Vuosi 2021 paketissa

Pohdin teenkö ollenkaan perinteistä vuosikoostetta, sillä jotenkin tuntuu ettei vuonna 2021 tapahtunut juuri mitään merkittävää. Korona pauhasi maailmalla edelleen ja kaikki kiva oli yhä peruttu. Loppuvuosi on mennyt niin työkiireiden ja väsymyksen keskellä, ettei vuodesta tunnu jääneen mitään käteen. Onneksi kuitenkin aloin plärätä kuvia vuoden varrelta, sillä tarkemmin tarkasteltuna kyllähän vuoteen mahtui aika paljon mieleenpainuvia hetkiä: muutto, juoksutapahtuma Ylläksellä ja kesälomareissu länsirannikolla.

Alkuvuosi oli remontin täyteinen – kiirettä piisasi jotta pääsisimme vihdoin ja viimein muuttamaan. Deadline tuntui siirtyvän ja siirtyvän aina vaan, ja pian olisi tehtävä päätöksiä vanhan asunnon suhteen ja lyötävä jokin muuttopäivä lukkoon. Tammikuu alkoi reippaasti stressaavalla kattojen levytysprojektilla. Kattojen ja kattolistojen myötä tuli niin paljon valmiimpaa ilmettä, että toivo lähestyvästä muutosta kasvoi. Putkimiestä oltiin jo joulukuusta asti odoteltu, ja vihdoin saatiin talolle juokseva vesikin. Lattiatkin saatiin käsiteltyä, mikä tarkoitti, että kalusteitakin voisi pian kantaa sisään ja alkaa kokoamaan keittiötä. Loppukuusta satoi valtavat lumikinokset, ja saimme harjoitella talolla lumitöiden tekoa oikein olan takaa. Helmikuukin kului remontin merkeissä: koottiin keittiötä ja saatiin valot toimintaan. Maaliskuussa hiottiin pieniä yksityiskohtia: laatoitettiin keittiötä, tapetoitiin seiniä, viimeisteltiin listoituksia. Asiat edistyivät vihdoin vauhdilla!

Huhtikuun alussa ”ennen muuttoa tehtävien hommien” lista saatiin valmiiksi ja sain vihdoin tehdä remppasiivouksen. Enpä ole ennen ollut siivoamisesta niin valtavan innoissani! 10.4. vihdoin muutimme tärkeimmät tavarat taloon ja nukuimme ensimmäisen yön pelkällä petauspatjalla. Itse asiassa ohuella patjalla tuli vietettyä ainakin kuukauden yöt, sillä meidän oli tarkoitus saada äidiltä käyttöön ylimääräiset runkopatjat. Lopulta selvisi, että hommassa oli ollut jonkin sortin kommunikaatiokatkos, eikä sänkyä ollut tulossa ja olimme turhaan nukkuneet jo tovin lattialla. Muuton myötä remppahommat saivat väistyä hetkeksi, ja nautimme keväisestä säästä ulkoillen ja pihatreeniä tehden. Alunperin vuodelle 2020 tarkoitettu juoksutapahtuma myös näytti toteutuvan, joten oli aloitettava juoksutreenit. Olin innoissani uusista kotikulmista ja lähistöltä löytyvistä lukuisista metsäpoluista.

Toukokuun vaihtuessa oli loputkin tavarat muutettu ja vanha asunto hyvästelty. Muutosta tuli virallista ja sen kunniaksi kilisteltiin skumppaa, joka saatiin talokauppojen yhteydessä 445 päivää aiemmin. Kotiprojekti jatkui rempan sijaan sisustusjutuilla, vaikka loput remppahommat kummittelivatkin mielessä. Kellarin harrastehuoneessa jatkettiin pikkuprojektilla, sillä sen lattian valaminen jäi alkuvuodesta kesken kun pakkaset yllättivät, ja lainattu betonimylly oli lojunut nurkissa jo kuukausitolkulla. (Sekin projekti on edennyt hitaasti, tätä kirjoittaessa huoneesta puuttuu edelleen esimerkiksi listat). Juoksutreenit jatkuivat ja kovenivat. Tein ”seikkailulenkin”, eli Eero jätti mut autolla Raision Haunisten altaalle, josta oli tarkoitus löytää tie takaisin hyödyntäen mahdollisimman paljon metsäpolkuja. Lenkki oli hauska, ja ilmassa oli todellakin suunnistuksen ja seikkailun tuntua. 3 tuntia ja 20,5 kilometriä myöhemmin selvisin takaisin kotiin. Kuun lopussa koitti toinen vastaava seikkailulenkki, jossa juoksin äidin luo Kaarinaan hyödyntäen jälleen mahdollisimman paljon metsäreittejä. Matkaa sain kerrytettyä reilussa neljässä tunnissa 26 kilometriä. Mieli alkoi uskoa, että ehkäpä heinäkuun juoksutapahtumasta selvittäisiin.

Helteinen kesäkuu kului luonnosta nauttiessa, mutta juoksulenkit jäivät paahteessa vähemmälle. Sisälämpötilakin alkoi olla sen verran tuskallinen, että pariin otteeseen tuli tehtyä töitä kellarissa. Helteet houkuttelivat Rionkin uintitouhuihin, ja lopulta otuksesta kehkeytyä melkoinen pluttaaja – niin innokas, että vielä marras-joulukuussakin plutattiin lätäköissä. Kesäkuu huipentui perinteiseen mökkijuhannukseen kaverini mökillä Jaalassa. Ohjelmaan kuului perinteen mukaan mökkiolympialaiset, joita tänä vuonna täydensi huikean jännittävä sankohiivintä.

