torstai 29. heinäkuuta 2021

Helteinen taival – Nuts Ylläs 37km

Nyt alkaa kroppa ja pääkoppa olemaan enimmäkseen palautunut parin viikon takaisesta NUTS Ylläs-Pallas 37 km polkujuoksukisasta. Tai no, rakot eivät ole vieläkään kokonaan parantuneet, ja edelleen kireyksiä tuntuu lantiossa (tosin se nyt ei johdu pelkästään tästä reissusta), mutta sentään pääpiirteissään toivuttu on, joten ajattelin nyt koostaa pienen kisaraportin edelliskerran tapaan.

Edellinen vastaava polkujuoksuskabahan oli Kuusamossa Karhunkierros 34 km 2019, ja tämän Ylläs-Pallas-kisan piti alunperin olla jo viime vuonna. Hyvä ettei ollut, sillä rempan tiimellyksessä en todellakaan ollut ehtinyt treenata. Itse asiassa pidin yli vuoden mittaisen treenitauon tuon Karhunkierroksen jälkeen, sillä kroppa tuntui olevan aika hajalla, ja lisäksi mun ferritiini ja hemoglobiini oli romahtanut ihan pohjalukemiin. Otin siis pidemmän aikaa chillisti ja liikuin oikeastaan vain kävellen ja baletin muodossa. Etenkin oikean jalan takareidessä ja pakarassa on ollut paljon liikkuvuusongelmia ja kipua, ja vähän jännitti alkaa taas juosta. Mutta säännöllisellä kehonhuollolla vaiva ei ole ainakaan yltynyt pahemmaksi vaikkei ole sen puolen parantunutkaan. Vaikka tuo mun kisaraportti Karhunkierrokselta olikin ihan positiivinen, niin jotenkin olin kevät-talvella aika kauhusta kankea, ja muistin edellisestä kisasta vain ne kurjat puolet. Ensimmäiset juoksutreenit helmikuun pakkasissa olikin melko tervan juontia, mutta ilmeisesti pohjakunto oli edelleen tallella, sillä kyllähän juoksu siitä yllättävän hyvin alkoi paranemaan. Treeniaikaa jäi siis viitisen kuukautta sisältäen viikkotasolla 1-3 juoksua, pari kehonhuoltokertaa sekä melko satunnaiseksi jääneitä lihaskuntotreenejä.

Mutta nyt siihen itse kisaan. Koko kesän Suomea ja Lappia kurittanut helle tuntui jo väistyvän juoksua edeltävänä päivänä, ja pitkän matkan juoksijat (160km, 100km ja 66km) saivatkin nauttia hieman viileämmästä kelistä. Meidän kisapäivä puolestaan valkeni pilvettömänä ja tuulettomana, ja lämpötila kipusi 28 asteeseen. Tajusin, että nyt ei enää välttämättä ole kyse siitä, jaksanko juosta takareisikivun tai kalvavien varpaansyrjien kanssa, vaan että kisasta tulisi jo helteen takia oikeasti fyysisesti vaativa, ja raatobussi saattaisi oikeasti kutsua – ellei itseäni niin sitten ehkäpä Eeroa. Helle oli jokseenkin tuntematon, pelottava muuttuja tässä pelissä. Kaiken kukkuraksi kisa starttasi kuumimpaan aikaan klo 12, jolloin lounaan syöminenkin meni vähän hankalaksi (kiltisti kyllä lapioin vähän pastaa kello kymmenen, tunti tuhdin aamupalan jälkeen).


