torstai 29. huhtikuuta 2021

Heipat vanhalle kodille

Tässä on nyt kuukauden verran tehty muuttoa uuteen kotiin, ja uusi osoite vaihtuu virallisesti tänään. Tunneskaala on vaihdellut vähän yllättävästi ääripäistä toiseen. Uutta kotia on rempattu vuosi ja muuttoa on tietysti odotettu kuin kuuta nousevaa. Haaveiltu siitä, että on oma sauna, jossa rentoutua. Pohdittu, miltähän sitten tuntuu istua uudella, kaksi kertaa isommalla sohvalla. Arvailtu, missä koiruus viettää päivänsä kun vaihtoehtoja on monia. Odotettu avarampia neliöitä, tilaa ottaa omaa rauhaa tarpeen tullen ja sulkea huoneen ovi perässä (ah väliovet, melko luksusta). Ja mikä tärkeintä, lisätilaa keittiössä on odotettu malttamattomana ja suunniteltu jo, mitä ruokalajeja kokkailtaisiin kun kerrankin mahtuu. Odotukset ovat tuntuneet kaukaisilta, ja nyt ne yhtäkkiä realisoituvat. Vaikka uuden kodin remppahan toki jatkuu, mutta muutto on tietysti iso, odotettu askel.








Silti suuri haikeus valtaa mielen vanhaa kotia tyhjentäessä. Sekin on itse rakkaudella ja sydänverellä remontoitu. Nyt sitä katsoo kovin kriittisin silmin – monen asian tekisi toisin. Tai ei välttämättä edes toisin, mutta monella tapaa huolellisemmin. Vähemmän kiireisesti ja paremmilla välineillä. Noh, se oli semmoinen harjoituskappale ja ihan kiva siitä tuli kuitenkin. Asunnon rustiikkisen rouheaan tyyliin onneksi sopii, ettei kaikki ole ihan niin justiinsa. Mutta riisuttuna tutuista tavaroista asunto näyttää kovin paljaalta ja vähän surulliselta, kaikki kauneusvirheet tuntuvat oikein kirkuvan.






Asunnon tyhjentäminen oli paljon isompi urakka kuin osasin odottaa. Siis eihän nyt reiluun 40 neliöön voi paljon mahtua tavaraa? Niin sitä voisi luulla, mutta tuo asunto onkin oikea tilaihme. Ja me hyviä jemmareita. Kätkö toisensa jälkeen paljasti unohdettuja tavaroita. Taas sitä kuvitteli, että olisi aikaa karsia ja lajitella, mutta ei, sinne vaan kiireellä tuli sullottua kaikki kamat laatikoihin, jotka nyt täyttävät uuden kodin kellarin. Huoneita ja neliöitä on, mutta tuntuu ettei tuolle tavaramäärälle vaan ole paikkaa missään. Jemmat puuttuu vielä, mutta kai niitä taas syntyy ajallaan. Jotain tietysti selittää se, että meiltä puuttuu vielä iso osa kalusteista, sillä vanhassa kodissa oli paljon kiinteitä säilytyskalusteita ja osa irtokalusteistakin jäi paikoilleen.








Oli oma viehätyksensä keksiä jemmoja ja säilytysratkaisuja pieniin neliöihin – itse asiassa se oli varmaankin yksi iso syy ostaa aikoinaan tuo asunto. Haaste kutkutti – miten paljon tavaraa saisikaan jemmattua, kun neliöt käyttää tehokkaasti. Näin muuttaessa ajatus ei tunnu ihan niin kutkuttavalta. Yksistään sängystä löytyi pari laatikollista tavaraa: jättimäinen sängynaluslaatikko kätki hirveän määrän ”näillä ei ole muutakaan paikkaa” -roinaa. Loput sängyn alusesta oli täytetty parilla matolla ja tyynyllä, ihan kuin muuten sängyn alle ei kertyisi tarpeeksi pölyä. Tuota itse askartelemaamme sängynpäätyä en tainnut koskaan esitellä täällä vaikka vahva aikomus kyllä oli. No parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kumpikin pääty toimi kirjahyllynä niellen ihan kiitettävän määrän opuksia ja muuta rompetta. Koko komeuden kansi nousi saranoiden avulla ylös, ja sisällä oli vielä iso säilytystila ylimääräisille peitoille tai muulle unohdettavalle roinalle. Eri näppärä kaluste niukkoihin neliöihin, ja siksi koko sänky päätyineen jäikin niille sijoilleen.






Muutto ei kyllä ole millään mittapuulla kovin kivaa, mutta tyhjän kämpän siivoamisesta kyllä tykkään. Vaikka rajansa kaikella, kyllä se siivoamisurakkakin pääsi yllättämään. Pölyä ja hämähäkinseittejä kerääviä sopukoita mahtuu paljon suhteessa pieniin neliöihin. Tunti- ja päivätolkulla on nyt jynssätty kalusteita, lattioita, seiniäkin. Ja ai että siistiä tuli! Ehti jo tulla fillis, että mihinkäs me tästä. Nyt on siivottu, tavaroita edes vähän karsittu, ja paikat kiiltää. Kyllähän me tänne mahduttaisiin. Mieleen tulee yhtäkkiä vain ne hyvät puolet, ja iskee jo valmiiksi hirveä ikävä tutuille kulmille. Ydinkeskustaan kävelee vain vartissa, voinko elää ilman sitä (koronavuoden aikana tuli vissiin kaksi kertaa käytyä keskustassa, eikä se edes kovin paljon poikkea normaalista) ja montaa hyvää ravintolaa löytyi ihan vierestä (lompakolle ja vatsamakkaroille aivan todella uhkaavaa). En ehkä sittenkään ollut lopen kyllästynyt ainaisiin samoihin lenkkireitteihin (kuka edes voisi kyllästyä jokimaisemiin tai wanhan Turun puujugendiin saatika keskustan puistoihin). Entä osaakohan sitä elää ilman Tuomiokirkon läheisyyttä (vaikken kirkossa käykään eikä kellot kaiken järjen vastaisesti edes kuuluneet meille)...






Haikein mielin sitä hyvästelee vanhat kotikulmat, ja uusi koti huiman kolmen kilometrin päässä tuntuu aivan landelta, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Eiköhän kuitenkin loppupeleissä uuden kodin hyvät puolet voita, ja pääseehän vanhoille kulmille ihan milloin vain käymään vaikka henkisesti välimatka tuntuu pitkältä. Haikeus varmasti kuuluu asiaan ja on osa prosessia. Nyt on muisteltu hyviä hetkiä vanhassa kodissa ja otettu läjäpäin kuvia ennen tyhjennystä, joten voi hyvillä mielin kääntää uuden sivun elämässä. Kippis uudelle kodille!

Besos, Hansu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit piristävät päivää aina! <3