Heinäkuussa kuivuus ja kuumuus jatkui, ja puutarha uhkasi kuolla vaikka sitä miten kasteltiin. (Yhtenä aamuna posottelin puskia letkulla tunnin verran ja katselin samalla puhelimesta Salkkareita.) Heinäkuun toisella viikolla starttasi kesälomareissu. Matkasimme autojunalla Rovaniemelle, josta jatkoimme Ylläkselle. Ylläksellä juostiin hullussa 29 asteen helteessä 37 kilometrin juoksutapahtuma. Kun juoksusta oli selvitty, jatkui loma ensin muutaman päivän läskipyöräillen ja luontoa fiilistellen Ylläksen maisemia, ja sitten autoillen kohti etelää. Matkan teemana oli nähdä länsirannikon söpöjä puutaloja ja kiertää mahdollisimman paljon museoita. Matkan varrelle mahtui ainakin Oulu, Raahe, Kokkola, Pietarsaari, Kristiinankaupunki, Porin Yyteri ja Rauma. Ehkä mieleenpainuvin kokemus oli telttayö ”autiorannalla” Kokkolan Vattajaniemessä. Kotiin saavuttua lomareissuihin lukeutui vielä visiitti Söderlångvikin kartanossa. Loppukuusta teimme vielä pikalomareissun Tampereelle ja paluumatkaan mahtui vielä visiitti Serlachius-museoon katsomaan Banksyn näyttelyä. Loput lomapäivät kuluikin taas remppaprojektin parissa. Pikkuhiljaa oli tarkoitus aloitella yläkerran parissa. Luulimme tehneemme jo kaikki purkutyöt, jotta pääsisi suoraan rakentamaan uutta, mutta uutta purettavaa tuntui löytyvän aina vaan. Kaikennäköistä pientä tuli puuhasteltua, mutta purkutöiden jälkeen varsinaiset rakennustyöt etenivät tuskaisen hitaasti.

Elokuussa teimme päiväretken Hämeenlinnaan museokiertelyn merkeissä. Elokuun retkiin lukeutui myös eväsretki Madiltajärvelle, jossa soudimme pieneen saareen. Rio sai kerrankin olla vapaana, kun ei ollut pelkoa karkaamisesta. Rio pääsi myös ensimmäistä kertaa soutuveneeseen, ja vähän jännitin kuinka siinä käy. Puuha oli kuitenkin oikein mieleistä, ja kettupoika nautti rauhallisesta maisemien katselusta. Remppapuuhat jatkuivat omalta osaltani kellarin parissa, kun harrastehuoneen projekti nytkähdi vihdoin eteenpäin seinien maalaamisella. Tilasin netistä oikeaa kalkkimaalia, jolla maalasin seinät lopulta viiteen kertaan ennen kuin ne vihdoin olivat edes joten kuten tasaisen valkoiset. Maalasin myös kellarin ikkunat ja askartelin keskikerroksen ikkunoihin ”koristepienat”. (Ja nyt huomaan, että on aika paljon remppapäivityksiä jäänyt blogissa vain suunnitelmien tasolle…)

Syyskuussa kelit alkoivat viilenemään hurjaa tahtia, mikä pakotti laittamaan vauhtia yläkerran projektiin. Mehän olimme kesällä repineen lähes kaikki eristeet pois, joten nyt oli korkea aika laittaa uudet eristeet tilalle. Välipalaprojektina kiinnittelimme ulkoseiniin myös uudet ulkovalot, sillä illat alkoivat jo hämärtää. (Sähkömiestä sai kuitenkin odotella lokakuun loppuun asti, ennen kuin valot vihdoin syttyivät.) Vastapainona ulkoilimme ihanissa ruskamaisemissa. Lokakuussa saimmekin korin pullolleen suppilovahveroita – kerrankin sai sieniä niin paljon, että pian alkoi jo sieniruoat vähän ällöttää. Sillä välin kun yläkerrassa ei mikään pahemmin tuntunut edistyvän, jatkoin omia remppapuuhastelujani, eli maalasin kellarin patterit ja lisäsin ikkunoihin vihdoin puuttuvat silikonit. Ikkunoiden maalausprojektissa käytin tuntikausia vanhojen, ruskeiden silikonien poistamiseen mutta kyllä vähintään yhtä monta tuntia kului uusien laittamiseen.

Marraskuussa parahiksi ennen halloweenia saatiin ulkovalot toimintaan, eikä enää tarvinnut hiippailla ulkona taskulampun kanssa. Vietimme kauhuleffailtaa ja fiilistelin meidän talon kellaria – se on kyllä aivan omiaan ruokkimaan mielikuvitusta. Synttäreitäni juhlistettiin pakopelillä, ja Clu Turun Temppelin mysteeri ratkesi aikarajan sisällä – aikaakin jäi yli 6 minuuttia. Muutoin loppuvuosi tuntuu kuluneen aika sumussa. Juoksutapahtuman ja kaiken muun jäljiltä kroppaa ja mieltä on vaivannut väsymys sekä selän ja jalan rasitusvammat. Onneksi sentään marras- ja joulukuu ovat olleet hämmästyttävän aurinkoisia, mikä on piristänyt mieltä huomattavasti.

Joulukuussa piristi Turun kaupungin Valon polku -tapahtuma, jossa valotaideteokset valtasivat kaupungin puistot. Hyytävässä pakkasessa kiersimme katsomassa mielenkiintoisimmat teokset, ja Rio oli kovin mielissään päästessään pitkästä aikaa keskustaan. Muutakin kulttuuria mahtui joulukuuhun: Annanpäivänä pääsimme visiitille Konsulinnaan ja välipäivinä piipahdimme Taidemuseossa. Teimme myös viikonloppureissun Helsinkiin ja pääsimme vihdoin katsomaan Oopperataloon Pähkinänsärkijä-balettia (taisi olla nyt kolmas yritys päästä katsomaan balettia, kun korona on aina perunut suunnitelmat. Helmikuinen Joutsenlampi taitaa myös jäädä vain haaveeksi.). Kesälomareissuista oli Lapland Hotelsin lomapassiin kertynyt ilmainen hotelliyö, joka saatiin käytettyä Helsinkiin (melko luksusta, sillä Helsingin hotelli on melkein kolme kertaa kalliimpi kuin muiden kaupunkien hotellit).

Tänä jouluna joulutin oikein kunnolla. Kaivoin ensimmäiset joulukoristeet esille jo alkukuusta ja päätin pitää kunnon joululoman ja nauttia joulupuuhista uutta kotia fiilistellen. Tilaa on kerrankin, joten hankimme ihka aidoin joulukuusen. Leivoin myös elämäni ensimmäisen piparkakkutalon. Paistoimme oman kinkunkin ensi kertaa vuosikausiin. Kuin joulun taiasta maa täyttyi valkeasta lumesta aattoaamuksi ja kruunasi joulufiiliksen – enpä kyllä hetkeen muista yhtä kaunista joulusäätä! Lumen ja kaiken muun ansiosta joulu 2021 on kyllä ollut aivan sadunomainen.

