Extempore roadtrip Lofooteille – reissupäiväkirja

Tulipa sitten pyöräytettyä reissu Pohjois-Norjaan Senjalle ja Lofooteille oikeastaan yhtään asiaa suunnittelematta. Vielä lähtöpäivänä olimme matkalla Ruotsin lappiin vaeltamaan Abiskon huudeille tai osan Kungsledenistä. Ja itse asiassa ihan alkuperäinen suunnitelma oli mennä Sarekin kansallispuistoon ja huiputtaa Skierffe. Mun fyysinen vointi ei vain ole ollut ihan priimaa viime aikoina ja muutoinkin alkoi tuntua, että ehkä olisi parempi mennä erämaan sijasta jonnekin merkityille reiteille, ja pitää vaellukset melko lyhyinä, johon Abiskon alue voisi olla sopiva. Lopullisen niitin arkkuun toi se, että koiran hoitopaikka peruuntui oikeastaan lähdön hetkellä, eli koira olisi otettava mukaan. Onneksi Rio on harjoitellut retkeilyä ahkerasti, mutta viikon vaellus haastavissa tunturiolosuhteissa voisi olla melkoisen rankka kokemus pienelle...

Päivä 1-3, 17.-19.8.2019 Suomesta Jällivaaran kautta Senjalle

Ensimmäiseksi otimme suunnaksi Kokkolan, sillä siellä oli ystäväni isovanhempieni mökki, josta olimme kuulleet paljon kehuja ja aina oli puhuttu, että siellä pitäisi mennä käymään. Vihdoin koitti tilaisuus visiitiin, ja saimme yöpyä söpössä pikkiriikkisessä rantamökissä, joka oli aivan meren rannassa.

Melko aikaisin aamulla jatkoimme ajoa kohti Oulua, jossa oli tarkoitus treffata Eeron sisko. Aikataulut menivät kuitenkin ristiin, ja jatkoimme matkaa Ruotsin puolelle. Yöksi jäimme Jällivaaraan ei-niin-hehkeälle leirintäalueelle. Tästä olisi enää lyhyt matka Abiskoon, joten jo aamupäivästä voisimme ehtiä vaeltamaan. Pikku hiljaa oli alkanut sataa enemmän ja enemmän, ja pystytimme tarpin teltan viereen. Rio hoksasi samantien että tarpin alla pysyy kuivana, ja tyyppi värjötteli sen alla tyytyväisen näköisenä. Haalarinkin herra sai ensi kertaa päälle, ja näytti siltä, että tyyppi kyllä hoksasi sen funktion. Keittelimme sapuskat tarpin alla ja menimme aikaisin nukkumaan. Rio sai teltassa perinteisen iltahepulin, ja mietimme jo että taisi olla suuri virhe ottaa koira mukaan. Pian pieni onneksi rauhoittui omaan petiinsä – tosin melko aikaisin aamulla tuli käpälää naamalle sen merkiksi, että uusi päivä voisi jo alkaa. Hyvä vaan, niin saimme ajoissa jatkettua matkaa. Oikeastaan reissun jokaisena päivänä tuli mentyä ennen auringon laskua nukkumaan, ja lähdettyä liikkeelle varhain vielä muiden telttojen ollessa hipihiljaisia.

Yöllä satoi kaatamalla niin, että leirintäalue lainehti eikä sateelle näkynyt loppua. Katselin säätiedotteista, että Abiskossakin sataa rankasti vielä ainakin pari päivää. Olimme pohtineet, että ehtisikö reissun loppupuolella piipahtaa Norjan puolella, ja nyt näytti siltä, että Norjaan kannattaisikin mennä ensin, sillä siellä paistoi aurinko. Etenkin Lofootit tietysti kiinnostivat, ja siellä ei näkynyt sadepilviä ollenkaan. Vaihdoimmekin siis yhtäkkiä määränpääksi Lofootit, ja jatkoimme ajelua. Jonkin aikaa ajettuamme alkoi tuntua, että Lofootit on kyllä aika kaukana – mutta viereiselle Senjan saarelle ajaisi paljon lyhyemmässä ajassa, ja sehän on oikeastaan yhtä kaunis ja kaiken kukkuraksi paljon vähemmän turistien valtaama. Sinne siis!

