maanantai 30. elokuuta 2021

Kesälomamuistoja

Viikonloppuna vietettiin Muinaistulien yötä eli mökkikauden päättäjäisiä ja sitä myöden jonkinlaisia hyvästejä kesälle. Ehkä on siis hyvä hetki muistella hieman kesäloman hetkiä. Viime aikojen syksyisten kelien myötä kesälomareissusta tuntuu olevan jo ikuisuus, vaikka eihän siitä ole kuin muutama viikko. Ajatukset on jo visusti syksyssä, mutta ennen kuin sytytetään kynttilät ja ryhdytään todenteolla tunnelmoimaan, palataan vielä hetkeksi kesämuistoihin. Tunturimaisemia ja puutaloidylliä – niistä oli tämän vuoden kesälomareissu tehty.

Lomareissu starttasi autojunalla Rovaniemelle, jossa teimme vain nopean pysähdyksen ennen ajelua kohti varsinaista määränpäätä, Yllästä. Aktivoimme joululahjaksi saamamme museokortit ja suuntasimme Rovaniemen Arktikum-museoon. Paikka ylitti odotukset ja voin kyllä suositella lämpimästi – olisin viihtynyt tuolla paljon pidempäänkin, sillä melkeinpä kaikki näyttelyt olivat tosi kiehtovia. Päänäyttely seudun historiasta ja sotien vaikutuksista oli varmaankin mielenkiintoisin, mutta myös valokuvanäyttely Grönlannin inuiittien elämästä oli vaikuttava. Jo itse rakennus oli näkemisen arvoinen.


Rovaniemen Arktikum, Napapiiri ja tuntureita näkyvissä Ylläksellä

Ylläksellä majoituimme pari yötä vuokramökissä, ja reissun päätarkoituksenahan oli osallistua Nuts Ylläs 37km polkujuoksukisoihin (kurkkaa kisaraportti täältä). Juoksun jälkeinen päivä meni ihan vain levätessä ja ontuessa, mutta kävimme sentään gondolihissillä fiilistelemässä Ylläksen huippua uudestaan ja syömässä lounaskeitot huipun kahvilassa. Seuraaviksi pariksi yöksi vaihdoimme majapaikkaa Ylläs-tunturin juurella sijaitsevaan Lapland Hotels Saagaan. Saimme hotellista kesäpassin, jonka innoittamana keskitimme myös muut kesäloman hotelliyöpymiset Lapland Hotelsiin. Voin kyllä suositella hotelliketjua, sillä varsinkin eteläisemmät hotellit ovat uusia ja moderneja, ja hotellin ravintoloissa sekä aamupalalla voi maistella lappilaisia herkkuja.



Hotellin kylpylä saunoineen teki terää kipeille lihaksille, ja seuraavana päivänä kunto oli kohentunut sen verran, että vuokrasimme sähköläskipyörät ja lähdimme päiväksi kiertelemään Kukastunturin polkuja. Vuokrasimme pyörät koko päiväksi, mutta homman fyysisyys kyllä yllätti, enkä lopulta jaksanut pyöräillä kuin muutaman tunnin. Takalisto tuntui olevaan aivan muusina ja puristusvoima käsissä oli totaalisen lopussa. Kivikkoisilla poluilla sai kaikin voimin keskittyä puristamaan pyörän etutankoa, ja varsinkin alamäissä sai pelätä että eturengas taittuu kivikkoon ja lennän kuin leppäkeihäs sarvien yli. Mutta olipahan hauska kokemus, sillä en ole ennen maastopyöräillyt saatika kokeillut tuollaista läskipyörää, joka menee melkeinpä missä vaan. Päivään mahtui lopulta 30 km kivikkoisilla poluilla ja tuntureilla pyöräilyä sekä monen monta evästaukoa. Ja illalla kylpylä tuli jälleen tarpeeseen.






Ennen reissun jatkamista puristimme mukaan vielä aamuisen patikkaretken Taivaskerolla. Tarkoitus oli vaeltaa ripeästi sauvojen avustamana huipulle vuoden -52 Olympiatulen muistolaatalle ja hölkätä alas, mutta juoksulihakset olivat kyllä edelleen sen verran heikossa hapessa, että meno jäi melkoiseksi rämpimiseksi. Lenkki tuli kuitenkin tehtyä parissa tunnissa ja päivä oli vasta aluillaan. Patikasta hikisinä kävimme virkistäytymässä Pallasjärvessä. Vesi oli hyisen kylmää mutta maisemat sitäkin hienommat!




Reissun seuraava etappi oli Oulu, jossa kävimme moikkaamassa Eeron siskoa illallisen merkeissä. Yö kului jälleen Lapland Hotelsissa, ja seuraavana aamuna heräsimme varhain, jotta ehtisimme ahmia mahdollisimman monta museota. Tosin eiväthän museot kovin aikaisin aukea, joten lopulta kulutimme aikaa kaupungilla käyskennellen ja Toripolliisia moikkaillen. Ensin kävimme kurkkaamassa Tietomaassa, joka oli melkolailla juuri sitä mitä odotinkin – vähän kuin köyhempi versio Heurekasta. Ihan kiva vierailukohde museokortilla käytäväksi, mutten ehkä täyttä hintaa ihan heti maksaisi. Onneksi aikaa jäi vielä Oulun taidemuseon Supernatural-näyttelylle, joka yllätti todella positiivisesti.


Reissu jatkui länsirannikkoa pitkin etelään seuraavana kohteena Raahe, jossa teimme vain nopean stopin. Kävimme kahvilla historiallisessa Langin kauppahuoneella ja kiertelimme söpöjä puutalokortteleita. Yksi pieni museokin mahtui mukaan, sillä piipahdimme merimuseossa. Museo oli osa isompaa Raahen museoiden kokonaisuutta, mutta muut kohteet jäivät seuraavaan kertaan.

Raaheen olisi ollut kiva jäädä yöksi johonkin tunnelmalliseen b&b-paikkaan, mutta sellaiset pitäisi tietenkin varata ajoissa, joten plan b oli löytää kiva leirintäalue ja yöpyä teltassa. Kävimme kurkkaamassa kuuluisalla Kalajoen leirintäalueella, mutta se ei todellakaan ollut meidän paikka. Siis huh miten täyteen rakennettu ja pilattu hiekkasärkkien alue nykyään on! Löytyy Jukuparkia, kerrostaloa, SantaClaus-mikäliemestoja. Leirintäaluekin oli paisunut järkyttäviin mittoihin – teinit pyöräilivät ja voikkaroivat ympäriinsä bassokajarit raikuen ja joku papparainen, ilmeisesti joku paikallinen jefe, kruisalili ympäriinsä armeijatyylisellä ajokilla. Totesimme, että paikka tuli nähdyksi ja mikä tahansa olisi parempi yöpaikka.




