Vaeltamassa Lofooteilla: Reinebringen ja Ryten

Lofooteilla vaellukset jäivät lyhyisiin kävelyihin Reinebringenille ja Rytenille (tai enpä noita nyt vaelluksiksi kutsuisi, mutta siis kävelyitä kuitenkin). Norjassa on kyllä se hauska juttu, että vaikka kävelyn pituus olisi lyhyt, niin taivaisiin kohoava syke on taattu, sillä kapuamista kyllä riittää.

Jo Lofooteille mennessä oli selvää, että haluan ikonisen kuvan ylhäältä kalajastakylään avautuvasta maisemasta – niin kuin kaikki muutkin turistit. Pienen googletuksen jälkeen selvisi, että kyseessä on Reinebringen, josta avautuu hulppea näkymä Reinen kalastajakylään. Luin netistä, että koska huipulle ei ole koskaan vienyt kunnon polkua ja silti miljoonat turistit ovat sitä kiivenneet, on eroosio tehnyt rinteelle tehtävänsä. Reitin kuvattiin olevan äärimmäisen vaarallinen jyrkkyyden, mudan ja irtokivien takia. Netissä varoiteltiin, että irtokivien takia on oltava erityisen tarkka ja huudettava heti "rock" tms, jos huomaa potkaisseensa kiven liikkeelle, sillä alempana on takuulla muita kiipeilijöitä, jotka voisivat loukkaantua pienestäkin kivestä vakavasti. Eh, näiden varoitusten myötä alkoi aikalailla hirvittää, uskaltaisiko reitille mennä – varsinkaan koiran kanssa.

Ihan kivat maisemat lounastauolle

Googlettelin kuitenkin lisää, ja selvisikin, että reitille oli juuri kuukautta ennen eli heinäkuussa 2019 valmistunut sherpojen tekemät kiviportaat. Kuulemma virallinen reitti kattaa vain portaiden osuuden, ja tästä eteenpäin kulku jatkuisi omalla vastuulla. (Tiedä sitten kenen vastuulla portaita kuljetaan ellei omalla vastuulla...) Niinpä uskalsimme lähteä kokeilemaan. Löysimme Reinestä lopulta parkkipaikan autolle (ei ihan helppoa turistien valtaamassa pikkuruisessa kylässä) noin parin kilometrin päästä lähtöpaikasta ja söimme nopean nuudeliaterian ennen koitosta. Vaikka parkkipaikka oli semikämäinen satamaparkkis, oli maisema silti aika uskomaton ja aivan oiva paikka viettää ruokataukoa.

Reinebringen taitaakin olla taustalla näkyvä huippu

Pusikossa rämpimistä ja kiipeämistä...

... kunnes vihdoin löytyi oikea reitti :D

Puolimatkasta näkymiä taaksepäin

Kello alkoi lähennellä jo viittä, kun vasta lähdimme kävelemään. Netissä ohjeistettiin, että tiellä näkyisi selkeät valkoiset nuolet, joita seuraamalla löytäisi polun pään. Näimme nuolet ja puikkasimme metsään. Heti metsään astututtamme polku kohosi todella jyrkkää kalliota ylös, ja jouduimme kiipeämään nelinkontin. Rämpiminen vain jatkui ja jatkui, ja mietin kauhulla, miten ikinä pääsisimme takaisin alas. Mietin myös, että missä ihmeessä ovat ne upouudet kiviportaat?! Hetken rämmittyämme pompsahdimme kiviportaille, jossa kulki tasainen virta turisteja. Niinpä niin, mehän tietysti seurasimme valkoista nuolta, joka osoitti sille vanhalle reitille. Onnistuimme kyllä oikaisemaan kiipeilyllämme jonkin verran, mutta vähän nolotti putkahtaa ryteiköstä kädet mutaisina ja hiukset täynnä roskia.

Jotkut jatkoivat vielä ylemmäs, mutta meille riitti alempi näköalapaikka

Varovaista rämpimistä alaspäin mutapolkua

 

Kiviportaita sitten riittikin. Alaspäin mennessä laskin noin 1500 askelmaa. Etenimme hitaasti mutta varmasti puuskuttaen. Kunnes portaat vain yhtäkkiä loppuivat, emmekä olleet lähelläkään huippua, eli mitään nähtävää ei vielä ollut. Oli siis jatkettava "omalla vastuulla" mutaista rinnettä. Ylöspäin homma sujui, mutta paluumatka hirvitti jo valmiiksi. Lopulta saavutimme turvallisesti huipun (420m), ja maisemat oli kyllä uskomattomat. Tai varsinaiselle huipulle emme jatkaneet, sillä maisema oli sama vähän alempaakin. Räpsimme muutamat kuvat, ja lähdimme aika nopeasti takaisin alaspäin, sillä siinä reunalla sai taas jännittää jos koira päättäisi saada jonkun hepulin. Alaspäin mennessä saikin ottaa käsillä tukea, jottei vaan horjahtanut mutaisella polulla. Omaan suoritukseen kyllä luotin, mutta pelkäsin, että takaata tulee joku niskaan. Varsinkin kun takaata tuli joku sankari farkuissa ja nappaskengissä naureskellen ja reteesti seisoma-asennossa kävellähorjahdellen... Pidin kiirettä että ehdin tyypin alta pois, ja pääsimme onneksi aika nopeasti ja turvallisesti takaisin kiviportaille. Polvet alkoivat vihoitella jo alkumatkasta, mutta pidin kivun poissa mielestä laskemalla askelmia. Lopulta polvikipu ei sitten edes alkanut ja pääsimme ripeästi alas, niin ettei koko reissussa lopulta mennyt kuin 2,5 tuntia. Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtää, ja vielä piti löytää telttapaikka seuraavaksi yöksi.

