Vaeltamassa Senjalla: Husfjellet ja Hesten

Huhhei miten on ennättänyt kulua pitkä aika viime postauksesta. Jotenkin viime viikot ovat olleet ihmeellisen täynnä töitä. Kotikin on ollut kuin sikolätti, miten kiireessä aina kaikki tuppaa jäädä lojumaan eikä siivoamiselle muka ole ikinä aikaa... No mutta, nyt kerkesin sentään pyhittää pienen hetken blogille ja palata Norjan reissutunnelmiin. Että tämäkin reissu tuntuu jo tosi kaukaiselta, vaikka eihän tästä nyt niin pitkä aika ole.

Mustikoita ja variksenmarjoja riitti

No mutta asiaan. Saapuessamme Senjalle oli sää lohduttoman sateinen – mehän nimenomaan tulimme sadetta pakoon. Ainakin säätiedotus oli onneksi melko optimistinen, sateita ei olisi enää luvassa moneen päivään lähiseudulle. Onneksi ensimmäinen varsinainen Senja-päivämme valkeni poutaisena, vaikkei maisemassa hurraamista ollutkaan. Taivas oli synkkääkin synkempi. Säätiedotus kuitenkin ennusti ilman kirkastuvan, ja puolilta päivin piti auringonkin kurkistella ujosti. Luotimme ennusteeseen ja päätimme lehteä kohti ensimmäistä vaelluskohdettamme. Olimme tutkineet eri reittejä antaumuksella ja valinneet sellaisen, joka ei olisi aivan mahdoton koiruuden kanssa kiivettäväksi mutta kuitenkin sellainen, josta olisi hienot näkymät. Husfjelletin luvattiin olevan palkitsevin reitti – järjettömän hienot maisemat melko helpon reitin päässä. Mittaa edestakaisella matkalla oli reilut 7 kilometriä. 

Sumussa oli kyllä oma maaginen tunnelmansa, varsinkin kun olimme reitillä yksin ja ympärillä oli pelkkää hiljaisuutta

Olimme liikenteessä aikaisin aamulla, eikä muita retkeilijöitä näkynyt. Löysimme yllättävän helposti polun alkupäässä olevan kirkon ja sen parkkipaikan. Pakkasimme reput ja pohdin ankarasti, ottaisinko toppatakin vai mitä ihmettä mukaan jos sää kerran aikoo parantua. Päädyin pakkaamaan reppuun fleecen ja ottamaan kevyemmän takin. Jo alkumatkasta oli selvää, että mikä tahansa vaatetus oli liikaa ja hiki tulisi. Ilmankosteus kasvoi koko ajan, ja ilma tuntui tosi hiostavalta. Ja mulla oli vielä sateenkestävät housut ja kerrastohousut päällä... Jatkuva ylämäki ei tietenkään auttanut asiaa. Pian alkoi olla selvää, että etenisimme pilven sisään, eikä näkyvyyttä ollut kovin montaa metriä. Alkoi nousta epäilys, olisiko ylhäällä näkymiä ollenkaan. Muistin kuitenkin nähneeni kuvia, joissa huippu kohoaa pilvien yläpuolelle ja mietin, miten maaginen näky se vasta olisikaan. Ja sitä paitsi, puoleen päivään ja luvattuun pilvien rakoiluun oli vielä aikaa.

Fiilis että molemmin puolin aukeaa hieno maisema (ja pudotus alas)

Huipulle (630m) päästyämme oli melko selvää, että pilvet eivät tulisi rakoilemaan pitkään aikaan edes oikukkaassa vuoristosäässä. Jäimme kuitenkin vielä keittämään nopean pastalounaan, sillä nälkä oli kova ja elättelimme vielä toivonkipinää, että pilvet väistyisivät kunhan kello lähenisi puoltapäivää. Turha toivo. Huipulla oli uskomattoman kylmä, ja olin onnellinen kaikista mukaan raahatuista vaatekappaleista. Lämpöasteita ei ollut kuin ehkä muutama, johon kylmä tuuli ja hurja kosteus toivat oman silauksensa. Riollekin oli onneksi takki mukana, ja pieni jaksoi urheasti valittamatta vaikka varmasti oli kylmä. 