Lähistöllä oli Lohtaja, ja sain ystävältäni vinkin, että Vattajanniemessä voisi ehkä leirityä. Kävimme kääntymässä aivan niemen kärjessä asti, Ohtakarilla, jossa olisi ollut epävirallinen leirintäalue, mutta paikka oli tosi pieni ja jo täynnä karavaanareita. Päätimme etsiä teltalle paikan luonnonhelmasta Vattajan hiekkarannalta, jossa näkyi muutama muukin leiriytyjä. Ihan viralliselle hiekkarannalle emme jääneet, vaan ajoimme jonkin matkaa armeijan metsäalueen halki kulkevaa tietä, kunnes löysimme ”parkkipaikan” jossa oli muutama muukin auto. Edemmäs ei ollutkaan autolla lupa jatkaa, mutta kävellen rannan suuntaan sai mennä. Ja lopulta löysimme mitä täydellisimmän telttapaikan autiorannalta – vain hyvin kaukana näkyi toinen teltta. Muutoin saimme viettää illan ihan vain keskenämme aaltojen pauhuntaa ja lokkien satunnaista kirkunaa kuunnellen. Kelikin oli täydellinen: ihanan lämmin jotta tarkeni pelkällä lakanalla ilman makuupussia, ja pystyi jättämään teltan seinämät auki, muttei onneksi liian kuuma. Onneksi emme jääneet minnekään Kalajoelle, sillä tuo ilta oli lopulta ehkä koko reissun kohokohta!




Aamulla kuvankauniin aamupalahetken jälkeen matka jatkui Kokkolaan, jossa jälleen kerran sekosin ihanista puutaloista ja museokorttelin historian havinasta. Koulunkäynnin historiasta kertova museo oli tosi mielenkiintoinen rakennuksineen kaikkineen! Vohvelikahvilan lounasvohvelin turvin matka saattoi taas jatkua, ja teimme melko nopean stopin Pietarsaaressa. Kaupungin tunnusmerkkinä on suuren suuri, kaupunkia halkova entinen Stenbergin tupakkatehdas, joten olihan nyt tupakkamuseossa piipahdettava. Suomen suurin puutalokortteli puolestaan tuli nähtyä vain ajellen – tässä vaiheessa alkoi olla jo melkein ähky puutaloista.

Kokkolan puutaloja ja Pietarsaaren vanha tupakkatehdas

Vaan lisää oli tulossa, sillä seuraava etappi oli Kristiinankaupunki, jossa myös riittää toinen toistaan söpömpiä puutaloja. Mahduimme juuri ja juuri ihan keskustan tuntumassa olevalle leirintäalueelle, sillä kaupungissa oli meneillään kansainväliset markkinat, ja osa vieraista ja näytteilleasettajista leiriytyi myös alueella. En ole mikään markkinoiden suurin ystävä, ja vähän harmitti kun rumat kojut peittivät kauniin kaupungin. Mutta toisaalta, Kristiinankaupungilla on piiiitkät perinteet markkinapaikkana, joten saimme kokea kaupungin ”elementissään”. Yksi museokin mahtui visiittiin, sillä vierailimme Carlsron museossa, joka on kutakuinkin alkuperäisasussaan säilynyt 1800-luvun lopun huvila. Ja tokihan katsastimme myös Kissanpiiskaajankujan, joka on kuuluisa siitä, että se on Suomen kolmanneksi kapein katu ja vieläpä kaksisuuntainen. Ja julkaisuani kuvan Kissanpiiskaajankujasta Instassa, sain saman tein useammankin viestin ettei se ”kuiteskas mikkä raumlaine Kitukränni ole”.


Joten pitihän se sitten lähteä katsomaan Rauman Kitukränniä. Tosin ensin pysähdyimme Porin Yyterissä jäätelöillä. Juuri tuona päivänä oli varmaan heinäkuun viilein päivä ja jäätävä pohjoistuuli, joten uiminen sai jäädä odottelemaan ensi kesää. Rauma oli yhtä söpö kuin ennenkin ja totta tosiaan, Kitukränn oli melkoisen kapea. Enpähän ole tämmöisestä nähtävyydestä ennen tiennytkään! Osteria da Filipposta saimme mahat täyteen pastaa ja pizzaa, ja suuntasimme kotia kohti – kohti uusia kesäseikkailuja. Ihan kaikkea emme saaneet yhteen reissuun mahdutettua, vaan erikseen oli tehtävä vielä Tampereen miniloma sekä Hämeenlinnan päiväreissu.

Porin Yyteri ja Rauman Kitukränn

Besos, Hansu

torstai 29. heinäkuuta 2021

Helteinen taival – Nuts Ylläs 37km

Nyt alkaa kroppa ja pääkoppa olemaan enimmäkseen palautunut parin viikon takaisesta NUTS Ylläs-Pallas 37 km polkujuoksukisasta. Tai no, rakot eivät ole vieläkään kokonaan parantuneet, ja edelleen kireyksiä tuntuu lantiossa (tosin se nyt ei johdu pelkästään tästä reissusta), mutta sentään pääpiirteissään toivuttu on, joten ajattelin nyt koostaa pienen kisaraportin edelliskerran tapaan.

Edellinen vastaava polkujuoksuskabahan oli Kuusamossa Karhunkierros 34 km 2019, ja tämän Ylläs-Pallas-kisan piti alunperin olla jo viime vuonna. Hyvä ettei ollut, sillä rempan tiimellyksessä en todellakaan ollut ehtinyt treenata. Itse asiassa pidin yli vuoden mittaisen treenitauon tuon Karhunkierroksen jälkeen, sillä kroppa tuntui olevan aika hajalla, ja lisäksi mun ferritiini ja hemoglobiini oli romahtanut ihan pohjalukemiin. Otin siis pidemmän aikaa chillisti ja liikuin oikeastaan vain kävellen ja baletin muodossa. Etenkin oikean jalan takareidessä ja pakarassa on ollut paljon liikkuvuusongelmia ja kipua, ja vähän jännitti alkaa taas juosta. Mutta säännöllisellä kehonhuollolla vaiva ei ole ainakaan yltynyt pahemmaksi vaikkei ole sen puolen parantunutkaan. Vaikka tuo mun kisaraportti Karhunkierrokselta olikin ihan positiivinen, niin jotenkin olin kevät-talvella aika kauhusta kankea, ja muistin edellisestä kisasta vain ne kurjat puolet. Ensimmäiset juoksutreenit helmikuun pakkasissa olikin melko tervan juontia, mutta ilmeisesti pohjakunto oli edelleen tallella, sillä kyllähän juoksu siitä yllättävän hyvin alkoi paranemaan. Treeniaikaa jäi siis viitisen kuukautta sisältäen viikkotasolla 1-3 juoksua, pari kehonhuoltokertaa sekä melko satunnaiseksi jääneitä lihaskuntotreenejä.