Vaikka pohjois-Ruotsin maisematkin ovat jylhiä ja kauniita, olivat maisemat aivan eri luokkaa heti Norjan rajan ylityksen jälkeen. Ja Senjalle päästyämme emme voineet kuin huokailla, siis voi luoja mitä maisemia! Mitkään kuvat ei todellakaan tee oikeutta sille, miltä paikan päällä näyttää. Tosin Senjan sää unohtui tarkistaa, ja niinpä sielläkin satoi. Ei onneksi yhtä rankasti kuin Ruotsissa, mutta yöllä sään luvattiin pahenevan, joten ajelimme yhdelle saaren harvoista leirintäalueista kyselemään mökkiä. Tokihan kaikki oli täynnä, joten paikan isäntä opasti meille pari muuta mahdollista paikkaa. Ajelimme ristiin rastiin toteamassa, että nämä olivat jotain hyvin pieniä random majataloja keskellä ei mitään. Teltta alkoi vaikuttaa ihan hyvältä optiolta. Niinpä suuntasimme Eisfjordin rannalle, josta olin lukenut, että siellä saa vapaasti telttailla maksutta. Ja paikka oli kyllä huikean kaunis! Ja jännittäväkin. Riolla oli hirveän hauskaa ihmetellä laskuveden jättämiä kummallisuuksia kuten simpukoita ja meduusoja. Tihkusadekaan ei juuri haitannut, paitsi juuri kun viimeistelimme illallista, alkoi sataa vähän kovempaa ja saimme jälleen painua vauhdilla pehkuihin.

Päivä 4 20.8. vaelluspäivä: Husfjellet ja Hesten

Päivä valkeni poutaisena vaikkakin harmaa pilviverho peitti taivaan. Iltapäivästä lupasi kirkastuvaa, joten päätimme lähteä tutkimaan seutua jalkaisin, ja otimme kohteeksi Husfjelletin vaelluksen. Alkumatkasta kuljimme puolipilvisessä säässä jyrkkää polkkua ja hiki virtasi. Melko pian polku alkoi kohota pilviin, mikä tarkoitti että näkyvyyttä ei ollut montaa metriä. Sinnikkäästi jatkoimme huipulle asti vaikka mitään emme nähneetkään. Kyllä harmitti myöhemmin katsoa kuvia maisemista, joita huipulla olisi ollut jos vain olisi nähnyt jotain. Lämpötila huipulla oli lähes nollassa, ja kosteus niin huima, että tukkakin kastui ihan märäksi. Hytisten keittelimme nopeasti sapuskat ja lähdimme takaisin kiroten huonoa sääonneamme. Alhaalla paljastuikin, että sää oli varsin aurinkoinen ja taivas lähes pilvetön – ainoastaan Husfjelletin huippu oli kietoutunut paksuun pilveen. Tyypillistä. No mutta huomasimme kuitenkin, että monet muut huiput eivät olleet pilvien peitossa. Vaikka reilun 7 km vaellus 635m korkeuteen kyllä tuntui kropassa, päätimme silti ahmia vielä toisen retken.

Suuntasimme Hestenille, josta on ikoninen näkymä kuuluisimmalle Segla-vuorelle. Rio-reipas jaksoi oikein mallikkaasti tämänkin muutaman kilometrin lenkin vielä – tosin reitillä oli niin hurjia lohkarekivikoita, että koira piti kantaa niiden yli. Aivan huipulle asti emme edenneet, sillä polku muuttui hyvin jyrkäksi ja polulta oli suora pudotus alas mereen. Ei siis miellyttävin paikka yrittää kiivetä tempoilevan pentukoiran kanssa... Kirjoittelen varmaankin vielä omat postaukset näistä vaelluksista, sillä kuvasaldoa tuli kerättyä aikamoinen läjä.

Illaksi palasimme samaiselle Eisfjordin rannalle kuin edellisenäkin iltana. Tällä kertaa taivas oli kirkas ja saimme nauttia uskomattoman hienosta auringonlaskusta. Räpsin hulluna kuvia, kun maisema tuntui muuttuvan minuutin välein aina vain kauniimmaksi. Muutoinkin nuo vuoret ovat kyllä ihmeelliset, kun ne näyttävät aina erilaisilta. Milloin ne ovat kietoutuneet mystiseen pilviverhoon ja milloin taas värjäytyneet auringosta punaiseksi. Vähän väliä mielessä oli Armanin sanat "kelatkaa, nää ihmiset asuu täällä joka päivä".

Päivä 5-6 21.-22.8. Lofoottien tutkimista

Seuraavana päivänä alkoi tuntua, että Senjan tärkeimmät palat on melko hyvin nähty. Jäljellä olevat parhaimmat vaelluskohteet (kuten Seglan huiputus) eivät olisi ehkä sellaisia minne voisi suunnata koiran kanssa. Ja viikko alkoi olla pitkällä, eli mikäli mielisimme nähdä jotain muutakin, olisi aika jatkaa matkaa. Hetkeksi jo päätimme palata alkuperäiseen suunnitelmaan eli Abiskoon, mutta jotenkin oli fiilis, että ne maisemat tuntuisivat kuitenkin latteilta Norjan jälkeen. Myös sää- ja hyttystilanne mietitytti, joten lopulta päätimme jättää Ruotsin vaellukset ensi vuoteen ja varata siihen kunnolla aikaa, ja lähteä nyt Lofoottien suuntaan kun kerran huudeilla oltiin.