Lähtötunnelmia

Startti oli Jounin kaupalta, ja 37 km matkalla oli reilut 600 osallistujaa. Ihmismato lähti melko verkkaisesti liikkeelle, ja suurimmalla osalla taisi olla sama strategia eli ottaa alkuun tosi rauhallisesti. Reitin ensimmäiset 4 kilometriä oli loivaa ylämäkeä, jonka jälkeen saisi lasketella pitkän matkaa loivaa alamäkeä. Ensimmäiset kilometrit tuli isolta osalta käveltyä, mutta sitten saikin hyvin kirittyä ja monta kilometriä tuli hölköteltyä ihan reipasta tahtia. Suorastaan hihitytti, kun kerrankin oli helppoja kilometrejä. Vauhtitreenit olivat selvästi purreet, sillä meno oli selvästi erilaista kuin Karhunkierroksella – tosin oli polkukin paljon helpompaa. 

Jo 7 km kohdalla jalkaholvin kohdalla alkoi tuntumaan ikävältä, ja pian oli pakko tarkistaa, mikä oli teippausten tilanne. Olin osannut ennakoida, että hikisellä kelillä jalkaholvi hiertyy helposti, mutta nyt oli niin hikistä meininkiä etteivät teipit enää pysyneet, vaan ne oli alkanut rullautua. Vesikello oli jo ehtinyt tulla, ja lätkäisin päälle rakkolaastarin. Loput teippipaketista oli jätettävä ennalleen, sillä niille ei ollut enää hirveästi pelastustoimia tehtävissä. Rakkolaastari ei tuntunut oikein auttavan, vaan joka askeleella ajatukset oli jalkaholvin kivussa. Olin varma, että hiki oli irrottanut laastarin, mutta kyllä se enimmäkseen ihan paikoillaan oli vielä maalissakin. Hiertymästä huolimatta oli jatkettava. Aloin jo odottamaan 15 km kohdalla alkavaa Ylläs-tunturin nousua, sillä sitten saisi hyvällä omalla tunnolla kävellä, ja erilainen askellus voisi tuoda ainakin hetkeksi helpotusta kipuun.

Matkan varrella oli siellä täällä ihmisiä tsemppaamassa juoksijoita. Tässä kohtaa tien vierestä tsemppasi joku tuntematon, joka luki meidän nimet rinnasta ja huusi tsemppihuudot nimien kera: ”Hyvä Hanna, vielä jaksaa ja hyvin sujuu!” tai jotain sinnepäin. Liikutuin tuosta niin, että meinasi itku tulla. Pala nousi konkreettisesti kurkkuun, ja pienen hetken tuntui etten saa henkeä. Että semmoinen empiirinen havainto, juoksu ja liikutus eivät olekaan hirveän hyvä pari. :D No mutta tosi kiva kuitenkin, että sankoin joukoin ihmisiä vauvasta vaariin oli kannustamassa juoksijoita, ja myös reitin varrelle samaan aikaan osuneet kävelijät ja pyöräilijät huikkaisivat tsempit.

Vihdoin Ylläs-tunturi alkoi häämöttää, ja sitä ennen oli ensimmäinen huoltopiste. Lötköpullot olivatkin jo tyhjinä, joten oli hyvä saada lisää vettä. Juomarakossa oli lisäksi urheilujuomaa, jota join harvakseltaan ja yritin saada sen riittämään koko matkalle. Yhteensä juomaa kuljetin siis kerrallaan reilu kaksi litraa. Porsastelin huolella sipsejä ja napsin puolikkaan banaanin, sekä niin monta kupillista vettä ja urheilujuomaa, kuin jaksoin – edessä oli tunturinousu, jossa maha ei juurikaan hölskyisi mutta jossa nestettä todella tarvittaisiin.