Mutta nyt siihen itse kisaan. Koko kesän Suomea ja Lappia kurittanut helle tuntui jo väistyvän juoksua edeltävänä päivänä, ja pitkän matkan juoksijat (160km, 100km ja 66km) saivatkin nauttia hieman viileämmästä kelistä. Meidän kisapäivä puolestaan valkeni pilvettömänä ja tuulettomana, ja lämpötila kipusi 28 asteeseen. Tajusin, että nyt ei enää välttämättä ole kyse siitä, jaksanko juosta takareisikivun tai kalvavien varpaansyrjien kanssa, vaan että kisasta tulisi jo helteen takia oikeasti fyysisesti vaativa, ja raatobussi saattaisi oikeasti kutsua – ellei itseäni niin sitten ehkäpä Eeroa. Helle oli jokseenkin tuntematon, pelottava muuttuja tässä pelissä. Kaiken kukkuraksi kisa starttasi kuumimpaan aikaan klo 12, jolloin lounaan syöminenkin meni vähän hankalaksi (kiltisti kyllä lapioin vähän pastaa kello kymmenen, tunti tuhdin aamupalan jälkeen).


Lähtötunnelmia

Startti oli Jounin kaupalta, ja 37 km matkalla oli reilut 600 osallistujaa. Ihmismato lähti melko verkkaisesti liikkeelle, ja suurimmalla osalla taisi olla sama strategia eli ottaa alkuun tosi rauhallisesti. Reitin ensimmäiset 4 kilometriä oli loivaa ylämäkeä, jonka jälkeen saisi lasketella pitkän matkaa loivaa alamäkeä. Ensimmäiset kilometrit tuli isolta osalta käveltyä, mutta sitten saikin hyvin kirittyä ja monta kilometriä tuli hölköteltyä ihan reipasta tahtia. Suorastaan hihitytti, kun kerrankin oli helppoja kilometrejä. Vauhtitreenit olivat selvästi purreet, sillä meno oli selvästi erilaista kuin Karhunkierroksella – tosin oli polkukin paljon helpompaa. 

Jo 7 km kohdalla jalkaholvin kohdalla alkoi tuntumaan ikävältä, ja pian oli pakko tarkistaa, mikä oli teippausten tilanne. Olin osannut ennakoida, että hikisellä kelillä jalkaholvi hiertyy helposti, mutta nyt oli niin hikistä meininkiä etteivät teipit enää pysyneet, vaan ne oli alkanut rullautua. Vesikello oli jo ehtinyt tulla, ja lätkäisin päälle rakkolaastarin. Loput teippipaketista oli jätettävä ennalleen, sillä niille ei ollut enää hirveästi pelastustoimia tehtävissä. Rakkolaastari ei tuntunut oikein auttavan, vaan joka askeleella ajatukset oli jalkaholvin kivussa. Olin varma, että hiki oli irrottanut laastarin, mutta kyllä se enimmäkseen ihan paikoillaan oli vielä maalissakin. Hiertymästä huolimatta oli jatkettava. Aloin jo odottamaan 15 km kohdalla alkavaa Ylläs-tunturin nousua, sillä sitten saisi hyvällä omalla tunnolla kävellä, ja erilainen askellus voisi tuoda ainakin hetkeksi helpotusta kipuun.

Matkan varrella oli siellä täällä ihmisiä tsemppaamassa juoksijoita. Tässä kohtaa tien vierestä tsemppasi joku tuntematon, joka luki meidän nimet rinnasta ja huusi tsemppihuudot nimien kera: ”Hyvä Hanna, vielä jaksaa ja hyvin sujuu!” tai jotain sinnepäin. Liikutuin tuosta niin, että meinasi itku tulla. Pala nousi konkreettisesti kurkkuun, ja pienen hetken tuntui etten saa henkeä. Että semmoinen empiirinen havainto, juoksu ja liikutus eivät olekaan hirveän hyvä pari. :D No mutta tosi kiva kuitenkin, että sankoin joukoin ihmisiä vauvasta vaariin oli kannustamassa juoksijoita, ja myös reitin varrelle samaan aikaan osuneet kävelijät ja pyöräilijät huikkaisivat tsempit.

Vihdoin Ylläs-tunturi alkoi häämöttää, ja sitä ennen oli ensimmäinen huoltopiste. Lötköpullot olivatkin jo tyhjinä, joten oli hyvä saada lisää vettä. Juomarakossa oli lisäksi urheilujuomaa, jota join harvakseltaan ja yritin saada sen riittämään koko matkalle. Yhteensä juomaa kuljetin siis kerrallaan reilu kaksi litraa. Porsastelin huolella sipsejä ja napsin puolikkaan banaanin, sekä niin monta kupillista vettä ja urheilujuomaa, kuin jaksoin – edessä oli tunturinousu, jossa maha ei juurikaan hölskyisi mutta jossa nestettä todella tarvittaisiin.