Vuoden 2021 statistiikkaa:
Lenkkeilykilometrejä: 333 km juoksutreenejä + 115 km kävelytreenejä
Askeleita: reilu 3 miljoonaa, joka vastaa noin 2250 kilometriä
Museoita: 16 museokortilla + 2 muuta
Vierailtuja paikkakuntia: 17 (jos kodin ympäristön paikkakuntia ei lasketa)

Vähän hirvittää lähteä seuraavaan vuoteen, mutta onhan sen nyt pakko olla kaikin puolin parempi, eikö? Joka tapauksessa, ihanaa ja onnekasta uutta vuotta 2022!

Besos, Hansu

Kesälomamuistoja

Viikonloppuna vietettiin Muinaistulien yötä eli mökkikauden päättäjäisiä ja sitä myöden jonkinlaisia hyvästejä kesälle. Ehkä on siis hyvä hetki muistella hieman kesäloman hetkiä. Viime aikojen syksyisten kelien myötä kesälomareissusta tuntuu olevan jo ikuisuus, vaikka eihän siitä ole kuin muutama viikko. Ajatukset on jo visusti syksyssä, mutta ennen kuin sytytetään kynttilät ja ryhdytään todenteolla tunnelmoimaan, palataan vielä hetkeksi kesämuistoihin. Tunturimaisemia ja puutaloidylliä – niistä oli tämän vuoden kesälomareissu tehty.

Lomareissu starttasi autojunalla Rovaniemelle, jossa teimme vain nopean pysähdyksen ennen ajelua kohti varsinaista määränpäätä, Yllästä. Aktivoimme joululahjaksi saamamme museokortit ja suuntasimme Rovaniemen Arktikum-museoon. Paikka ylitti odotukset ja voin kyllä suositella lämpimästi – olisin viihtynyt tuolla paljon pidempäänkin, sillä melkeinpä kaikki näyttelyt olivat tosi kiehtovia. Päänäyttely seudun historiasta ja sotien vaikutuksista oli varmaankin mielenkiintoisin, mutta myös valokuvanäyttely Grönlannin inuiittien elämästä oli vaikuttava. Jo itse rakennus oli näkemisen arvoinen.

Rovaniemen Arktikum, Napapiiri ja tuntureita näkyvissä Ylläksellä

Ylläksellä majoituimme pari yötä vuokramökissä, ja reissun päätarkoituksenahan oli osallistua Nuts Ylläs 37km polkujuoksukisoihin (kurkkaa kisaraportti täältä). Juoksun jälkeinen päivä meni ihan vain levätessä ja ontuessa, mutta kävimme sentään gondolihissillä fiilistelemässä Ylläksen huippua uudestaan ja syömässä lounaskeitot huipun kahvilassa. Seuraaviksi pariksi yöksi vaihdoimme majapaikkaa Ylläs-tunturin juurella sijaitsevaan Lapland Hotels Saagaan. Saimme hotellista kesäpassin, jonka innoittamana keskitimme myös muut kesäloman hotelliyöpymiset Lapland Hotelsiin. Voin kyllä suositella hotelliketjua, sillä varsinkin eteläisemmät hotellit ovat uusia ja moderneja, ja hotellin ravintoloissa sekä aamupalalla voi maistella lappilaisia herkkuja.

Hotellin kylpylä saunoineen teki terää kipeille lihaksille, ja seuraavana päivänä kunto oli kohentunut sen verran, että vuokrasimme sähköläskipyörät ja lähdimme päiväksi kiertelemään Kukastunturin polkuja. Vuokrasimme pyörät koko päiväksi, mutta homman fyysisyys kyllä yllätti, enkä lopulta jaksanut pyöräillä kuin muutaman tunnin. Takalisto tuntui olevaan aivan muusina ja puristusvoima käsissä oli totaalisen lopussa. Kivikkoisilla poluilla sai kaikin voimin keskittyä puristamaan pyörän etutankoa, ja varsinkin alamäissä sai pelätä että eturengas taittuu kivikkoon ja lennän kuin leppäkeihäs sarvien yli. Mutta olipahan hauska kokemus, sillä en ole ennen maastopyöräillyt saatika kokeillut tuollaista läskipyörää, joka menee melkeinpä missä vaan. Päivään mahtui lopulta 30 km kivikkoisilla poluilla ja tuntureilla pyöräilyä sekä monen monta evästaukoa. Ja illalla kylpylä tuli jälleen tarpeeseen.

Ennen reissun jatkamista puristimme mukaan vielä aamuisen patikkaretken Taivaskerolla. Tarkoitus oli vaeltaa ripeästi sauvojen avustamana huipulle vuoden -52 Olympiatulen muistolaatalle ja hölkätä alas, mutta juoksulihakset olivat kyllä edelleen sen verran heikossa hapessa, että meno jäi melkoiseksi rämpimiseksi. Lenkki tuli kuitenkin tehtyä parissa tunnissa ja päivä oli vasta aluillaan. Patikasta hikisinä kävimme virkistäytymässä Pallasjärvessä. Vesi oli hyisen kylmää mutta maisemat sitäkin hienommat!

Reissun seuraava etappi oli Oulu, jossa kävimme moikkaamassa Eeron siskoa illallisen merkeissä. Yö kului jälleen Lapland Hotelsissa, ja seuraavana aamuna heräsimme varhain, jotta ehtisimme ahmia mahdollisimman monta museota. Tosin eiväthän museot kovin aikaisin aukea, joten lopulta kulutimme aikaa kaupungilla käyskennellen ja Toripolliisia moikkaillen. Ensin kävimme kurkkaamassa Tietomaassa, joka oli melkolailla juuri sitä mitä odotinkin – vähän kuin köyhempi versio Heurekasta. Ihan kiva vierailukohde museokortilla käytäväksi, mutten ehkä täyttä hintaa ihan heti maksaisi. Onneksi aikaa jäi vielä Oulun taidemuseon Supernatural-näyttelylle, joka yllätti todella positiivisesti.