Loputonta kivikkoa

Alun tunturinousu sujui ihan hyvin, tasaista tunkkaamista eteenpäin huippua miettimättä. Mutta jossain kohtaa alkoi terävä rakkakivikko, jossa eteneminen ei enää noin vaan onnistunutkaan. Näin edessä vaan heiluvia kiviä ja miljoona rakoa, johon taittaa nilkka. Vaikka miten yritin olla ajattelematta kaatumista kivikkoon ja olla välittämättä paahtavasta helteestä ja laittaa töppöstä toisen eteen, en vain päässyt eteenpäin. Reipas alle 6min/km tahti oli typistynyt noin 22min/km mateluun. Ajattelin, ettei se haittaa, vaan että alamäessä voi sitten taas kiriä. Huippu saavutettiin, mutta alamäki ei ollutkaan niin auvoista, kuin olin odottanut. Nousu tuonne reiluun 800 metriin oli tapahtunut parin kilometrin matkalla, ja alamäkeä oli luvassa kuutisen kilometriä – mutta lasku oli silti liian jyrkkä meikäläiselle juostavaksi. Alamäkikin meni siis suurelta osin melkoiseksi hiipimiseksi ja polvet ja etureidet huusivat hoosiannaa. Nousun jälkeen jalat oli vielä ok, mutta alaspäin rämpiminen teki tehtävänsä, ja juoksu alkoi olla melkoista puupökkelöillä klenkkaamista. Pian koitti kuitenkin jo seuraava ja viimeinen huolto 23 km kohdalla, jossa mussutin taas mielinmäärin sipsejä, banaania ja vettä. Kuumuus oli ihan järjetön, ja toisten esimerkistä kastelin itsekin pään jääkylmän vesihanan alla (tietäjät tietää, etten kastele hiuksia kuin pakollisen hiusten pesun aikana koska paksu tukka).




Huippu saavutettu ja ei kun alaspäin kohti seuraavaa nyppylää

Huolto piristi, ja seuraavat kilometrit taittuivat ihan ok fiiliksissä. Jalan rakko vaivasi edelleen, mutta seuraksi oli tullut sen verran muita kolotuksia, ettei siihen kiinnittänyt enää niin paljon huomiota. Olin kiitollinen, että ne mun yleisimmät vaivat (eli varpaansyrjät ja oikea takareisi) eivät tuntuneet sentään kovin paljon vaivaavan. Välillä tuli käveltyä, ja välillä taas matka sujui reippaammin – intervallitreenit ovat itse asiassa opettaneet, että pääsen yleensä paljon pidemmälle ja nopeammin (ja vähemmin kivuin) vaihtelemalla kävelyä ja ripeämpää juoksua, kuin pitämällä yllä tasaista hölkkää. Tämäkin on yksi lajin hienouksista, kun yleensä maastonmuodot tuovat aika luonnollisesti näitä vaihteluita. Tarkoittanee tosin sitäkin, että pk-treeniä olisi syytä tehdä ennemmän, kuten myös alamäkijuoksua…


Jyrkkää alamäkeä (ei kyllä oikein kuvassa välity) / Hiusten kastelua huoltopisteellä

Kuin varkain mukava järven rantaa myötäilevä polku vaihtui jyrkäksi Pirunkurun nousuksi. Olin henkisesti valmistautunut, että rakkakivikko tulee olemaan hankala. Mutta kun Ylläs-tunturin kivikkokin oli jo ollut niin hankala, niin fiilis oli melkolailla että ”ei enää tätä p*skaa kiitos!”. Eipä siinä auttanut kuin yrittää madella eteenpäin. Mielessä pyöri kyllä monta kertaa ironinen toteamus ”lajin helppous viehättää”. Täysin tuulettomassa kurussa kivikon hohkatessa lämpöä takaisin kuumuus alkoi todenteolla tuntua. Puolivälin paikkeilla oli pakko istua vetämään henkeä, sillä päässä alkoi jo vähän heittää. Ehdin olla jo melko varma, että kuivun kokoon ja muutun yhdeksi miljoonista kivenmurkuloista – ehkä sillä tapaa kivikko olikin muodostunut, onnettomista kesken kaiken uuvahtaneista matkaajista? Pakko oli kuitenkin jaksaa, sillä enää ei ollut mahdollista keskeyttää, kun viimeinen huoltopiste oli jäänyt kauas taakse.