Loputonta kivikkoa

Alun tunturinousu sujui ihan hyvin, tasaista tunkkaamista eteenpäin huippua miettimättä. Mutta jossain kohtaa alkoi terävä rakkakivikko, jossa eteneminen ei enää noin vaan onnistunutkaan. Näin edessä vaan heiluvia kiviä ja miljoona rakoa, johon taittaa nilkka. Vaikka miten yritin olla ajattelematta kaatumista kivikkoon ja olla välittämättä paahtavasta helteestä ja laittaa töppöstä toisen eteen, en vain päässyt eteenpäin. Reipas alle 6min/km tahti oli typistynyt noin 22min/km mateluun. Ajattelin, ettei se haittaa, vaan että alamäessä voi sitten taas kiriä. Huippu saavutettiin, mutta alamäki ei ollutkaan niin auvoista, kuin olin odottanut. Nousu tuonne reiluun 800 metriin oli tapahtunut parin kilometrin matkalla, ja alamäkeä oli luvassa kuutisen kilometriä – mutta lasku oli silti liian jyrkkä meikäläiselle juostavaksi. Alamäkikin meni siis suurelta osin melkoiseksi hiipimiseksi ja polvet ja etureidet huusivat hoosiannaa. Nousun jälkeen jalat oli vielä ok, mutta alaspäin rämpiminen teki tehtävänsä, ja juoksu alkoi olla melkoista puupökkelöillä klenkkaamista. Pian koitti kuitenkin jo seuraava ja viimeinen huolto 23 km kohdalla, jossa mussutin taas mielinmäärin sipsejä, banaania ja vettä. Kuumuus oli ihan järjetön, ja toisten esimerkistä kastelin itsekin pään jääkylmän vesihanan alla (tietäjät tietää, etten kastele hiuksia kuin pakollisen hiusten pesun aikana koska paksu tukka).




Huippu saavutettu ja ei kun alaspäin kohti seuraavaa nyppylää

Huolto piristi, ja seuraavat kilometrit taittuivat ihan ok fiiliksissä. Jalan rakko vaivasi edelleen, mutta seuraksi oli tullut sen verran muita kolotuksia, ettei siihen kiinnittänyt enää niin paljon huomiota. Olin kiitollinen, että ne mun yleisimmät vaivat (eli varpaansyrjät ja oikea takareisi) eivät tuntuneet sentään kovin paljon vaivaavan. Välillä tuli käveltyä, ja välillä taas matka sujui reippaammin – intervallitreenit ovat itse asiassa opettaneet, että pääsen yleensä paljon pidemmälle ja nopeammin (ja vähemmin kivuin) vaihtelemalla kävelyä ja ripeämpää juoksua, kuin pitämällä yllä tasaista hölkkää. Tämäkin on yksi lajin hienouksista, kun yleensä maastonmuodot tuovat aika luonnollisesti näitä vaihteluita. Tarkoittanee tosin sitäkin, että pk-treeniä olisi syytä tehdä ennemmän, kuten myös alamäkijuoksua…


Jyrkkää alamäkeä (ei kyllä oikein kuvassa välity) / Hiusten kastelua huoltopisteellä

Kuin varkain mukava järven rantaa myötäilevä polku vaihtui jyrkäksi Pirunkurun nousuksi. Olin henkisesti valmistautunut, että rakkakivikko tulee olemaan hankala. Mutta kun Ylläs-tunturin kivikkokin oli jo ollut niin hankala, niin fiilis oli melkolailla että ”ei enää tätä p*skaa kiitos!”. Eipä siinä auttanut kuin yrittää madella eteenpäin. Mielessä pyöri kyllä monta kertaa ironinen toteamus ”lajin helppous viehättää”. Täysin tuulettomassa kurussa kivikon hohkatessa lämpöä takaisin kuumuus alkoi todenteolla tuntua. Puolivälin paikkeilla oli pakko istua vetämään henkeä, sillä päässä alkoi jo vähän heittää. Ehdin olla jo melko varma, että kuivun kokoon ja muutun yhdeksi miljoonista kivenmurkuloista – ehkä sillä tapaa kivikko olikin muodostunut, onnettomista kesken kaiken uuvahtaneista matkaajista? Pakko oli kuitenkin jaksaa, sillä enää ei ollut mahdollista keskeyttää, kun viimeinen huoltopiste oli jäänyt kauas taakse.


Pirunkurun toivottaman tuntuinen kivikko


Tunkkausta – en tiedä pidänkö tässä joukolle tahtia vai olenko tien tukkeena

Vihdoin huippu häämötti, ja huipulla oli myös pakko pitää pieni hengähdystauko, ennen kuin pystyin jatkamaan. Taas olin odottanut alamäkeä, mutta alkupää mäestä oli edelleen melkoista kivikkoa, joten kävely jatkui. Pian kivikko hellitti ja enää oli kuutisen kilometriä maaliin. Mietittiin Eeron kanssa, mitä kuusi kilometriä tarkoittaa – eihän se ole kuin kotoa keskustaan ja takaisin. Tai lenkki pururadalla ja matkat lisäksi. Ei siis yhtään mitään, ihan perus lyhis arkena. Mutta nyt se oli käsittämättömän pitkä. Tiesin, että mieli tekee tepposia. Maali on niin lähellä, mutta niin kaukana. Ihan sama, mikä on lenkin kokonaispituus, niin viimeiset kilometrit on aina hankalampia. Tiedostin asian, mutta se ei silti auttanut. Aiemmin kilometrit olivat pyörähtäneet mittariin tuosta noin vain, mutta nyt vilkuilin kelloa 500 metrin välein. Polvet vaivasivat jonkin verran, mutta enimmäkseen olin ihan kunnossa (eräällä 17km harjoituspitkiksellä oikeasti laukkasin viimeisen kilometrin, kun oikea jalka vaan kerta kaikkiaan lakkasi toimimasta, mutta nyt ei ollut kyse mistään sellaisesta). Ongelma oli siis lähinnä pääkopassa. Näitä hetkiä varten olin varannut mukaan kuulokkeet – podcastin kuunteleminen auttaisi viemään ajatuksia muualle. Mutta edelleen matkassa oli Eero, joten en turvautunut tähän oljenkorteen, vaan tyydyin kiroilemaan ja höpöttelemään. Hitaantuntuisesti matka eteni noin 500m pätkissä juoksua ja kävelyä vaihdellen.



Vihdoin metsä vaihtui asfaltiksi (sinänsä ei hyvä juttu, mutta nyt se tarkoitti Jounin kaupan ja maalin lähestymistä). Se ei silti vieläkään lohduttanut, kun aina tuntui vain tulevan uusi mutka, eikä vieläkään maalisuora. Sieltä se lopulta kuitenkin tuli – maalisuoralle oli säästelty ripaus voimia, sillä olisihan se nyt noloa kävellä maaliin. Pari tuttua oli iloisena yllätyksenä maalissa tsemppaamassa viimeiset loppukirit, sekä ottamassa meistä yhteiskuvan. Taas meinasin liikuttua, niin ettei henki kunnolla kulkenut. :D Loppuaika oli 6:43, johon olen olosuhteen huomioon ottaen tyytyväinen. Suoritus oli melkolailla keskiverto eli tällä kertaa en edes ollut viimeisten joukossa. Nelisenkymmentä juoksijaa joutui keskeyttämään leikin varmaankin juuri helteen takia.



