autolle (ei ihan helppoa turistien valtaamassa pikkuruisessa kylässä) noin parin kilometrin päästä lähtöpaikasta ja söimme nopean nuudeliaterian ennen koitosta. Vaikka parkkipaikka oli semikämäinen satamaparkkis, oli maisema silti aika uskomaton ja aivan oiva paikka viettää ruokataukoa.

Reinebringen taitaakin olla taustalla näkyvä huippu

Pusikossa rämpimistä ja kiipeämistä...

... kunnes vihdoin löytyi oikea reitti :D

Puolimatkasta näkymiä taaksepäin

Kello alkoi lähennellä jo viittä, kun vasta lähdimme kävelemään. Netissä ohjeistettiin, että tiellä näkyisi selkeät valkoiset nuolet, joita seuraamalla löytäisi polun pään. Näimme nuolet ja puikkasimme metsään. Heti metsään astututtamme polku kohosi todella jyrkkää kalliota ylös, ja jouduimme kiipeämään nelinkontin. Rämpiminen vain jatkui ja jatkui, ja mietin kauhulla, miten ikinä pääsisimme takaisin alas. Mietin myös, että missä ihmeessä ovat ne upouudet kiviportaat?! Hetken rämmittyämme pompsahdimme kiviportaille, jossa kulki tasainen virta turisteja. Niinpä niin, mehän tietysti seurasimme valkoista nuolta, joka osoitti sille vanhalle reitille. Onnistuimme kyllä oikaisemaan kiipeilyllämme jonkin verran, mutta vähän nolotti putkahtaa ryteiköstä kädet mutaisina ja hiukset täynnä roskia.

Jotkut jatkoivat vielä ylemmäs, mutta meille riitti alempi näköalapaikka

Varovaista rämpimistä alaspäin mutapolkua

 

Kiviportaita sitten riittikin. Alaspäin mennessä laskin noin 1500 askelmaa. Etenimme hitaasti mutta varmasti puuskuttaen. Kunnes portaat vain yhtäkkiä loppuivat, emmekä olleet lähelläkään huippua, eli mitään nähtävää ei vielä ollut. Oli siis jatkettava "omalla vastuulla" mutaista rinnettä. Ylöspäin homma sujui, mutta paluumatka hirvitti jo valmiiksi. Lopulta saavutimme turvallisesti huipun (420m), ja maisemat oli kyllä uskomattomat. Tai varsinaiselle huipulle emme jatkaneet, sillä maisema oli sama vähän alempaakin. Räpsimme muutamat kuvat, ja lähdimme aika nopeasti takaisin alaspäin, sillä siinä reunalla sai taas jännittää jos koira päättäisi saada jonkun hepulin. Alaspäin mennessä saikin ottaa käsillä tukea, jottei vaan horjahtanut mutaisella polulla. Omaan suoritukseen kyllä luotin, mutta pelkäsin, että takaata tulee joku niskaan. Varsinkin kun takaata tuli joku sankari farkuissa ja nappaskengissä naureskellen ja reteesti seisoma-asennossa kävellähorjahdellen... Pidin kiirettä että ehdin tyypin alta pois, ja pääsimme onneksi aika nopeasti ja turvallisesti takaisin kiviportaille. Polvet alkoivat vihoitella jo alkumatkasta, mutta pidin kivun poissa mielestä laskemalla askelmia. Lopulta polvikipu ei sitten edes alkanut ja pääsimme ripeästi alas, niin ettei koko reissussa lopulta mennyt kuin 2,5 tuntia. Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtää, ja vielä piti löytää telttapaikka seuraavaksi yöksi.

Kohti Ryteniä

Telttayö meni niin ja näin meluisalla leirintäalueella. Heräsimme taas ajoissa, jotta ehdimme hoitaa aamutoimet ennen muiden heräämistä ja pääsisimme ajoissa seuraavalle seikkailulle. Jaloissa ei onneksi tuntunut oikeastaan ollenkaan eiliset kapuamiset. Suuntana oli Ryten, ja löysimme helposti parkkipaikan. Vieressä asuva maajussi oli tehnyt pellostaan parkkiksen, josta maksettiin pieni maksu postilaatikkoon. Vessakin oli tehty latoon, mikä on tietysti aina plussaa. Ainoastaan pari retkeilyautoa näkyi parkkiksella, ja nämä olivat tainneet viettää siinä yönsä. Ajoissa oltiin taas liikenteessä siis. Nopea kamojen tsekkaus, ja eikun matkaan. Totesimme vielä, että tämähän oli nopea ja helppo lenkki, niin tuskin tarvitsisimme sen enempää varusteita tai eväitä matkaan, että käydään nyt nopeasti huipulla.

