Miniloma Kuusamossa

La Gomeran trooppisista maisemista on hyvä hypätä Kuusamon tykkylumimaisemiin. Joulun välipäivinä saimme extempore-idean lähteä pohjoiseen, ensin Ouluun moikkaamaan Eeron siskoa ja siitä muutamaksi päiväksi Kuusamoon. Tokihan kivan vuokramökin löytäminen viime hetkellä meinasi olla mahdotonta, mutta löysimme erään leirintäalueen, jossa Eero muisteli pienenä käyneensä. Soitto leirintäalueelle ja mökki oli buukattu. Auto pakattiin täyteen tavaraa, ja eikun menoks. Lumikengät ja monotkin löytyivät lainaan, mutta viime hetkellä sukset jätettiin pois kun ne eivät oikein mahtuneet autoon. Lopulta sen puoleen suksille kuin lumikengillekään ei tullut tarvetta, sillä Kuusamossa oli ennätysvähän lunta, ja monet ladut olivat vielä avaamatta. Tuntureilla sentään oli kauniit tykkylumimaisemat, mutta muutoin maisema ei paljon etelästä poikennut.

Valtavaaran rinne ja Rukan valot

Puolilta päivin olimme perillä Kuusamossa, ja lounaan jälkeen suuntasimme kävelylle Valtavaaran huipulle. Harmi vain, että unohdimme pimeän tulevan jo ennen kello kolmea, joten pimeys pääsi hieman yllättämään. Ja kaiken lisäksi unohdimme kokonaan pakata otsalamput matkaan. Puhelimen valossa onneksi näki jotenkuten edetä lumen keskellä, ja pilvien kerääntyäessä lumi heijasti jopa sen verran, että ilman lamppuakin näki tihrustaa. Hieman alempana rinteessä Rukan valot puolestaan valaisivat maiseman melko tehokkaasti.

Toisena päivänä suuntasimme Pienelle Karhunkierrokselle, joka alkoikin ihan meidän majapaikan läheltä. Lumisessa maastossa 12 kilometrin kierrokseen upposi lähes neljän tuntia. Ruokatauon pidimme Harrisuvannon laavulla. Eero teki polttopuita ja mä purin sillä välin rinkasta ruokatavaroita. Yhtäkkiä tuli fiilis, että joku katselee. Ja kyllä, pieni tirppa istui grillitelineen nokassa ja katseli meikäläistä uteliaana. Rupesin hiljaa kaivamaan kameraa esille, ja samassa kuulin Eeron lähestyvät askeleet. Ehdin kirota mielessäni, että nyt lintu pelästyy – ja niinpä ehdin nähdä kameran etsimestä linnun hävinneen. Paitsi että se lennähtikin Eeron sylissä olevien polttopuiden päälle, aivan kuin kysyäkseen Eerolta "no kukas se sinä sitten olet?". Seuraavaksi lintu lennähtikin polvelleni ja pyöri ympärilläni tutkien uteliaana, mitä jännää rinkasta löytyikään. Löytyi repun pohjalta vähän ruisleipää, jonka paloja tintti kävi ahnaasti hakemassa ihan kädeltä asti. Puuhastelimme ruokaa, söimme ja lämmittelimme hetkisen nuotiolla. Koko ajan tintti seurasi puuhiamme ja kävi välillä nuotiolla lämmittelemässä. Ah miten kiva kohtaaminen! <3

Hernekeiton keittelyä nuotiolla kun trangian kaasu jäätyi. Tintti tarkkailee taustalla.

Kolmantena päivänä kävimme aamukävelyllä (siis aurinkohan nousi vasta yhdeltätoista, eli noin kymmenestä kahteentoista lasketaan aamukävelyksi) Riisitunturilla. Maisema oli kyllä hauskannäköinen, kun tykkylumiset kuuset pienenivät ja harvenivat mitä ylemmäs reitti kulki. Lumiset kuuset kyhjöttivät maisemassa kuin mitkäkin hattivatit. Muita ihmisiä ei näkynyt, ja sankka sumu loi aavemaisen fiiliksen. Luntakin pyrytti hieman, ja mietimme jo, että tuollahan on helppo eksyä, kun lumi voi peittää hetkessä polun ja merkit alleen, eikä pyryssä ja sumussa näe kovin kauas. Itse asiassa meinasimmekin lähteä kulkemaan väärään suuntaan paluumatkalla... Hörppäsimme kaakaot autiotuvalla, ja jatkoimme kohti huippua, vaikka sumun takia ei ollutkaan kovin jylhiä näkymiä.

Reitin merkkejä ei ollut aina helppo bongata...