Maalissa odotti linssikeittoa, jota tuli lusikoitua vähän vastentahtoisesti vaikka hyvää olikin. Jo aiemmilla pitkiksillä olen havainnut, ettei niiden jälkeen oikein tee mieli mitään, vaikka matkan aikana olisikin ollut nälkä. Nyt nälkä ei ollut todellakaan vaivannut, sillä eihän tuollaisella helteellä tee mieli syödä. Tätäkin tärkeämpää oli kyllä tankata. Noin viiden kilometrin välein imaisin energiageeliä ja silloin tällöin suolaa, mutta muu ei oikein maistunut. Pirunkurun nousun jälkeen söin palkintoni, eli tahnaksi sulaneen nougatpatukan, mutta ei sekään meinannut upota. Matkassa oli lisäksi Ässämixejä, Dominoita, suolapähkinöitä, ja pari suklaapatukkaa. Makeaa varsinkaan ei tehnyt mieli ja huoltopisteilläkin jätin suklaat väliin. Mutta koska enimmäkseen juoksu oli sujunut, vatsa ei ollut vaivannut, eikä pahempia kramppeja ilmennyt, oli tankkaus mennyt ilmeisesti maaliin. Sykkeet olivat koko matkan n.20l/min normaalia korkeammat, ja pelkäsin että jossain vaiheessa loppuu sen takia puhti. Liekö sitten helteen vaikutusta sekin.

Loppujen lopuksi helle oli yllättävän siedettävä, siis siihen nähden että lyhyistäkään harjoituslenkeistä ei ollut tullut mitään helteessä. Ostin ennen kisaa hätäpäissäni lippiksen Jounin kaupasta, ja uskon sen auttaneen paljon, kun aurinko ei päässyt porottamaan silmiin ja päähän (yleensä en oikein osaa hattuja käyttää). Hyttysiä ei onneksi ollut ollenkaan, varmaan nekin olivat kuolleet helteeseen. Sen sijaan mäkäräisiä ja paarmoja oli jonkin verran kiusana, ja etenkin mun toinen ojentaja oli aika hurjan näköinen mäkäräisten jäljiltä. Jotenkin ne olivat vaivihkaa päässet mutustelemaan sen ihan verille.



Inhottavia kivikoita lukuunottamatta reitti oli kaiken kaikkiaan tosi kiva. Se oli jaettavissa loogisiksi etapeiksi, joka tekee mielelle pitkästä matkasta helpommin pureksittavan: alkumatka ensimmäiselle huoltopistelle (loiva nousu ja pitkä laskettelu) (15km), Ylläs-tunturin nousu ja lasku sekä toinen huolto (8km), välimatka ja nousu Pirunkurulle (8km), laskettelu maaliin (6km). Kaikilla etapeilla koen, että parhaani tein. Ainostaan nuo viimeiset 6km tuntuvat sellaisilta, joissa olisi ollut parannettavaa, sillä mitään oikeaa ongelmaa tuskin oli vaan etenemisongelma taisi olla ennen kaikkea henkistä. Jos sen olisi jaksanut juosta reippaasti, olisi aika saattanut olla lähempänä kuutta tuntia.

Juoksun jälkeen jalat olivat toki puhki, mutta fiilis oli kuitenkin yllättävän hyvä – ei siis nestehukkaa tai mitään semmoista. Silti palautuminen kesti aika kauan peruspitkikseen verrattuna. Seuraavasta yöstä ei kyllä meinannut tulla mitään, kun jalat tuntuivat levottomilta ja särkivät jonkin verran. Leposykekin oli yöllä huomattavan korkea, edelleen sen 20l/min normaalia korkeampi ja pysytteli parisen päivää korkeana. Oma lisänsä oli yli 30 asteen lämpö meidän mökissä, joka teki nukkumisesta mahdottoman. Puutteellinen lepo oli varmaan iso tekijä siinä, että palautuminen oli hidasta. Eniten kipeytyivät etureidet, ja jouduin könkkäämään useamman päivän, ennen kuin jalat alkoi tuntua normaalilta. Seuraavana päivänä särki myös omituisesti kädet. Varsinkin vasen käsi oli niin kipeä, ettei sillä pystynyt tekemään oikein mitään. Se oli juuri se käsi, jonka mäkäräiset söivät, joten luulen että kädessä oli jonkinlainen tulehdustila. Hurjia, salakavalia otuksia.

Alkuvuodesta ei oikein innostanut aloittaa juoksemista, mutta nyt kun vauhtiin on päässyt, ei malttaisi lopettaa. Varsinainen maratonmatka on edelleen saavuttamatta, saatikka sitä pidemmät varsinaiset ultramatkat, joten onhan tässä vielä tavoitteita ja haasteita. Mutta sitä ennen pitäisi varmaan oikeasti saada tuo takareisi kuntoon...

Besos, Hansu

maanantai 5. heinäkuuta 2021

Kotiutumisia



Heippatirallaa, taas on ollut elämä semmoista haipakkaa ettei meinaa blogin pariin ehtiä! Kiirettä on pitänyt työkuvioiden, treenien, sisustamisen ja kaupoissa juoksemisen sekä pienten remppapuhteiden välillä tasapainoilessa, mutta kaipa tämä tästä. Pikku hiljaa tässä on kotiuduttu uuteen taloon. Uusi koti ja sen pittoreski ympäristö on tuntunut kyllä tosi hyvältä, vaikka monessa asiassa ja arjen rutiineissa on ollut yllättävän paljon hakemista. Varsinainen remontti on ollut nyt enimmäkseen paussilla, sillä ihan riittävästi on ollut puuhaa näissä pienissä viimeistelyissä. Siis vaikkapa verhotankojen asennuksessa, keittiön pikku viimeistelyissä, säilytyskokonaisuuksien rakentelussa jne. Kalusteita metsästetään pikku hiljaa, ja Toria päivitetään lähes päivittäin. Matot vasta ovatkin oma lukunsa – meidän kaikki matot on äidiltä saatuja ja enimmäkseen väliaikaisia, ja täydellisten mattojen metsästäminen tuntuu olevan mahdoton projekti. Tuntuu, että joka ilta saa ravata sisustus- ja rautakaupoissa jonkin pienen kilkkeen perässä – paljon siis tehdään mutta vähän näkyy mikään edistyvän. Kesän aikana olisi kuitenkin tarkoitus taas kääriä hihat, ja ottaa vaihteeksi taas isompia askeleita remontin suhteen ja jatkaa projektia yläkerrassa. Onhan tässä jo pari kuukautta hengähdetty. ;)