Kauhoimme lounaan napaan ja lähdimme kiireen vilkkaan kylmästä kankeilla jaloilla alaspäin. Pian alkoihin tulemaan vastaantulijoita, jotka tiedustelivat kannattiko ylös mennä. Muutamat kääntyivätkin luovuttaneina takaisinpäin, kun kerroimme ettei näkymiä ollut. Monet vastaantulijat hullaantuivat Riosta, ja koiruus oli aivan pähkinöinä saamastaan huomiosta. Kyllä siinä unohtui pian palelu. Alaspäin mennessä sai taas urakalla vähentää vaatetta, ja alhaalla olikin lähestulkoon t-paitakeli. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mutta Husfjellet oli kietoutunut paksuun pilveen. Eero hyödynsi aurinkoisen sään pulahtamalla uimaan, mutta itseäni ei kyllä kymmenasteinen meri houkuttanut vaikka olisi kuinka ollut hiki... Hetken siinä fiilistelimme aurinkoista säätä ja huomasimme, että kaikki muut ympäröivät huiput olivat selkeästi näkyvissä. Olimme juuri todenneet, että vaikka Husfjelletin nousu oli jyrkkä, ei jalat tuntuneet aivan niin väsyneiltä kuin olisi voinut odottaa. Vaellussauvat olivat tainneet auttaa. Riokin vaikutti vielä pirteältä. Niinpä päätimme käydä vielä katsomassa jollain toisella huipulla, näkyisikö sieltä maisemia. 

Huippuja näkyvissä

Eero pulahti uimaan ja mä fiilistelin maisemia

Hestenin vaellus piti olla netin mukaan myös helpoimmasta päästä. Medium-tasoa kuten Husfjelletkin mutta matkaa puolet vähemmän, noin neljä kilometriä ja nousumetrejä 100 metriä vähemmän. Nopea iltapäivän lenkki siis. Reitti alkoi laskettelurinteen kapuamisella (Hirvensalon rinne tuntui aika naurettavalta tuon rinnalla). Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Reitillä ei tainnut olla kuin yksi hyvin lyhyt pätkä, joka ei ollut jyrkkää nousua. Yritin tukeutua sekä ylös että alas mennessä sauvoihin, jotta yläkroppakin saisia treeniä ja polvet pääsisivät helpommalla. Vähän nolottaa kun melkein kaikissa kuvissa näytän sauvoihin nojailevalta mummolta... 

Hestenin reitti oli kyllä siitä kiva, että koko ajan oli maisemat sekä alaspäin että kuuluisalle Segla-vuorelle, joka oli se päänähtävyys reitillä. Eli oikeastaan ei tarvitse mennä huipulle asti nähdäkseen tuon ikonisen Seglan profiilin. Jyrkkyydestä huolimatta etenimme mukavasti, kunnes vähän puolivälin jälkeen alkoi olla hurjia kivikoita, joiden yli Rio piti kantaa. Rio sai taas ihastelua ja rapsutuksia vastaantulevilta ja oli aivan onnessaan. Eräs rapsuttelemaan pysähtynyt vastaantulija sanoi, että huipulle ei sitten pääse koiran kanssa. Hän oli kuulemma edennyt nelinkontin ja Segla oli kuulemma paljon helpompi huiputettava. Vai niin, ja me kun ajattelimme että nimenomaan Seglalle ei olisi asiaa koiran kanssa...

Rio ja mahtipontinen Segla (sen huiputus jäi ensikertaan...)

Pian myös me huomasimme, että polku muuttui jyrkäksi kivikasaksi, jossa kyllä tarvitsi kädet myös käyttöön jottei horjahtaisi epätasaisten lohkareiden päällä keikkuessa jyrkässä rinteessä. Tajusimme myös samassa, että noin metrin päässä polusta on suora pudotus alas mereen. Aloin voimaan suorastaan pahoin, kun mietin miten huolettomasti vielä hetki sitten kuljimme ja Riokin siinä honksotti menemään... Päätimme siis, että me olimme jo perillä eikä huipulle tarvitsi yrittää. Olihan siitäkin kohtaa aika kivat maisemat, ja Segla näyttäytyi kaikessa hurjuudessaan. Räpsimme nopeat kuvat, vaikka vieressä oleva pudotus kammotti. Puristin Rion hihnaa rystyset valkoisina, mutta onneksi tyyppi oli varsin rauhallisena, aivan kuin Riokin olisi ihaillut maisemia. Kuvaussession jälkeen siirryimme kauemmas turvallisempaan paikkaan syömään eväitä, sekä taivastelemaan erään kuvausporukan touhua. Näemmä nykypäivänä on tavallista, että tuollaisiin paikoihin tulee kaikenmaailman instajulkkikset usean kantajan ja kuvaajan kera. Tämä porukka oli tullut Brasiliasta asti ottamaan kuvia, joissa porukan päätähti poseeraa erilaisisissa hepeneissä – sekä alasti – Segla taustanaan...

Besos, Hansu