Ajelua Lofooteillekin oli yllättäen melkoisesti, niin että lopulta olimme perillä "lofoottien alkupäässä" vasta alkuillasta. Asetuimme Kabelvågin leirintäalueelle yöksi, ja leirintäalue oli kyllä tosi kaunis. Telttapaikka löytyi aivan rannasta ja fasiliteetitkin olivat kohdallaan (vieläpä ilmaiseksi). Tosin ihan meidän viereen tunki vielä iltamyöhään pari telttaa niin, että yöllä kuului naapuriteltan patjan narinat kun naapuri ei ilmeisesti saanut nukutuksi. Luonnossa leiriytymistä alkoi muistella kaiholla...

Kabelvågin leirintäalue, näkymä teltalta oli ihan kiva :)

Seuraava päivä kului ympäriinsä ajellessa, paikkoja tutkiskellessa ja joka puolella avautuvia maisemia ihaillessa. Katsastimme aamulla Kabelvågin söpöksi kehutun pikkukaupungin, ja ajelimme Gimsøysandin kirkolle. Kirkko sijaitsee kauniin turkoosin laguunin keskellä jylhien vuorten ympäröimänä. Harmi vain, että juuri silloin sattui olemaan laskuvesi, niin että laguunista ei ollut tietoakaan, vaan kirkko seisoi keskellä hiekkasärkkiä. Noh, hieno kirkko oli silti, siellä ylhäisessä yksinäisyydessään satumaisessa ympäristössä.

Piipahdimme myös Hauklandin rannalla, mikä on yksi Lofoottien kauneimmista. En kyllä pysty ymmärtämään, miten Norjassa voi olla tuollaisia rantoja – kuin suoraan Karibialta ja vielä noin monta! Luulin aina, että kuvat Lofooteilta on otettu joltain tietyltä rannalta mutta noitahan piisaa vaikka kuinka... Teimme pienen kävelylenkin rannan tuntumassa, ja Rio pääsi tekemään tuttavuutta lampaiden kanssa.

Pian saavutimmekin  Reinen, joka on yksi Lofoottien kuvatuimmista paikoista. Kalastajakylä oli kyllä yksi söpöimpiä, mitä voi olla! Kylä oli tietenkin pullollaan turisteja autoineen, joten hetken saimme etsiä parkkipaikkaa. Löysimme onneksi ison parkkipaikan, ja söimme nopean nuudeliaterian maisemaa ihaillen, ennen kuin suuntasimme yhdelle Lofoottien suosituimmista vaellusreiteistä, Reinebringenille. Reitti kohoaa reiluun 400 metriin kukkulan huipulle, josta on mahtava näkymä alas Reinen kylään.
Vaelluksen jälkeen piipahdimme vielä nopeasti kalastajakylä Å:ssa, joka on myös yksi söpöimpiä ja suosituimpia kalastajakyliä sekä myös Lofoottien eteläisin kylä. Piipahdus jäi varsin lyhyeksi, sillä aurinko alkoi jo laskea, eikä meillä ollut vielä yöpaikkaa. Leirintäalueita ei tuolla liiaksi ole, ja sopivan telttapaikan löytäminen luonnosta on usein aika haastavaa, joten vähän alkoi jännittää. Katsoin kartalta, että parinkymmenen minuuutin ajomatkan päässä olisi jälleen ranta, ja jännitimme mahtaisiko siellä saada yöpöyä vai olisiko siellä perinteinen "no camping" -kyltti. Juuri ennen tuota rantaa oli kuitenkin leirintäalue, jolle kurvasimme varmuuden vuoksi. Alue oli hirveän hälyisä sijaiten kahden tien risteyksessä, ja vessoja ja suihkuja oli vain pari koko alueella (ja suihkut toimi vieläpä kruunuilla, joita meillä ei tietenkään ollut), joten käynnistä jäi ruuhkan vuoksi vain ahdistunut olo. Paremmin olisimme nukkuneet vaikkapa tien varren levähdyspaikalla eikä suihkuunkaan viitsinyt jonottaa, joten tuli taas typerä olo, että mistä oikein maksoimme... Onneksi Norjan leirintäalueet ovat usein jopa halvempia kuin suomessa (15–25 euroa kahdelta telttailijalta).