Sisustus alkaa pikku hiljaa muotoutua vaikkei se varmaan koskaan ole ”valmis”. Tämä tämänhetkinen kokoonpano varsinkaan ei ole millään muotoa valmis, sillä joidenkin huoneiden käyttötarkoitushan tulee muuttumaan kun saadaan yläkertakin asumiskuntoon. Väliaikaisuuden myötä arkirutiineissa on ollut jotenkin tosi paljon hakemista, kun esimerkiksi vaatesäilytys on nyt kodinhoitohuoneessa eikä makuuhuoneessa (ja ylipäätään puolet vaatteista varastoituna jemmaan), ja suihkuun tai ihan vaan kasvopesulle pitää lähteä kellariin asti. Saa sitten taas opetella uudet rutiinit, kun saadaan yläkerta käyttöön. Kaikki tavarat on tietysti myös hukassa, ja moni tavara hakee vielä omaa paikkaansa. Ensimmäiset viikot väsytti mystisen paljon – varmaankin ihan vain arkirutiinit vaativat niin paljon enemmän aktiivista aivotoimintaa. Ja on tässä kyllä saanut venyttää keskeneräisyyden sietokykyä äärimilleen, kun joka paikassa näkee keskeneräisiä asioita ja todo-listoja. Elämä on vähän kuin välitilassa, mitään ei voi oikein ”lyödä lukkoon”, kun kohta kaiken saa taas sumplia vähän uusiksi.






Rio ainakin viihtynyt uudessa kodissa mainiosti. Vanhaan asuntoon ei suoraan paistanut aurinko koskaan, joten auringonläikässä makoilu on nyt uusi ja mahtava juttu. Koiruus vaihtaa päivän mittaan lepopaikkaa auringon mukaan, ja tyytyväisestä ilmeestä päätelleen elämä todellakin maistuu. Toinen suosikkipuuha on sohvan selkänojalla istuminen ja ikkunasta tähyily – ja mikä parasta, jos sattuu näkymään vaikka naapurin kissa, voi sännätä täyttä häkää toiseen ikkunaan. Aitaprojektia emme ole saaneet edistettyä, joten vielä koiruus ei ole hirveästi päässyt omasta pihasta nautiskelemaan, mutta ai että Rio tulee nauttimaan kun sen aika joskus koittaa.


Yläkerta pitäisi pian ottaa työn alle, mutta keskikerroksessakin on aika paljon viimeistelyjä tekemättä. Nämä pikku jutut ainakin itseä rassaa tosi paljon. Isompaa keskeneräisyyttä ja remonttikaaosta on jotenkin melkein helpompi sietää, kuin näitä pieniä tekemättömiä asioita. Jotenkin kun kaikki muu on valmista, ne paistavat silmään. Ehkä tulee olo, että entä jos joku luulee että tuo epäsiisti kohta on jo valmis, pitääpä äkkiä fiksata. Esimerkiksi kynnyslistat ovat olleet työn alla jo kuukausitolkulla, ja puuttuvat listat ovat tottavie rujo näky. Jo projektin aloitus oli hirveä mörkö, pelkkä mittaaminen tuntui isolta urakalta. Ja olihan se millintarkka mittailu yllättävän työlästä, kun vihdoin sain aikaiseksi projektiin ryhtyä. Samaan hengen vetoon tulikin jo tehtyä ensimmäiset, mutta vaikeammat kynnykset ovat taas saaneet odottaa, sillä niitä varten taidetaan tarvita parempia työvälineitä. Ovetkin pitäisi ehostaa ja ikkunoiden fiksausprojektikin on vielä vähän kesken – se jäi odottelemaan syksyllä lämpimämpiä kelejä ja nyt niitä toden totta piisaisi, liiankin kanssa.




Remonttihommat on jääneet vähemmälle siitäkin syystä, että muutaman päivän päästä koittaa jälleen juoksukisa, NUTS Ylläs-Pallas 37 km, johon on tässä koko kevät treenattu ahkerasti. Tosin nyt kisapäivän lähestyessä tuntuu, ettei treenikilsoja ole todellakaan lähimainkaan tarpeeksi alla. Juoksutapahtuman jälkeen olisi tarkoitus ajella hissuksiin viikon aikana takaisin etelään, samaan tapaan siis kuin vuonna 2019 Nuts karhunkierroksen jälkeen, mutta tällä kertaa ajattelimme palata länsirannikkoa pitkin. Jospa sitten loman jälkeen vihdoin täysi rähinä päälle remppajuttujen suhteen. Sitä ennen – lomille lompsis pariksi viikoksi!

Besos, Hansu

torstai 20. toukokuuta 2021

Kovanonnen wc vihdoin valmis!

Huhhuh, tätä vessaa on rakennettu kuin Iisakinkirkkoa, enkä tiedä uskaltaako vieläkään huokaista tuon suhteen, sillä viimeksi kuin melkein huokaisin sen olevan valmis, alkoi se vuotaa heti seuraavana päivänä. Pakko kai se on luottaa. Mutta ennen kuin paljastan lopputuloksen, kerrataanpa vähän vessan kovaonnista taipaletta.

Vessaa rakentaessa suunnitelmat vaihtuivat siis lennossa tavanomaisesta wc-pöntöstä seinä-wc:ksi siksi, että viemärilinja nousi lattian tasosta hieman liian korkealle. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä vain pitänyt nostaa lattiaa sen reilu 5cm, sillä vesieristekynnyksen myötä tilassa on joka tapauksessa melkoinen kynnys, ja tila on katon putkien takia niin matala, että olisikohan viidellä sentillä ollut enää mitään väliä. Tai sitten ne olisivat olleet ratkaisevat sentit, jotka olisivat tehneet pienestä tilasta klaustrofobisen, mene ja tiedä.