Heti pellon ylitettyämme alkoi taas kiipeäminen. Meno tuntui aika raskaalta, eli Reinebringen oli sittenkin tainnut jättää jälkensä. Pian saavuimme ensimmäiselle tasanteelle, jossa oli kaunis vuoristojärvi. Mietimme, että kun tämän olisi tiennyt, niin olisi voinut tulla sinne yöksi... Kiipeily jatkui taas, ja tuntui jatkuvan aika pitkään. Kysyimmekin eräältä vastaantulevalta pariskunnalta, onko huippu kaukana, mutta he eivät tuntuneet ymmärtävän kysymystä, sanoivat vain että polku oli Rytenille johtava reitti. No oli kai kysymyksemme aika outo, kun olimme todellisuudessa vasta aivan alkumatkassa. Jatkoimme kulkua, ja aloimme ymmärtää että matkaa tosiaan olisi vielä melkoisesti jäljellä. Oli tullut ilmeisesti arvioitua reitin pituus ja vaativuus aikalailla väärin. Onneksi meno alkoi olla tasaisempaa, sillä polku luikerteli rinteitä niin, ettei jyrkkiä nousuja ollut kovin paljoa.

Aika hieno paikka pitää evästaukoa :)

Pian päänähtävyys, Kvalvikan autioranta, näkyikin jo hienosti alapuolella, ja ihailimme maisemaa. Näimme kaukaisuudessa ylempänä rinteessä muutamia väritäpliä ja käsitimme, että huipulle on edelleen reippaasti matkaa vaikka olimme kävelleet jo parisen tuntia. Kaiken lisäksi huippu oli piiloutunut paksuun pilveen. Siinä alempanakin jossa seisoimme vähän väliä pyyhkäisi pilvenhattara ohi, joten päätimme jäädä siihen ihailemaan maisemia ja unohtaa huiputuksen. Vähän harmittaa kun katselee Googlesta muiden kuvia, mutta jotenkin olimme koko konkkaronkka ihan loppu. Toisaalta eipä meidän aamupalakaan ollut suuren suuri, ja edellispäivän ruokailut jäivät lopulta siihen nopeaan nuudeliateriaan ennen Reinebringenille kapuamista, sillä illalla emme jaksaneet värkätä leipää kummempaa illallista. Eipä ihmekään kun jalat painoivat. Ja urheilukellokin oli mitannut edellispäivän kävelylle kulutetuksi 700 kcal, ja Rytenin 8,5 km kävely hotkaisi pyöreät tuhat kilokaloria. Hupsis.

Käännyimme siis nopean evästauon jälkeen takaisinpäin ja vasta ymmärsimme, että sinnepäin avautui varsin hieno maisema. Vaikka paluumatka kulki samaa reittiä, tuntui se ihan eriltä kun samalla sai ihailla kaunista maisemaa. Alaspäin oli onneksi aika paljon kevyempi kulkea vaikka ihan poikki olin silti. Heti autolle päästyämme oli pakko saada ruokaa mahdollisimman nopeasti, joten turvauduimme taas pikanuudeleihin ja salamipötköön... Ne kyllä maistuivat siinä kohtaa aika hyvältä.

Besos, Hansu

Vaeltamassa Senjalla: Husfjellet ja Hesten

Huhhei miten on ennättänyt kulua pitkä aika viime postauksesta. Jotenkin viime viikot ovat olleet ihmeellisen täynnä töitä. Kotikin on ollut kuin sikolätti, miten kiireessä aina kaikki tuppaa jäädä lojumaan eikä siivoamiselle muka ole ikinä aikaa... No mutta, nyt kerkesin sentään pyhittää pienen hetken blogille ja palata Norjan reissutunnelmiin. Että tämäkin reissu tuntuu jo tosi kaukaiselta, vaikka eihän tästä nyt niin pitkä aika ole.