Pirunkurun toivottaman tuntuinen kivikko


Tunkkausta – en tiedä pidänkö tässä joukolle tahtia vai olenko tien tukkeena

Vihdoin huippu häämötti, ja huipulla oli myös pakko pitää pieni hengähdystauko, ennen kuin pystyin jatkamaan. Taas olin odottanut alamäkeä, mutta alkupää mäestä oli edelleen melkoista kivikkoa, joten kävely jatkui. Pian kivikko hellitti ja enää oli kuutisen kilometriä maaliin. Mietittiin Eeron kanssa, mitä kuusi kilometriä tarkoittaa – eihän se ole kuin kotoa keskustaan ja takaisin. Tai lenkki pururadalla ja matkat lisäksi. Ei siis yhtään mitään, ihan perus lyhis arkena. Mutta nyt se oli käsittämättömän pitkä. Tiesin, että mieli tekee tepposia. Maali on niin lähellä, mutta niin kaukana. Ihan sama, mikä on lenkin kokonaispituus, niin viimeiset kilometrit on aina hankalampia. Tiedostin asian, mutta se ei silti auttanut. Aiemmin kilometrit olivat pyörähtäneet mittariin tuosta noin vain, mutta nyt vilkuilin kelloa 500 metrin välein. Polvet vaivasivat jonkin verran, mutta enimmäkseen olin ihan kunnossa (eräällä 17km harjoituspitkiksellä oikeasti laukkasin viimeisen kilometrin, kun oikea jalka vaan kerta kaikkiaan lakkasi toimimasta, mutta nyt ei ollut kyse mistään sellaisesta). Ongelma oli siis lähinnä pääkopassa. Näitä hetkiä varten olin varannut mukaan kuulokkeet – podcastin kuunteleminen auttaisi viemään ajatuksia muualle. Mutta edelleen matkassa oli Eero, joten en turvautunut tähän oljenkorteen, vaan tyydyin kiroilemaan ja höpöttelemään. Hitaantuntuisesti matka eteni noin 500m pätkissä juoksua ja kävelyä vaihdellen.



Vihdoin metsä vaihtui asfaltiksi (sinänsä ei hyvä juttu, mutta nyt se tarkoitti Jounin kaupan ja maalin lähestymistä). Se ei silti vieläkään lohduttanut, kun aina tuntui vain tulevan uusi mutka, eikä vieläkään maalisuora. Sieltä se lopulta kuitenkin tuli – maalisuoralle oli säästelty ripaus voimia, sillä olisihan se nyt noloa kävellä maaliin. Pari tuttua oli iloisena yllätyksenä maalissa tsemppaamassa viimeiset loppukirit, sekä ottamassa meistä yhteiskuvan. Taas meinasin liikuttua, niin ettei henki kunnolla kulkenut. :D Loppuaika oli 6:43, johon olen olosuhteen huomioon ottaen tyytyväinen. Suoritus oli melkolailla keskiverto eli tällä kertaa en edes ollut viimeisten joukossa. Nelisenkymmentä juoksijaa joutui keskeyttämään leikin varmaankin juuri helteen takia.



Maalissa odotti linssikeittoa, jota tuli lusikoitua vähän vastentahtoisesti vaikka hyvää olikin. Jo aiemmilla pitkiksillä olen havainnut, ettei niiden jälkeen oikein tee mieli mitään, vaikka matkan aikana olisikin ollut nälkä. Nyt nälkä ei ollut todellakaan vaivannut, sillä eihän tuollaisella helteellä tee mieli syödä. Tätäkin tärkeämpää oli kyllä tankata. Noin viiden kilometrin välein imaisin energiageeliä ja silloin tällöin suolaa, mutta muu ei oikein maistunut. Pirunkurun nousun jälkeen söin palkintoni, eli tahnaksi sulaneen nougatpatukan, mutta ei sekään meinannut upota. Matkassa oli lisäksi Ässämixejä, Dominoita, suolapähkinöitä, ja pari suklaapatukkaa. Makeaa varsinkaan ei tehnyt mieli ja huoltopisteilläkin jätin suklaat väliin. Mutta koska enimmäkseen juoksu oli sujunut, vatsa ei ollut vaivannut, eikä pahempia kramppeja ilmennyt, oli tankkaus mennyt ilmeisesti maaliin. Sykkeet olivat koko matkan n.20l/min normaalia korkeammat, ja pelkäsin että jossain vaiheessa loppuu sen takia puhti. Liekö sitten helteen vaikutusta sekin.