Seinä-wc:n anatomiaa

Seinä-wc koostuu siis seinän tai kotelon sisään jäävästä teräsrungosta, johon posliininen ”leijuva” pytty siis kiinnittyy. Ratkaisun parhaita puolia on siivoamisen helpottuminen, kun ei ole sitä pölyä ja moskaa keräävää jalkaosaa. Metallisessa rungossa on vesisäiliö, josta laskee putki pönttöön, ja alaosassa on tietysti viemäriin laskeva putki, joka yhdistyy pyttyyn. Viemäriin laskeva osuus koostuu kahdesta eri putkesta, jotka kumpikin pitää itse lyhentää sopiviksi. Tottahan toki kävi joku mittavirhe, ja toinen näistä putkista tuli lyhennettyä millin liian lyhyeksi, ja piti tilata uusi osa valmistajalta. Osa maksoi parisen kymppiä mutta posti- ja muiden käsittelykulujen jälkeen hinta tietysti triplaantui, ja osaa odoteltiin pari kolme viikkoa. Tietenkin. Tällä välin toki saimme jatkettua laatoituspuuhia, joten ei projekti kokonaan seissyt.

Ennen laatoittamista mallasimme seinä-wc:n tarkasti paikoilleen, ja triplatsekkasimme että kaikki on niin kuin pitää. Ja eikun laatoittamaan. Vesieristäjän kehoituksesta laatoitimme tilan kauttaaltaan, myös seinä-wc:n kotelon sisään piiloon jäävät osat. Vaikka tila on kokonaan vesieristetty, niin laatta lisäisi huomattavasti vedenkestävyyttä vuodon sattuessa. Vaan eihän se tarkkaan mitoitettu seinä-wc enää mahtunut paikoilleen, koska tila oli nyt pienentynyt laatan verran ja viemäri oli nyt sentin verran väärässä kohdassa. Tietysti. Sitten odotettiin joululomien yli kuukauden verran putkimiestä paikalle kertomaan tuomio. Laattoja ei sentään tarvinnut lähteä piikkaamaan irti, mutta lattiaan piti tehdä reikä, ja vaihtaa lattian sisässä olevaan viemäriin erilainen osa – 40-asteen kulman sijaan 30-asteen kulma. Tämä onneksi ratkaisi ongelman, mutta synnytti toisenlaisen ongelman. Lattiassa oli nyt reikä. Eikun soittelemaan vesieristäjää paikalle. Varsinaiseen vesieristeeseen ei pysty noin vain paikkaa tekemään, mutta apuun onneksi löytyi hartsivalu, joka teki reijästä vesitiiviin. Pari päivää kuivateltiin, ja siistin vielä reijän ”muodon vuoksi” saumalaastilla.

Laatoituksen riemua – ja sitten valmiin lattian rikkominen

Projekti nytkähti eteenpäin ja pääsimme vihdoin asettelemaan seinä-wc:tä paikoilleen, wuhuu! (Tässä välissä yritimme ulkoistaa homman putkarille, mutta hän vihaa seinä-wc:eitä ehkä vieläkin enemmän ja kieltäytyi kunniasta.) Ilo oli jokseenkin ennenaikainen, sillä vielä oli ongelmia edessä. Metallikehikon kiinnittäminen seinään oli oma jännitysnäytelmänsä, sillä pultit olivat vaarassa korkata. Eikä vesisäiliön asennuskaan mennyt ihan maaliin, ja jouduimme tekemään pienen purkkaviritelmän. Eli yksikään niistä kolmesta osasta, jotka kotelon sisään jäisivät (kehikko, säiliö ja viemäriliitäntä) ei mennyt paikoilleen ongelmitta. Mutta lopulta koko komeus oli koossa ja pääsimme jatkamaan kotelon kanssa. Vesieristäjä oli edellisellä käynnillään läästinyt myös kotelon peittävän levyn vesieristeellä, eli rei’itysten olisi syytä osua kohdilleen kerrallaan, sillä toista levyä ei olisi. Onneksi siinä sentään kaikki meni maaliin ja levy saatiin paikoilleen, ja sain vihdoin jatkaa laatoituksen loppuun.

Projekti etenee: kotelon rakentaminen ja laatoitus

Joitain viikkoja käytimme vessaa ongelmitta manuaalisesti heittämällä käynnin jälkeen perään vettä ämpärillä – viemäriliitäntä siis vaikutti ainakin pitävältä. Putkimies tulisi kytkemään vesiliitännän, mutta saisi samalla kytkeä hanankin, joka puolestaan asennettaisiin viimeisenä. Etenimme projektissa eteenpäin, eli laatoituksen jälkeen maalasin seinät. Värisävyksi tuli nyt melko hurjan tuntuinen Tikkurilan Denim, kuten suunnittelimmekin. Jatkoimme myös valaistuksen suunnittelun kanssa ja laitoimme katon umpeen. Kattomateriaalia pohdittiin pitkä tovi, mutta päätimme lopulta hyödyntää ylijäänyttä helmipaneelia – joka sitten loppujen lopuksi loppui kesken, ja jouduimme kuitenkin ostamaan lisää. Tyypillistä.

Seinien maalausta, katon panelointia ja allaskaapin nikkarointia

Valaistuksen järjestimme nyt niin, että tilassa on oletuksena himmeämpi tunnelmavalaistus, joka syntyy roikkuvilla valaisimilla jotka syttyvät liiketunnistimella automaattisesti. Roikkuvalaisinten lasikuvut on irrotettu 50-luvun kattovalaisimesta, joka löytyi Torista. Tämän lisäksi katossa on led-valaisin, jonka kirkkautta ja lämpötilaa voi säätää fiiliksen mukaan.