Reissu jatkui länsirannikkoa pitkin etelään seuraavana kohteena Raahe, jossa teimme vain nopean stopin. Kävimme kahvilla historiallisessa Langin kauppahuoneella ja kiertelimme söpöjä puutalokortteleita. Yksi pieni museokin mahtui mukaan, sillä piipahdimme merimuseossa. Museo oli osa isompaa Raahen museoiden kokonaisuutta, mutta muut kohteet jäivät seuraavaan kertaan.

Raaheen olisi ollut kiva jäädä yöksi johonkin tunnelmalliseen b&b-paikkaan, mutta sellaiset pitäisi tietenkin varata ajoissa, joten plan b oli löytää kiva leirintäalue ja yöpyä teltassa. Kävimme kurkkaamassa kuuluisalla Kalajoen leirintäalueella, mutta se ei todellakaan ollut meidän paikka. Siis huh miten täyteen rakennettu ja pilattu hiekkasärkkien alue nykyään on! Löytyy Jukuparkia, kerrostaloa, SantaClaus-mikäliemestoja. Leirintäaluekin oli paisunut järkyttäviin mittoihin – teinit pyöräilivät ja voikkaroivat ympäriinsä bassokajarit raikuen ja joku papparainen, ilmeisesti joku paikallinen jefe, kruisalili ympäriinsä armeijatyylisellä ajokilla. Totesimme, että paikka tuli nähdyksi ja mikä tahansa olisi parempi yöpaikka.

Lähistöllä oli Lohtaja, ja sain ystävältäni vinkin, että Vattajanniemessä voisi ehkä leirityä. Kävimme kääntymässä aivan niemen kärjessä asti, Ohtakarilla, jossa olisi ollut epävirallinen leirintäalue, mutta paikka oli tosi pieni ja jo täynnä karavaanareita. Päätimme etsiä teltalle paikan luonnonhelmasta Vattajan hiekkarannalta, jossa näkyi muutama muukin leiriytyjä. Ihan viralliselle hiekkarannalle emme jääneet, vaan ajoimme jonkin matkaa armeijan metsäalueen halki kulkevaa tietä, kunnes löysimme ”parkkipaikan” jossa oli muutama muukin auto. Edemmäs ei ollutkaan autolla lupa jatkaa, mutta kävellen rannan suuntaan sai mennä. Ja lopulta löysimme mitä täydellisimmän telttapaikan autiorannalta – vain hyvin kaukana näkyi toinen teltta. Muutoin saimme viettää illan ihan vain keskenämme aaltojen pauhuntaa ja lokkien satunnaista kirkunaa kuunnellen. Kelikin oli täydellinen: ihanan lämmin jotta tarkeni pelkällä lakanalla ilman makuupussia, ja pystyi jättämään teltan seinämät auki, muttei onneksi liian kuuma. Onneksi emme jääneet minnekään Kalajoelle, sillä tuo ilta oli lopulta ehkä koko reissun kohokohta!

Aamulla kuvankauniin aamupalahetken jälkeen matka jatkui Kokkolaan, jossa jälleen kerran sekosin ihanista puutaloista ja museokorttelin historian havinasta. Koulunkäynnin historiasta kertova museo oli tosi mielenkiintoinen rakennuksineen kaikkineen! Vohvelikahvilan lounasvohvelin turvin matka saattoi taas jatkua, ja teimme melko nopean stopin Pietarsaaressa. Kaupungin tunnusmerkkinä on suuren suuri, kaupunkia halkova entinen Stenbergin tupakkatehdas, joten olihan nyt tupakkamuseossa piipahdettava. Suomen suurin puutalokortteli puolestaan tuli nähtyä vain ajellen – tässä vaiheessa alkoi olla jo melkein ähky puutaloista.

Kokkolan puutaloja ja Pietarsaaren vanha tupakkatehdas

Vaan lisää oli tulossa, sillä seuraava etappi oli Kristiinankaupunki, jossa myös riittää toinen toistaan söpömpiä puutaloja. Mahduimme juuri ja juuri ihan keskustan tuntumassa olevalle leirintäalueelle, sillä kaupungissa oli meneillään kansainväliset markkinat, ja osa vieraista ja näytteilleasettajista leiriytyi myös alueella. En ole mikään markkinoiden suurin ystävä, ja vähän harmitti kun rumat kojut peittivät kauniin kaupungin. Mutta toisaalta, Kristiinankaupungilla on piiiitkät perinteet markkinapaikkana, joten saimme kokea kaupungin ”elementissään”. Yksi museokin mahtui visiittiin, sillä vierailimme Carlsron museossa, joka on kutakuinkin alkuperäisasussaan säilynyt 1800-luvun lopun huvila. Ja tokihan katsastimme myös Kissanpiiskaajankujan, joka on kuuluisa siitä, että se on Suomen kolmanneksi kapein katu ja vieläpä kaksisuuntainen. Ja julkaisuani kuvan Kissanpiiskaajankujasta Instassa, sain saman tein useammankin viestin ettei se ”kuiteskas mikkä raumlaine Kitukränni ole”.

Joten pitihän se sitten lähteä katsomaan Rauman Kitukränniä. Tosin ensin pysähdyimme Porin Yyterissä jäätelöillä. Juuri tuona päivänä oli varmaan heinäkuun viilein päivä ja jäätävä pohjoistuuli, joten uiminen sai jäädä odottelemaan ensi kesää. Rauma oli yhtä söpö kuin ennenkin ja totta tosiaan, Kitukränn oli melkoisen kapea. Enpähän ole tämmöisestä nähtävyydestä ennen tiennytkään! Osteria da Filipposta saimme mahat täyteen pastaa ja pizzaa, ja suuntasimme kotia kohti – kohti uusia kesäseikkailuja. Ihan kaikkea emme saaneet yhteen reissuun mahdutettua, vaan erikseen oli tehtävä vielä Tampereen miniloma sekä Hämeenlinnan päiväreissu.

Porin Yyteri ja Rauman Kitukränn

Besos, Hansu

Helteinen taival – Nuts Ylläs 37km

Nyt alkaa kroppa ja pääkoppa olemaan enimmäkseen palautunut parin viikon takaisesta NUTS Ylläs-Pallas 37 km polkujuoksukisasta. Tai no, rakot eivät ole vieläkään kokonaan parantuneet, ja edelleen kireyksiä tuntuu lantiossa (tosin se nyt ei johdu pelkästään tästä reissusta), mutta sentään pääpiirteissään toivuttu on, joten ajattelin nyt koostaa pienen kisaraportin edelliskerran tapaan.