Kohti Ryteniä

Telttayö meni niin ja näin meluisalla leirintäalueella. Heräsimme taas ajoissa, jotta ehdimme hoitaa aamutoimet ennen muiden heräämistä ja pääsisimme ajoissa seuraavalle seikkailulle. Jaloissa ei onneksi tuntunut oikeastaan ollenkaan eiliset kapuamiset. Suuntana oli Ryten, ja löysimme helposti parkkipaikan. Vieressä asuva maajussi oli tehnyt pellostaan parkkiksen, josta maksettiin pieni maksu postilaatikkoon. Vessakin oli tehty latoon, mikä on tietysti aina plussaa. Ainoastaan pari retkeilyautoa näkyi parkkiksella, ja nämä olivat tainneet viettää siinä yönsä. Ajoissa oltiin taas liikenteessä siis. Nopea kamojen tsekkaus, ja eikun matkaan. Totesimme vielä, että tämähän oli nopea ja helppo lenkki, niin tuskin tarvitsisimme sen enempää varusteita tai eväitä matkaan, että käydään nyt nopeasti huipulla.

Heti pellon ylitettyämme alkoi taas kiipeäminen. Meno tuntui aika raskaalta, eli Reinebringen oli sittenkin tainnut jättää jälkensä. Pian saavuimme ensimmäiselle tasanteelle, jossa oli kaunis vuoristojärvi. Mietimme, että kun tämän olisi tiennyt, niin olisi voinut tulla sinne yöksi... Kiipeily jatkui taas, ja tuntui jatkuvan aika pitkään. Kysyimmekin eräältä vastaantulevalta pariskunnalta, onko huippu kaukana, mutta he eivät tuntuneet ymmärtävän kysymystä, sanoivat vain että polku oli Rytenille johtava reitti. No oli kai kysymyksemme aika outo, kun olimme todellisuudessa vasta aivan alkumatkassa. Jatkoimme kulkua, ja aloimme ymmärtää että matkaa tosiaan olisi vielä melkoisesti jäljellä. Oli tullut ilmeisesti arvioitua reitin pituus ja vaativuus aikalailla väärin. Onneksi meno alkoi olla tasaisempaa, sillä polku luikerteli rinteitä niin, ettei jyrkkiä nousuja ollut kovin paljoa.

Aika hieno paikka pitää evästaukoa :)

Pian päänähtävyys, Kvalvikan autioranta, näkyikin jo hienosti alapuolella, ja ihailimme maisemaa. Näimme kaukaisuudessa ylempänä rinteessä muutamia väritäpliä ja käsitimme, että huipulle on edelleen reippaasti matkaa vaikka olimme kävelleet jo parisen tuntia. Kaiken lisäksi huippu oli piiloutunut paksuun pilveen. Siinä alempanakin jossa seisoimme vähän väliä pyyhkäisi pilvenhattara ohi, joten päätimme jäädä siihen ihailemaan maisemia ja unohtaa huiputuksen. Vähän harmittaa kun katselee Googlesta muiden kuvia, mutta jotenkin olimme koko konkkaronkka ihan loppu. Toisaalta eipä meidän aamupalakaan ollut suuren suuri, ja edellispäivän ruokailut jäivät lopulta siihen nopeaan nuudeliateriaan ennen Reinebringenille kapuamista, sillä illalla emme jaksaneet värkätä leipää kummempaa illallista. Eipä ihmekään kun jalat painoivat. Ja urheilukellokin oli mitannut edellispäivän kävelylle kulutetuksi 700 kcal, ja Rytenin 8,5 km kävely hotkaisi pyöreät tuhat kilokaloria. Hupsis.

Käännyimme siis nopean evästauon jälkeen takaisinpäin ja vasta ymmärsimme, että sinnepäin avautui varsin hieno maisema. Vaikka paluumatka kulki samaa reittiä, tuntui se ihan eriltä kun samalla sai ihailla kaunista maisemaa. Alaspäin oli onneksi aika paljon kevyempi kulkea vaikka ihan poikki olin silti. Heti autolle päästyämme oli pakko saada ruokaa mahdollisimman nopeasti, joten turvauduimme taas pikanuudeleihin ja salamipötköön... Ne kyllä maistuivat siinä kohtaa aika hyvältä.

Besos, Hansu