Nyt meillä oli pinnat ja pönttö valmiina, joten enää puuttui allaskaappi ja allas, jotta saisi asentaa hanan ja sitä myöden kutsua putkimiehen kytkemään vessan. Sepä ei taas ollut helppo tehtävä, varsinkin kun budjettia ei oikeastaan ollut enää jäljellä. Olisin halunnut allaskaapiksi vanhan 50-60-luvun senkin tai lipaston. Yksi lipasto tätä varten ostettiinkin jo ajat sitten, mutta ei se sitten lopulta ollutkaan vetolaatikoineen oikein sopiva. Liukuovellinen kaappi olisi ollut täydellinen, sillä pönttö on melko ahtaasti edessä, niin ettei kaappi tai laatikko oikein mahtuisi avautumaan. Aikaa vaan ei ollut hukattavana, sillä muuttomme pendasi nyt käytännössä allaskaapista. Lopulta päädyimme Ikean erittäin huokeaan Enhet-kaappiin. Se oli syvyydeltään vain 30cm, joten kaapin ovikin mahtuisi juuri ja juuri aukeamaan – etenkin jos kaapin asemoisi hieman keskilinjasta pois. Allastakin mahtuisi paremmin käyttämään, jos kokonaisuus olisi vähän keskilinjaa sivummalla. Miinuspuolena vaan oli, että valkoinen kaappi oli aika pliisu, ja lopulta vähän pikkuruisen näköinen – leveyttä kun olisi ollut jopa 90 cm ja kaappi oli vain 60 cm. Keksin kuitenkin, että jos rakentaisimme viereen pieneen hyllykön samasta tammilevystä kuin taso tulisi olemaan, saisimme kasvatettua kaapin leveyttä sekä tuotua kaivattua puun lämpöä lisää tilaan. Yhden viikonlopun Eero kiroili kaapin ja hyllykön parissa, mutta hienohan siitä lopulta tuli, vai mitä? Vahasin tammipuiset osat vielä lämpimän ruskeaksi "50-60-luvun teakbuumin hengessä". Myös seinä-wc:n kotelo päällystettiin samalla puulla. Pisteeksi i:n päälle sävytin myös Fermlivingin wc-paperitelineen tamminupin mätsääväksi sekä toki myös tammiset kaapin vetimet.




Altaan valinta tuotti sekin melkoisesti päänvaivaa. Olin haaveillut malja-altaasta, sillä jotenkaan en pidä tason päälle aseteltavista altaista, joissa hana seisoo altaan päällä. Jotenkin ne ovat aina hirveän massiivisia rohmeloita. Mutta koska kaappi oli vain sen 30 cm leveä, ei sopivaa malja-allasta tahtonut löytyä. Ne olivat aina joko liiankin pikkuruisia tai sitten juuri sen muutaman sentin liian isoja. Tai vähintäänkin liian kalliita, vessan budjetti kun oli jo ajat sitten käytetty. Toisaalta malja-allas tulisi kalliiksi, koska korkea hanakin olisi paljon kalliimpi. Upotettava allaskin oli vaihtoehto, mutta sen tyyliset, jotka olisivat olleet hienoja, maksoivat yli kaksinkertaisesti budjettiin nähden.


Lopulta ei tarvinnut lähteä merta edemmäksi kalaan, sillä Bauhausista löytyi allas, joka meni täydellisesti mittoihin (syvyys karvan alle 30cm) ja vaikka hana seisoo altaan päällä, on kokonaisuus edelleen mataluudessaan siro. Ja hintakin oli alle satasen. Hanaksi valikoitui Tapwellin bideellisistä messinkihanoista edullisempi SK069, johon tilasin vielä mätsäävän pohjaventtiilin. Alun tuskailun jälkeen palaset tuntuivat loksahtavan lopulta melkein itsestään paikoilleen, ja saimme vihdoin kutsua putkimiehen kytkemään wc:n käyttöön. Ai että se oli juhlan päivä, kun sai ensimmäisen kerran vetää vessan napista!


Alkuperäisen aikataulun mukaan vessaprojekti oli tarkoitus tehdä valmiiksi joululomalla. Lopulta vasta huhtikuun alussa saimme vessan kunnolla käyttöön, ja aloimme tehdä muuttoa – toimiva vessa kun on olennainen osa asumismukavuutta, joten tätä ennen emme todellakaan halunneet muuttaa. Ja kuinkas sitten kävikään. Ensimmäisen uudessa kodissa nukutun yön jälkeen huomasin vessan lattialla pienen vesilätäkön bideesuihkun alapuolella. Kirosin jo, että miten voi noin kallis bidee tiputtaa vettä lattialle. Pyyhin lätäkön, ja tilalle tuli kaksi kertaa enemmän vettä – seinä-wc:n kotelon sisältä. O-ou. Nosti kotelon kannen (jota emme onneksi olleet viitsineet tai uskaltaneet kiinnittää mitenkään), ja siellähän se kauheus komeili. Kotelon pohja lainehti vettä. Toivoin ja rukoilin syynä olevan putkimiehen tekemä vesiliitäntä – manuaalisestihan vessa oli toiminut jo pitkän aikaa ilman vuotoja. Liitäntä olisi helppo kiristää, mutta jos vika olisi syvemmällä, pitäisi ehkä koko kotelo purkaa, ja pakittaa projektissa kuukausien päähän – juuri kun olimme jo muuttaneet. Vesiliitännässä ei kuitenkaan näkynyt tippaakaan vettä – ei luvannut hyvää.
Saimme ujutettua puhelimen kuvaamaan kotelon sisusta. Olimme jo varmoja, että kysessä olisi se purkkaviritelmä, jonka teimme vesisäiliön syöksyputkeen. Mutta se näytti videon perusteella kuivalta, ja vesi näytti tulevan viemäriliitännästä. Irroitimme pöntön tutkiaksemme viemäriä tarkemmin ja onneksi syyllinen löytyi heti. Tiiviste oli jäänyt rullalle, ja vian syy oli harvinaisen selkeä – luojan kiitos! Sen kun vain suoristimme tiivisteen ja asensimme pöntön takaisin. Mutta luotto Gustavsbergiin on kyllä ollut koetuksella, sillä myös kodinhoitohuoneen hana jäi vuotamaan putkarin asennuksen jäljiltä, ja syynä oli tälläkin kerralla huonosti paikoillaan oleva tiiviste. Ja tällä hetkellä näyttää siltä, että myös yläkertaan on asennettava samanlainen Gustavsbergin seinä-wc, sillä mikään muu ei taida mahtua sille varattuun tilaan, muiden valmistajien mallit kun ovat leveämpiä. Pelottaa jo valmiiksi miten sen kanssa käy...

Ennen, jälkeen ja siltä väliltä



No mutta, onneksi ongelma oli pieni vaikka säikähdys tietysti oli suuri. Sain mopattua suurimmat vedet kotelon pohjalta, ja lämminilmapuhallin kuivatteli viikon verran koteloa. Tilahan on vesieristetty, joten kuivattelun pointtina oli kuivata lähinnä kotelon kostuneita tukirakenteita. Nyt pitäisi kaiken olla kunnossa, eikä tilasta puutu enää kuin muutamia pikku juttuja, kuten pyyhekoukut ja matto. Toivottavasti vastoinkäymiset olisi nyt tässä – niin vessan kuin mieluusti koko remontin osalta!

Besos, Hansu