Edellinen vastaava polkujuoksuskabahan oli Kuusamossa Karhunkierros 34 km 2019, ja tämän Ylläs-Pallas-kisan piti alunperin olla jo viime vuonna. Hyvä ettei ollut, sillä rempan tiimellyksessä en todellakaan ollut ehtinyt treenata. Itse asiassa pidin yli vuoden mittaisen treenitauon tuon Karhunkierroksen jälkeen, sillä kroppa tuntui olevan aika hajalla, ja lisäksi mun ferritiini ja hemoglobiini oli romahtanut ihan pohjalukemiin. Otin siis pidemmän aikaa chillisti ja liikuin oikeastaan vain kävellen ja baletin muodossa. Etenkin oikean jalan takareidessä ja pakarassa on ollut paljon liikkuvuusongelmia ja kipua, ja vähän jännitti alkaa taas juosta. Mutta säännöllisellä kehonhuollolla vaiva ei ole ainakaan yltynyt pahemmaksi vaikkei ole sen puolen parantunutkaan. Vaikka tuo mun kisaraportti Karhunkierrokselta olikin ihan positiivinen, niin jotenkin olin kevät-talvella aika kauhusta kankea, ja muistin edellisestä kisasta vain ne kurjat puolet. Ensimmäiset juoksutreenit helmikuun pakkasissa olikin melko tervan juontia, mutta ilmeisesti pohjakunto oli edelleen tallella, sillä kyllähän juoksu siitä yllättävän hyvin alkoi paranemaan. Treeniaikaa jäi siis viitisen kuukautta sisältäen viikkotasolla 1-3 juoksua, pari kehonhuoltokertaa sekä melko satunnaiseksi jääneitä lihaskuntotreenejä.

Mutta nyt siihen itse kisaan. Koko kesän Suomea ja Lappia kurittanut helle tuntui jo väistyvän juoksua edeltävänä päivänä, ja pitkän matkan juoksijat (160km, 100km ja 66km) saivatkin nauttia hieman viileämmästä kelistä. Meidän kisapäivä puolestaan valkeni pilvettömänä ja tuulettomana, ja lämpötila kipusi 28 asteeseen. Tajusin, että nyt ei enää välttämättä ole kyse siitä, jaksanko juosta takareisikivun tai kalvavien varpaansyrjien kanssa, vaan että kisasta tulisi jo helteen takia oikeasti fyysisesti vaativa, ja raatobussi saattaisi oikeasti kutsua – ellei itseäni niin sitten ehkäpä Eeroa. Helle oli jokseenkin tuntematon, pelottava muuttuja tässä pelissä. Kaiken kukkuraksi kisa starttasi kuumimpaan aikaan klo 12, jolloin lounaan syöminenkin meni vähän hankalaksi (kiltisti kyllä lapioin vähän pastaa kello kymmenen, tunti tuhdin aamupalan jälkeen).

Lähtötunnelmia

Startti oli Jounin kaupalta, ja 37 km matkalla oli reilut 600 osallistujaa. Ihmismato lähti melko verkkaisesti liikkeelle, ja suurimmalla osalla taisi olla sama strategia eli ottaa alkuun tosi rauhallisesti. Reitin ensimmäiset 4 kilometriä oli loivaa ylämäkeä, jonka jälkeen saisi lasketella pitkän matkaa loivaa alamäkeä. Ensimmäiset kilometrit tuli isolta osalta käveltyä, mutta sitten saikin hyvin kirittyä ja monta kilometriä tuli hölköteltyä ihan reipasta tahtia. Suorastaan hihitytti, kun kerrankin oli helppoja kilometrejä. Vauhtitreenit olivat selvästi purreet, sillä meno oli selvästi erilaista kuin Karhunkierroksella – tosin oli polkukin paljon helpompaa. 

Jo 7 km kohdalla jalkaholvin kohdalla alkoi tuntumaan ikävältä, ja pian oli pakko tarkistaa, mikä oli teippausten tilanne. Olin osannut ennakoida, että hikisellä kelillä jalkaholvi hiertyy helposti, mutta nyt oli niin hikistä meininkiä etteivät teipit enää pysyneet, vaan ne oli alkanut rullautua. Vesikello oli jo ehtinyt tulla, ja lätkäisin päälle rakkolaastarin. Loput teippipaketista oli jätettävä ennalleen, sillä niille ei ollut enää hirveästi pelastustoimia tehtävissä. Rakkolaastari ei tuntunut oikein auttavan, vaan joka askeleella ajatukset oli jalkaholvin kivussa. Olin varma, että hiki oli irrottanut laastarin, mutta kyllä se enimmäkseen ihan paikoillaan oli vielä maalissakin. Hiertymästä huolimatta oli jatkettava. Aloin jo odottamaan 15 km kohdalla alkavaa Ylläs-tunturin nousua, sillä sitten saisi hyvällä omalla tunnolla kävellä, ja erilainen askellus voisi tuoda ainakin hetkeksi helpotusta kipuun.

Matkan varrella oli siellä täällä ihmisiä tsemppaamassa juoksijoita. Tässä kohtaa tien vierestä tsemppasi joku tuntematon, joka luki meidän nimet rinnasta ja huusi tsemppihuudot nimien kera: ”Hyvä Hanna, vielä jaksaa ja hyvin sujuu!” tai jotain sinnepäin. Liikutuin tuosta niin, että meinasi itku tulla. Pala nousi konkreettisesti kurkkuun, ja pienen hetken tuntui etten saa henkeä. Että semmoinen empiirinen havainto, juoksu ja liikutus eivät olekaan hirveän hyvä pari. :D No mutta tosi kiva kuitenkin, että sankoin joukoin ihmisiä vauvasta vaariin oli kannustamassa juoksijoita, ja myös reitin varrelle samaan aikaan osuneet kävelijät ja pyöräilijät huikkaisivat tsempit.

Vihdoin Ylläs-tunturi alkoi häämöttää, ja sitä ennen oli ensimmäinen huoltopiste. Lötköpullot olivatkin jo tyhjinä, joten oli hyvä saada lisää vettä. Juomarakossa oli lisäksi urheilujuomaa, jota join harvakseltaan ja yritin saada sen riittämään koko matkalle. Yhteensä juomaa kuljetin siis kerrallaan reilu kaksi litraa. Porsastelin huolella sipsejä ja napsin puolikkaan banaanin, sekä niin monta kupillista vettä ja urheilujuomaa, kuin jaksoin – edessä oli tunturinousu, jossa maha ei juurikaan hölskyisi mutta jossa nestettä todella tarvittaisiin.