Mustikoita ja variksenmarjoja riitti

No mutta asiaan. Saapuessamme Senjalle oli sää lohduttoman sateinen – mehän nimenomaan tulimme sadetta pakoon. Ainakin säätiedotus oli onneksi melko optimistinen, sateita ei olisi enää luvassa moneen päivään lähiseudulle. Onneksi ensimmäinen varsinainen Senja-päivämme valkeni poutaisena, vaikkei maisemassa hurraamista ollutkaan. Taivas oli synkkääkin synkempi. Säätiedotus kuitenkin ennusti ilman kirkastuvan, ja puolilta päivin piti auringonkin kurkistella ujosti. Luotimme ennusteeseen ja päätimme lehteä kohti ensimmäistä vaelluskohdettamme. Olimme tutkineet eri reittejä antaumuksella ja valinneet sellaisen, joka ei olisi aivan mahdoton koiruuden kanssa kiivettäväksi mutta kuitenkin sellainen, josta olisi hienot näkymät. Husfjelletin luvattiin olevan palkitsevin reitti – järjettömän hienot maisemat melko helpon reitin päässä. Mittaa edestakaisella matkalla oli reilut 7 kilometriä. 

Sumussa oli kyllä oma maaginen tunnelmansa, varsinkin kun olimme reitillä yksin ja ympärillä oli pelkkää hiljaisuutta

Olimme liikenteessä aikaisin aamulla, eikä muita retkeilijöitä näkynyt. Löysimme yllättävän helposti polun alkupäässä olevan kirkon ja sen parkkipaikan. Pakkasimme reput ja pohdin ankarasti, ottaisinko toppatakin vai mitä ihmettä mukaan jos sää kerran aikoo parantua. Päädyin pakkaamaan reppuun fleecen ja ottamaan kevyemmän takin. Jo alkumatkasta oli selvää, että mikä tahansa vaatetus oli liikaa ja hiki tulisi. Ilmankosteus kasvoi koko ajan, ja ilma tuntui tosi hiostavalta. Ja mulla oli vielä sateenkestävät housut ja kerrastohousut päällä... Jatkuva ylämäki ei tietenkään auttanut asiaa. Pian alkoi olla selvää, että etenisimme pilven sisään, eikä näkyvyyttä ollut kovin montaa metriä. Alkoi nousta epäilys, olisiko ylhäällä näkymiä ollenkaan. Muistin kuitenkin nähneeni kuvia, joissa huippu kohoaa pilvien yläpuolelle ja mietin, miten maaginen näky se vasta olisikaan. Ja sitä paitsi, puoleen päivään ja luvattuun pilvien rakoiluun oli vielä aikaa.

Fiilis että molemmin puolin aukeaa hieno maisema (ja pudotus alas)

Huipulle (630m) päästyämme oli melko selvää, että pilvet eivät tulisi rakoilemaan pitkään aikaan edes oikukkaassa vuoristosäässä. Jäimme kuitenkin vielä keittämään nopean pastalounaan, sillä nälkä oli kova ja elättelimme vielä toivonkipinää, että pilvet väistyisivät kunhan kello lähenisi puoltapäivää. Turha toivo. Huipulla oli uskomattoman kylmä, ja olin onnellinen kaikista mukaan raahatuista vaatekappaleista. Lämpöasteita ei ollut kuin ehkä muutama, johon kylmä tuuli ja hurja kosteus toivat oman silauksensa. Riollekin oli onneksi takki mukana, ja pieni jaksoi urheasti valittamatta vaikka varmasti oli kylmä. 