Loppujen lopuksi helle oli yllättävän siedettävä, siis siihen nähden että lyhyistäkään harjoituslenkeistä ei ollut tullut mitään helteessä. Ostin ennen kisaa hätäpäissäni lippiksen Jounin kaupasta, ja uskon sen auttaneen paljon, kun aurinko ei päässyt porottamaan silmiin ja päähän (yleensä en oikein osaa hattuja käyttää). Hyttysiä ei onneksi ollut ollenkaan, varmaan nekin olivat kuolleet helteeseen. Sen sijaan mäkäräisiä ja paarmoja oli jonkin verran kiusana, ja etenkin mun toinen ojentaja oli aika hurjan näköinen mäkäräisten jäljiltä. Jotenkin ne olivat vaivihkaa päässet mutustelemaan sen ihan verille.



Inhottavia kivikoita lukuunottamatta reitti oli kaiken kaikkiaan tosi kiva. Se oli jaettavissa loogisiksi etapeiksi, joka tekee mielelle pitkästä matkasta helpommin pureksittavan: alkumatka ensimmäiselle huoltopistelle (loiva nousu ja pitkä laskettelu) (15km), Ylläs-tunturin nousu ja lasku sekä toinen huolto (8km), välimatka ja nousu Pirunkurulle (8km), laskettelu maaliin (6km). Kaikilla etapeilla koen, että parhaani tein. Ainostaan nuo viimeiset 6km tuntuvat sellaisilta, joissa olisi ollut parannettavaa, sillä mitään oikeaa ongelmaa tuskin oli vaan etenemisongelma taisi olla ennen kaikkea henkistä. Jos sen olisi jaksanut juosta reippaasti, olisi aika saattanut olla lähempänä kuutta tuntia.

Juoksun jälkeen jalat olivat toki puhki, mutta fiilis oli kuitenkin yllättävän hyvä – ei siis nestehukkaa tai mitään semmoista. Silti palautuminen kesti aika kauan peruspitkikseen verrattuna. Seuraavasta yöstä ei kyllä meinannut tulla mitään, kun jalat tuntuivat levottomilta ja särkivät jonkin verran. Leposykekin oli yöllä huomattavan korkea, edelleen sen 20l/min normaalia korkeampi ja pysytteli parisen päivää korkeana. Oma lisänsä oli yli 30 asteen lämpö meidän mökissä, joka teki nukkumisesta mahdottoman. Puutteellinen lepo oli varmaan iso tekijä siinä, että palautuminen oli hidasta. Eniten kipeytyivät etureidet, ja jouduin könkkäämään useamman päivän, ennen kuin jalat alkoi tuntua normaalilta. Seuraavana päivänä särki myös omituisesti kädet. Varsinkin vasen käsi oli niin kipeä, ettei sillä pystynyt tekemään oikein mitään. Se oli juuri se käsi, jonka mäkäräiset söivät, joten luulen että kädessä oli jonkinlainen tulehdustila. Hurjia, salakavalia otuksia.

Alkuvuodesta ei oikein innostanut aloittaa juoksemista, mutta nyt kun vauhtiin on päässyt, ei malttaisi lopettaa. Varsinainen maratonmatka on edelleen saavuttamatta, saatikka sitä pidemmät varsinaiset ultramatkat, joten onhan tässä vielä tavoitteita ja haasteita. Mutta sitä ennen pitäisi varmaan oikeasti saada tuo takareisi kuntoon...

Besos, Hansu

1 kommentti:

Kommentit piristävät päivää aina! <3