Loputonta kivikkoa

Alun tunturinousu sujui ihan hyvin, tasaista tunkkaamista eteenpäin huippua miettimättä. Mutta jossain kohtaa alkoi terävä rakkakivikko, jossa eteneminen ei enää noin vaan onnistunutkaan. Näin edessä vaan heiluvia kiviä ja miljoona rakoa, johon taittaa nilkka. Vaikka miten yritin olla ajattelematta kaatumista kivikkoon ja olla välittämättä paahtavasta helteestä ja laittaa töppöstä toisen eteen, en vain päässyt eteenpäin. Reipas alle 6min/km tahti oli typistynyt noin 22min/km mateluun. Ajattelin, ettei se haittaa, vaan että alamäessä voi sitten taas kiriä. Huippu saavutettiin, mutta alamäki ei ollutkaan niin auvoista, kuin olin odottanut. Nousu tuonne reiluun 800 metriin oli tapahtunut parin kilometrin matkalla, ja alamäkeä oli luvassa kuutisen kilometriä – mutta lasku oli silti liian jyrkkä meikäläiselle juostavaksi. Alamäkikin meni siis suurelta osin melkoiseksi hiipimiseksi ja polvet ja etureidet huusivat hoosiannaa. Nousun jälkeen jalat oli vielä ok, mutta alaspäin rämpiminen teki tehtävänsä, ja juoksu alkoi olla melkoista puupökkelöillä klenkkaamista. Pian koitti kuitenkin jo seuraava ja viimeinen huolto 23 km kohdalla, jossa mussutin taas mielinmäärin sipsejä, banaania ja vettä. Kuumuus oli ihan järjetön, ja toisten esimerkistä kastelin itsekin pään jääkylmän vesihanan alla (tietäjät tietää, etten kastele hiuksia kuin pakollisen hiusten pesun aikana koska paksu tukka).

Huippu saavutettu ja ei kun alaspäin kohti seuraavaa nyppylää

Huolto piristi, ja seuraavat kilometrit taittuivat ihan ok fiiliksissä. Jalan rakko vaivasi edelleen, mutta seuraksi oli tullut sen verran muita kolotuksia, ettei siihen kiinnittänyt enää niin paljon huomiota. Olin kiitollinen, että ne mun yleisimmät vaivat (eli varpaansyrjät ja oikea takareisi) eivät tuntuneet sentään kovin paljon vaivaavan. Välillä tuli käveltyä, ja välillä taas matka sujui reippaammin – intervallitreenit ovat itse asiassa opettaneet, että pääsen yleensä paljon pidemmälle ja nopeammin (ja vähemmin kivuin) vaihtelemalla kävelyä ja ripeämpää juoksua, kuin pitämällä yllä tasaista hölkkää. Tämäkin on yksi lajin hienouksista, kun yleensä maastonmuodot tuovat aika luonnollisesti näitä vaihteluita. Tarkoittanee tosin sitäkin, että pk-treeniä olisi syytä tehdä ennemmän, kuten myös alamäkijuoksua…

Jyrkkää alamäkeä (ei kyllä oikein kuvassa välity) / Hiusten kastelua huoltopisteellä

Kuin varkain mukava järven rantaa myötäilevä polku vaihtui jyrkäksi Pirunkurun nousuksi. Olin henkisesti valmistautunut, että rakkakivikko tulee olemaan hankala. Mutta kun Ylläs-tunturin kivikkokin oli jo ollut niin hankala, niin fiilis oli melkolailla että ”ei enää tätä p*skaa kiitos!”. Eipä siinä auttanut kuin yrittää madella eteenpäin. Mielessä pyöri kyllä monta kertaa ironinen toteamus ”lajin helppous viehättää”. Täysin tuulettomassa kurussa kivikon hohkatessa lämpöä takaisin kuumuus alkoi todenteolla tuntua. Puolivälin paikkeilla oli pakko istua vetämään henkeä, sillä päässä alkoi jo vähän heittää. Ehdin olla jo melko varma, että kuivun kokoon ja muutun yhdeksi miljoonista kivenmurkuloista – ehkä sillä tapaa kivikko olikin muodostunut, onnettomista kesken kaiken uuvahtaneista matkaajista? Pakko oli kuitenkin jaksaa, sillä enää ei ollut mahdollista keskeyttää, kun viimeinen huoltopiste oli jäänyt kauas taakse.

Pirunkurun toivottaman tuntuinen kivikko

Tunkkausta – en tiedä pidänkö tässä joukolle tahtia vai olenko tien tukkeena

Vihdoin huippu häämötti, ja huipulla oli myös pakko pitää pieni hengähdystauko, ennen kuin pystyin jatkamaan. Taas olin odottanut alamäkeä, mutta alkupää mäestä oli edelleen melkoista kivikkoa, joten kävely jatkui. Pian kivikko hellitti ja enää oli kuutisen kilometriä maaliin. Mietittiin Eeron kanssa, mitä kuusi kilometriä tarkoittaa – eihän se ole kuin kotoa keskustaan ja takaisin. Tai lenkki pururadalla ja matkat lisäksi. Ei siis yhtään mitään, ihan perus lyhis arkena. Mutta nyt se oli käsittämättömän pitkä. Tiesin, että mieli tekee tepposia. Maali on niin lähellä, mutta niin kaukana. Ihan sama, mikä on lenkin kokonaispituus, niin viimeiset kilometrit on aina hankalampia. Tiedostin asian, mutta se ei silti auttanut. Aiemmin kilometrit olivat pyörähtäneet mittariin tuosta noin vain, mutta nyt vilkuilin kelloa 500 metrin välein. Polvet vaivasivat jonkin verran, mutta enimmäkseen olin ihan kunnossa (eräällä 17km harjoituspitkiksellä oikeasti laukkasin viimeisen kilometrin, kun oikea jalka vaan kerta kaikkiaan lakkasi toimimasta, mutta nyt ei ollut kyse mistään sellaisesta). Ongelma oli siis lähinnä pääkopassa. Näitä hetkiä varten olin varannut mukaan kuulokkeet – podcastin kuunteleminen auttaisi viemään ajatuksia muualle. Mutta edelleen matkassa oli Eero, joten en turvautunut tähän oljenkorteen, vaan tyydyin kiroilemaan ja höpöttelemään. Hitaantuntuisesti matka eteni noin 500m pätkissä juoksua ja kävelyä vaihdellen.