Kauhoimme lounaan napaan ja lähdimme kiireen vilkkaan kylmästä kankeilla jaloilla alaspäin. Pian alkoihin tulemaan vastaantulijoita, jotka tiedustelivat kannattiko ylös mennä. Muutamat kääntyivätkin luovuttaneina takaisinpäin, kun kerroimme ettei näkymiä ollut. Monet vastaantulijat hullaantuivat Riosta, ja koiruus oli aivan pähkinöinä saamastaan huomiosta. Kyllä siinä unohtui pian palelu. Alaspäin mennessä sai taas urakalla vähentää vaatetta, ja alhaalla olikin lähestulkoon t-paitakeli. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mutta Husfjellet oli kietoutunut paksuun pilveen. Eero hyödynsi aurinkoisen sään pulahtamalla uimaan, mutta itseäni ei kyllä kymmenasteinen meri houkuttanut vaikka olisi kuinka ollut hiki... Hetken siinä fiilistelimme aurinkoista säätä ja huomasimme, että kaikki muut ympäröivät huiput olivat selkeästi näkyvissä. Olimme juuri todenneet, että vaikka Husfjelletin nousu oli jyrkkä, ei jalat tuntuneet aivan niin väsyneiltä kuin olisi voinut odottaa. Vaellussauvat olivat tainneet auttaa. Riokin vaikutti vielä pirteältä. Niinpä päätimme käydä vielä katsomassa jollain toisella huipulla, näkyisikö sieltä maisemia. 

Huippuja näkyvissä

Eero pulahti uimaan ja mä fiilistelin maisemia

Hestenin vaellus piti olla netin mukaan myös helpoimmasta päästä. Medium-tasoa kuten Husfjelletkin mutta matkaa puolet vähemmän, noin neljä kilometriä ja nousumetrejä 100 metriä vähemmän. Nopea iltapäivän lenkki siis. Reitti alkoi laskettelurinteen kapuamisella (Hirvensalon rinne tuntui aika naurettavalta tuon rinnalla). Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Reitillä ei tainnut olla kuin yksi hyvin lyhyt pätkä, joka ei ollut jyrkkää nousua. Yritin tukeutua sekä ylös että alas mennessä sauvoihin, jotta yläkroppakin saisia treeniä ja polvet pääsisivät helpommalla. Vähän nolottaa kun melkein kaikissa kuvissa näytän sauvoihin nojailevalta mummolta... 

Hestenin reitti oli kyllä siitä kiva, että koko ajan oli maisemat sekä alaspäin että kuuluisalle Segla-vuorelle, joka oli se päänähtävyys reitillä. Eli oikeastaan ei tarvitse mennä huipulle asti nähdäkseen tuon ikonisen Seglan profiilin. Jyrkkyydestä huolimatta etenimme mukavasti, kunnes vähän puolivälin jälkeen alkoi olla hurjia kivikoita, joiden yli Rio piti kantaa. Rio sai taas ihastelua ja rapsutuksia vastaantulevilta ja oli aivan onnessaan. Eräs rapsuttelemaan pysähtynyt vastaantulija sanoi, että huipulle ei sitten pääse koiran kanssa. Hän oli kuulemma edennyt nelinkontin ja Segla oli kuulemma paljon helpompi huiputettava. Vai niin, ja me kun ajattelimme että nimenomaan Seglalle ei olisi asiaa koiran kanssa...

Rio ja mahtipontinen Segla (sen huiputus jäi ensikertaan...)

Pian myös me huomasimme, että polku muuttui jyrkäksi kivikasaksi, jossa kyllä tarvitsi kädet myös käyttöön jottei horjahtaisi epätasaisten lohkareiden päällä keikkuessa jyrkässä rinteessä. Tajusimme myös samassa, että noin metrin päässä polusta on suora pudotus alas mereen. Aloin voimaan suorastaan pahoin, kun mietin miten huolettomasti vielä hetki sitten kuljimme ja Riokin siinä honksotti menemään... Päätimme siis, että me olimme jo perillä eikä huipulle tarvitsi yrittää. Olihan siitäkin kohtaa aika kivat maisemat, ja Segla näyttäytyi kaikessa hurjuudessaan. Räpsimme nopeat kuvat, vaikka vieressä oleva pudotus kammotti. Puristin Rion hihnaa rystyset valkoisina, mutta onneksi tyyppi oli varsin rauhallisena, aivan kuin Riokin olisi ihaillut maisemia. Kuvaussession jälkeen siirryimme kauemmas turvallisempaan paikkaan syömään eväitä, sekä taivastelemaan erään kuvausporukan touhua. Näemmä nykypäivänä on tavallista, että tuollaisiin paikoihin tulee kaikenmaailman instajulkkikset usean kantajan ja kuvaajan kera. Tämä porukka oli tullut Brasiliasta asti ottamaan kuvia, joissa porukan päätähti poseeraa erilaisisissa hepeneissä – sekä alasti – Segla taustanaan...

Besos, Hansu