Päivä 7-8 23.–24.8. Rytenin vaellus, Nusfjordin kalastajakylä ja kotia kohti

Päivä valkeni aurinkoisena ja Norjan mittapuulla melko lämpimänä. Piipahdimme Rambergin rannalla, joka oli aivan leirintäalueen vieressä. Mikäli mahdollista, niin rannan hiekka tuntui olevan vielä hienompaa ja valkoisempaa kuin muilla rannoilla tai sitten korkealta paistava aurinko sai sen hohtamaan. En tosin muistanut katsoa, olisiko rannalla ollut no camping- kylttiä, mutta ainakin rannan tuntumassa olisi ollut toinen, paljon viihtyisämmän oloinen leirintäalue. Päivän määränpäänä oli Ryten, jonne olisi kymmenen minuutin matka rannalta. Parkkipaikalla totesimme, että sekin olisi ollut mitä oivallisin paikka leiriytymiseen (vessakin löytyi). Ja Rytenin vaellusreitin alkupäässä oli myös tosi kivoja paikkoja teltalle aivan vuoristojärven rannassa. Ihan periaatteesta harmitti, kun maksoimme huonosta telttayöpymisestä...

Mutta niin, auto saatiin parkkiin ja alkoi vaellus kohti Rytenin huippua, josta on mahtava näkymä Kvalvikan autiorannalle. Huipulla on kuuluisa ulostyöntyvä kivi, jossa voi ottaa mielikuvituksellisia kuvia. Unelmoin kuvasta, jossa roikun kivellä Kvalvika taustalla. Kiven alla kun on itse asiassa tukevaa maata, mutta oikeanlaisella kuvakulmalla kikkailemalla voi saada hurjan näköisiä kuvia.

Jotenkin lähdimme vaellukselle aivan löysin rantein, eikä kumpikaan tullut tarkistaneeksi reitin pituutta tai vaativuutta. Muistelimme, että kyseessä oli helppo muutaman kilometrin vaellus, mutta mitä pidemmälle etenimme, sitä kaukaisemmalta huippu tuntui. Todellisuudessa reitti oli 8 kilometriä. Reinebringen taisi tuntua vieläkin jaloissa, ja myös syömiset olivat jääneet vähän huonoiksi viime päivinä, joten energiatasot olivat valmiiksi aika heikossa hapessa. Vaikka reitti oli jatkuvasta noususta huolimatta helppokulkuimmasta päästä, olivat kilometrit jotenkin ihan hirveän hitaita. Kun matkaa olisi ollut jäljellä noin kilometri, totesimme että varsinainen huippu näyttäisi olevan kaiken kukkuraksi pilvessä, joten emme jatkaneet loppuun asti, vaan jäimme reitin varrelle ihailemaan maisemaa. Alempaakin oli kauniit näkymät rannalle ja lähiympäristöön.

Rytenin vaelluksen jälkeen tuntui, että tärkeimmät nähtävyydet Lofooteilla oli nähty, ja voisimme alkaa tehdä kotimatkaa. Toki pysähtelimme vielä aina kun jotain jännää osui kohdille. Erityisesti Nusfjordin kalastajakylässä piipahdus oli mainio bongaus matkan varrelta. Kylä on oikeastaan kokonaan ulkoilmamuseota esitellen erilaisia perinteiseen kalastukseen liittyviä juttuja. Kylä oli taas aivan mahdottoman söpö, oikein ärsytti kun sitä ei saanut vangittua kameraan samanlaisena. Jäimme kyläkierroksen lopuksi vielä kahvittelemaan söpön leipomon pihalle (ja kyllä, kaikki kylät ja rakennukset Lofooteilla ovat söpöjä).  Ja ähky oli taattu, sillä paikan pullat olivat aivan mahdottoman kokoisia.

Loppupäivä kuluikin ajellessa, ja illan jo hämärtyessä olimme ehtineet Ruotsin puolelle. Jäimme yöksi Björklideniin, josta jatkoimme taas aamulla Ouluun. Oulussa yövyimme ihan hotellissa (Sokos Hotel Eden), sillä kaipuu pehmeään sänkyyn, kuumaan yksityissuihkuun ja aamupalabuffetiin oli aika kova. Riokin pääsi ensimmäistä kertaa hotelliin. Illalla kävimme koirapuistossa riehumassa Eeron siskon koiran kanssa, ja pikkutyyppi oli jälleen aivan sippi, ja jäi onnellisena nukkumaan kun me piipahdimme hotellin ravintolassa. Maisema-ravintolan siika-annos ylitti odotukset, tai sitten oikea ruoka vain maistui pitkästä aikaa todella hyvältä. Aamulla ehdimme vielä piipahtaa kylpylässä, joka ei ollut ihan niin huikea kokemus kuin lapsena, vaikka kyllähän se siinä tilanteessa oli aika mukavaa extraa.

Besos, Hansu