Vihdoin metsä vaihtui asfaltiksi (sinänsä ei hyvä juttu, mutta nyt se tarkoitti Jounin kaupan ja maalin lähestymistä). Se ei silti vieläkään lohduttanut, kun aina tuntui vain tulevan uusi mutka, eikä vieläkään maalisuora. Sieltä se lopulta kuitenkin tuli – maalisuoralle oli säästelty ripaus voimia, sillä olisihan se nyt noloa kävellä maaliin. Pari tuttua oli iloisena yllätyksenä maalissa tsemppaamassa viimeiset loppukirit, sekä ottamassa meistä yhteiskuvan. Taas meinasin liikuttua, niin ettei henki kunnolla kulkenut. :D Loppuaika oli 6:43, johon olen olosuhteen huomioon ottaen tyytyväinen. Suoritus oli melkolailla keskiverto eli tällä kertaa en edes ollut viimeisten joukossa. Nelisenkymmentä juoksijaa joutui keskeyttämään leikin varmaankin juuri helteen takia.

Maalissa odotti linssikeittoa, jota tuli lusikoitua vähän vastentahtoisesti vaikka hyvää olikin. Jo aiemmilla pitkiksillä olen havainnut, ettei niiden jälkeen oikein tee mieli mitään, vaikka matkan aikana olisikin ollut nälkä. Nyt nälkä ei ollut todellakaan vaivannut, sillä eihän tuollaisella helteellä tee mieli syödä. Tätäkin tärkeämpää oli kyllä tankata. Noin viiden kilometrin välein imaisin energiageeliä ja silloin tällöin suolaa, mutta muu ei oikein maistunut. Pirunkurun nousun jälkeen söin palkintoni, eli tahnaksi sulaneen nougatpatukan, mutta ei sekään meinannut upota. Matkassa oli lisäksi Ässämixejä, Dominoita, suolapähkinöitä, ja pari suklaapatukkaa. Makeaa varsinkaan ei tehnyt mieli ja huoltopisteilläkin jätin suklaat väliin. Mutta koska enimmäkseen juoksu oli sujunut, vatsa ei ollut vaivannut, eikä pahempia kramppeja ilmennyt, oli tankkaus mennyt ilmeisesti maaliin. Sykkeet olivat koko matkan n.20l/min normaalia korkeammat, ja pelkäsin että jossain vaiheessa loppuu sen takia puhti. Liekö sitten helteen vaikutusta sekin.

Loppujen lopuksi helle oli yllättävän siedettävä, siis siihen nähden että lyhyistäkään harjoituslenkeistä ei ollut tullut mitään helteessä. Ostin ennen kisaa hätäpäissäni lippiksen Jounin kaupasta, ja uskon sen auttaneen paljon, kun aurinko ei päässyt porottamaan silmiin ja päähän (yleensä en oikein osaa hattuja käyttää). Hyttysiä ei onneksi ollut ollenkaan, varmaan nekin olivat kuolleet helteeseen. Sen sijaan mäkäräisiä ja paarmoja oli jonkin verran kiusana, ja etenkin mun toinen ojentaja oli aika hurjan näköinen mäkäräisten jäljiltä. Jotenkin ne olivat vaivihkaa päässet mutustelemaan sen ihan verille.

Inhottavia kivikoita lukuunottamatta reitti oli kaiken kaikkiaan tosi kiva. Se oli jaettavissa loogisiksi etapeiksi, joka tekee mielelle pitkästä matkasta helpommin pureksittavan: alkumatka ensimmäiselle huoltopistelle (loiva nousu ja pitkä laskettelu) (15km), Ylläs-tunturin nousu ja lasku sekä toinen huolto (8km), välimatka ja nousu Pirunkurulle (8km), laskettelu maaliin (6km). Kaikilla etapeilla koen, että parhaani tein. Ainostaan nuo viimeiset 6km tuntuvat sellaisilta, joissa olisi ollut parannettavaa, sillä mitään oikeaa ongelmaa tuskin oli vaan etenemisongelma taisi olla ennen kaikkea henkistä. Jos sen olisi jaksanut juosta reippaasti, olisi aika saattanut olla lähempänä kuutta tuntia.

Juoksun jälkeen jalat olivat toki puhki, mutta fiilis oli kuitenkin yllättävän hyvä – ei siis nestehukkaa tai mitään semmoista. Silti palautuminen kesti aika kauan peruspitkikseen verrattuna. Seuraavasta yöstä ei kyllä meinannut tulla mitään, kun jalat tuntuivat levottomilta ja särkivät jonkin verran. Leposykekin oli yöllä huomattavan korkea, edelleen sen 20l/min normaalia korkeampi ja pysytteli parisen päivää korkeana. Oma lisänsä oli yli 30 asteen lämpö meidän mökissä, joka teki nukkumisesta mahdottoman. Puutteellinen lepo oli varmaan iso tekijä siinä, että palautuminen oli hidasta. Eniten kipeytyivät etureidet, ja jouduin könkkäämään useamman päivän, ennen kuin jalat alkoi tuntua normaalilta. Seuraavana päivänä särki myös omituisesti kädet. Varsinkin vasen käsi oli niin kipeä, ettei sillä pystynyt tekemään oikein mitään. Se oli juuri se käsi, jonka mäkäräiset söivät, joten luulen että kädessä oli jonkinlainen tulehdustila. Hurjia, salakavalia otuksia.

Alkuvuodesta ei oikein innostanut aloittaa juoksemista, mutta nyt kun vauhtiin on päässyt, ei malttaisi lopettaa. Varsinainen maratonmatka on edelleen saavuttamatta, saatikka sitä pidemmät varsinaiset ultramatkat, joten onhan tässä vielä tavoitteita ja haasteita. Mutta sitä ennen pitäisi varmaan oikeasti saada tuo takareisi kuntoon...