Riisitunturin kierroksen jälkeen haukkasimme hirvipullat Hanki-baarissa, ja suuntasimme moottorikelkkavuokraamoon. Puimme päälle kokovartalo-no-can-don, eli toppahaalarin, toppahanskat ja toppasaappaat, ja suuntasimme kelkkareitille. Ja huh mitä kyytiä tuo kelkkailu onkaan, varsinkin takana kyydissä istuminen! Kelkkareitit olivat todella kuoppaisia varmaankin vähäisen lumen takia, joten kiinni sai pitää ihan todenteolla. Neljän tunnin aikana ehdimme huristella noin 40 kilometriä, ja enempää ei olisi kyllä jaksanut. Illalla ja seuraavana päivänä oli kyllä yksi jos toinenkin lihas hellänä...

Lähtöaamuna visiitti Rukan huipulle, sää oli tietenkin kuulas ja aurinkoinen

Minivacaciones en Kuusamo.

Besos, Hansu

5x yllättävää asiaa La Gomerasta

Vaikka La Gomeran saari on pikkuruinen, mahtuu sinne silti yhtä sun toista. Kokosin listaan viisi asiaa, joita et ehkä tiennyt tästä Kanarian vähemmän tunnetusta saaresta.

1. Luonnon monimuotoisuus

Jaksan hämmästellä miten noin pikkuiselta saarelta löytyi niin monennäköistä luontoa. Jo heti ensi metreillä saarelle saapuessa ymmärtää luonnon monimuotoisuuden hehkutuksen: heti pääkaupungista ulos ajessa ympärillä alkaa kohota maagisia vihreitä kukkuloita, ja ympäristö näyttäytyy yhtäkkiä täysin erilaisena.
Saarelta löytyy tiheää ja vehreää metsää, jossa kosteusprosentti pysyy sadassa eikä lämpötila varmaan koskaan nouse yli 15 asteen, sekä jalkapohjia polttavia mustahiekkaisia rantoja, jossa on läpi vuoden mukavan lämmintä. Sileillä, mustilla pikkukivillä kuorrutetut rannat puolestaan nostattivat salmiakkihimon. Osasta saarta korroosio on ahminut maaperää niin, että jäljellä on vain oranssinpunaista rautapitoista hiekkaa – olo oli kuin Marsissa. Saaren keskiosassa kohoaa valtavat kirkkaan vihreän sammalen peittämät laakeripuut, kun taas rannikon laavakiviset kalliot ovat karuudessaan kauniita – ainoastaan siellä täällä jaksaa joku hassun näköinen kasvi sinnitellä kuivuudessa. Ja vain vähän matkan päässä maisema loistaa taas vihreänä palmulehtona, ja vuorten penkereet pursuavat viljelmiä. Maisemalle tyypillistä on myös vaikuttavat kivipaasit, jotka ovat muinaisia tulivuoren laavan purkautumiskanavia. Harmi, että näistä kuuluisin Roque de Agando ei millään meinannut mahtua kameraan, ja sää oli aina tuulinen ja pilvinen kun tuolla kuuluisalla monoliitilla vierailimme.

2. Vaihteleva sää

Luonnon monimuotoisuudesta päästään jännittäviin sään vaihteluihin. Tokihan ennen reissua seurasimme säätiedotteita ja tuskastelimme, kun eri sivustot saattoivat antaa aivan erilaisia lämpötilalukemia. Paikan päällä syykin selvisi: sää riippuu tietenkin siitä, missä päin saarta on! Esimerkiksi meidän majapaikkamme sijaitsi noin neljän kilometrin päässä rannasta, ja meillä oli lähes aina pilvistä mutta melko lämmintä. Rannalla puolestaan paistoi yleensä aurinko, ja oli heti viisi astetta lämpimämpää. Ja vain muutaman kilometrin päässä lämpötila laski taas useamman asteen. Saaren keskellä laakeripuumetsässä taas tuntui aina satavan, sillä kosteusprosentti oli niin korkea. Autolla ajaessa saaren läpi saattoi tyhjästä yhtäkkiä tulla roiskaisu tuulilasiin, ja taas seuraavana hetkenä paistaa aurinko.

Ilmeisesti talvikaudella tuulee enemmän kuin kesällä, ja useampana päivänä tuuli yltyikin myrskylukemiin – enpä ole itse asiassa ennen kokenut niin kovaa tuulta, että sitä vastaan oli lähes mahdotonta kulkea ja sain tosissaan keskittyä ettei tuuli heittänyt kumoon. Ilmeisesti tuuli oli poikkeuksellisen kova koko Kanarialla, ja paheni vain meidän lähdön jälkeen. Vain pari viikkoa meidän reissun jälkeen Iltalehti uutisoi Teneriffan jättiaalloista, jotka pyyhkivät jopa erään hotellin parvekkeen mennessään! Jutun mukaan sää jatkui vielä hurjempana La Gomeralla, hui!