Besos, Hansu

Kotiutumisia

Heippatirallaa, taas on ollut elämä semmoista haipakkaa ettei meinaa blogin pariin ehtiä! Kiirettä on pitänyt työkuvioiden, treenien, sisustamisen ja kaupoissa juoksemisen sekä pienten remppapuhteiden välillä tasapainoilessa, mutta kaipa tämä tästä. Pikku hiljaa tässä on kotiuduttu uuteen taloon. Uusi koti ja sen pittoreski ympäristö on tuntunut kyllä tosi hyvältä, vaikka monessa asiassa ja arjen rutiineissa on ollut yllättävän paljon hakemista. Varsinainen remontti on ollut nyt enimmäkseen paussilla, sillä ihan riittävästi on ollut puuhaa näissä pienissä viimeistelyissä. Siis vaikkapa verhotankojen asennuksessa, keittiön pikku viimeistelyissä, säilytyskokonaisuuksien rakentelussa jne. Kalusteita metsästetään pikku hiljaa, ja Toria päivitetään lähes päivittäin. Matot vasta ovatkin oma lukunsa – meidän kaikki matot on äidiltä saatuja ja enimmäkseen väliaikaisia, ja täydellisten mattojen metsästäminen tuntuu olevan mahdoton projekti. Tuntuu, että joka ilta saa ravata sisustus- ja rautakaupoissa jonkin pienen kilkkeen perässä – paljon siis tehdään mutta vähän näkyy mikään edistyvän. Kesän aikana olisi kuitenkin tarkoitus taas kääriä hihat, ja ottaa vaihteeksi taas isompia askeleita remontin suhteen ja jatkaa projektia yläkerrassa. Onhan tässä jo pari kuukautta hengähdetty. ;)

Sisustus alkaa pikku hiljaa muotoutua vaikkei se varmaan koskaan ole ”valmis”. Tämä tämänhetkinen kokoonpano varsinkaan ei ole millään muotoa valmis, sillä joidenkin huoneiden käyttötarkoitushan tulee muuttumaan kun saadaan yläkertakin asumiskuntoon. Väliaikaisuuden myötä arkirutiineissa on ollut jotenkin tosi paljon hakemista, kun esimerkiksi vaatesäilytys on nyt kodinhoitohuoneessa eikä makuuhuoneessa (ja ylipäätään puolet vaatteista varastoituna jemmaan), ja suihkuun tai ihan vaan kasvopesulle pitää lähteä kellariin asti. Saa sitten taas opetella uudet rutiinit, kun saadaan yläkerta käyttöön. Kaikki tavarat on tietysti myös hukassa, ja moni tavara hakee vielä omaa paikkaansa. Ensimmäiset viikot väsytti mystisen paljon – varmaankin ihan vain arkirutiinit vaativat niin paljon enemmän aktiivista aivotoimintaa. Ja on tässä kyllä saanut venyttää keskeneräisyyden sietokykyä äärimilleen, kun joka paikassa näkee keskeneräisiä asioita ja todo-listoja. Elämä on vähän kuin välitilassa, mitään ei voi oikein ”lyödä lukkoon”, kun kohta kaiken saa taas sumplia vähän uusiksi.

Rio ainakin viihtynyt uudessa kodissa mainiosti. Vanhaan asuntoon ei suoraan paistanut aurinko koskaan, joten auringonläikässä makoilu on nyt uusi ja mahtava juttu. Koiruus vaihtaa päivän mittaan lepopaikkaa auringon mukaan, ja tyytyväisestä ilmeestä päätelleen elämä todellakin maistuu. Toinen suosikkipuuha on sohvan selkänojalla istuminen ja ikkunasta tähyily – ja mikä parasta, jos sattuu näkymään vaikka naapurin kissa, voi sännätä täyttä häkää toiseen ikkunaan. Aitaprojektia emme ole saaneet edistettyä, joten vielä koiruus ei ole hirveästi päässyt omasta pihasta nautiskelemaan, mutta ai että Rio tulee nauttimaan kun sen aika joskus koittaa.

Yläkerta pitäisi pian ottaa työn alle, mutta keskikerroksessakin on aika paljon viimeistelyjä tekemättä. Nämä pikku jutut ainakin itseä rassaa tosi paljon. Isompaa keskeneräisyyttä ja remonttikaaosta on jotenkin melkein helpompi sietää, kuin näitä pieniä tekemättömiä asioita. Jotenkin kun kaikki muu on valmista, ne paistavat silmään. Ehkä tulee olo, että entä jos joku luulee että tuo epäsiisti kohta on jo valmis, pitääpä äkkiä fiksata. Esimerkiksi kynnyslistat ovat olleet työn alla jo kuukausitolkulla, ja puuttuvat listat ovat tottavie rujo näky. Jo projektin aloitus oli hirveä mörkö, pelkkä mittaaminen tuntui isolta urakalta. Ja olihan se millintarkka mittailu yllättävän työlästä, kun vihdoin sain aikaiseksi projektiin ryhtyä. Samaan hengen vetoon tulikin jo tehtyä ensimmäiset, mutta vaikeammat kynnykset ovat taas saaneet odottaa, sillä niitä varten taidetaan tarvita parempia työvälineitä. Ovetkin pitäisi ehostaa ja ikkunoiden fiksausprojektikin on vielä vähän kesken – se jäi odottelemaan syksyllä lämpimämpiä kelejä ja nyt niitä toden totta piisaisi, liiankin kanssa.

Remonttihommat on jääneet vähemmälle siitäkin syystä, että muutaman päivän päästä koittaa jälleen juoksukisa, NUTS Ylläs-Pallas 37 km, johon on tässä koko kevät treenattu ahkerasti. Tosin nyt kisapäivän lähestyessä tuntuu, ettei treenikilsoja ole todellakaan lähimainkaan tarpeeksi alla. Juoksutapahtuman jälkeen olisi tarkoitus ajella hissuksiin viikon aikana takaisin etelään, samaan tapaan siis kuin vuonna 2019 Nuts karhunkierroksen jälkeen, mutta tällä kertaa ajattelimme palata länsirannikkoa pitkin. Jospa sitten loman jälkeen vihdoin täysi rähinä päälle remppajuttujen suhteen. Sitä ennen – lomille lompsis pariksi viikoksi!

Besos, Hansu