3. Yllättävä koko ja pitkät välimatkat

Vaikka saaren halkaisija on vain noin 20 kilometriä, ovat välimatkat melkoiset, sillä koko saari on yhtä vuoristoa. Eli jos saari levitettäisiin suoraksi, sen pinta-ala olisi moninkertainen. Saari kohoaa jo rannikolta niin jyrkästi ylöspäin, ettei rantaviivaa oikeastaan ole. Paikasta toiseen on siis siirryttävä vuorten reunoja luikertelevia teitä saaren keskustan kautta. Niinpä toiselle puolelle saarta kestää ajaa jopa parisen tuntia. Saaren keskustan kautta ajaminen tarkoittaa myös kansallispuiston läpi ajamista, joten tiet ovat kyllä kauniita kaikkialla. Kenelläpä olisikaan kiire noin kauniissa maisemissa? Joko saa ihailla laaksoihin avautuvia maisemia tai sitten nauttia tien yli kurottelevien puiden mystisestä tunnelmasta. Tietkin ovat loistavassa kunnossa, eikä ruuhkia ole. Suurin uhka ajamisessa on rinteiltä putoavat irtokivet, jotka voivat vahingoittaa autoa tai puhkoa renkaat.

4. Mielenkiintoinen historia

Taaspa tuli törmättyä Kolumbukseen, hänhän tuntuu ihan seuraavan meikäläistä. Kolumbus sopi kuuluisasta retkestään Salamancassa ja hänen jäännöksensä lepäävät Sevillan kirkossa, jonne yritimme jonottaa, mutta päädyimmekin jumalanpalvelukseen. La Gomera puolestaan on paikka, josta Kolumbus lopulta lähti kuuluisalle matkalleen.

Saaren alkuperäisasukkaista guancheista tiedetään melko vähän, joten he näyttäytyvät ainakin itselleni mystisenä ja mielenkiintoisena kansana. Guanchit elivät yksinkertaista elämää kivikauden menetelmin vielä keskiajalla ensimmäisten eurooppalaisten saapuessa. Vaikka alkuperäiskulttuuri on hävinnyt aikoja sitten, ovat guanchit jättäneet nykymaailmaan jälkensä. Guanchit elivät pitkälti kasvisruualla, sillä he eivät kalastaneet eikä saarella ollut alkujaan nisäkkäitäkään metsästettäväksi. Nykypäivänä Kanarialla suosiossa oleva gofio-jauho on ilmeisesti peräisin guancheilta, kuten mahdollisesti myös vihellyskieli.

5. Erikoinen vihellyskieli 

La Gomeralla "puhutaan" espanjan lisäksi aivan omalaatuista, linnunlaulua muistuttavaa kieltä el Silboa eli vihellyskieltä. Kieli  on nykyään harvinaisuus, emmekä mekään kuulleet sitä kertaakaan. Kieli oli itseasiassa vaarassa kadota kokonaan, mutta nykyään se on pakollinen oppiaine paikallisissa kouluissa, jottei se vapuisi unholaan. Ympäristöä tarkastelemalla on helppo ymmärtää vihellyskielen synty. Koska maasto on hyvin vaikeakulkuista, oli naapurikylään tai vuorilla liikkuvalle paimenelle helpompi viestiä kauas kantautuvin vihellyksin kuin huutamalla tai viemällä viesti jalan. Silboa voi kuulla vaikkapa tällä videolla (on muuten muutenkin hyvä video, kannattaa katsoa!).

La Gomera es una isla peculiar. Es muy pequeña, pero tiene muchas variaciones de altitud, que significa que toma mucho tiempo a conducir a cualquier lugar y el tiempo varía mucho en diferentes partes. Su naturaleza es versatil: bosques verdes de laurisilva, playas con arena negra, palmares, rocas sin plantaciones... También tiene historia distintiva y el lenguaje silbado muy especial.

Besos, Hansu

La Gomeran satumetsä

Palataanpa vielä hetkeksi Kanarian reissutunnelmiin ja La Gomeran satumetsään! La Gomeran suurin nähtävyys on sen keskiosassa sijaitseva Garajonayn kansallispuisto ja sen ikiaikaiset laakeripuumetsät, joissa risteilevillä poluilla saa kulumaan päivän jos toisenkin. Me kävimme kerran uteliaana vilkuilemassa mahdollisisesti kuuluisimman Contaderon polun alkupäätä, ja palasimme myöhemmin samalle reitille juoksuvarustein. Polku oli merkitty keskihaastavaksi, sillä etenkin toiseen suuntaan siinä oli aika paljon nousua. Me kävelimme ensin yhteen suuntaan Cedron kylään ja juoksimme takaisin ylämäkeen. Hiljaisessa metsässä äänettömästi tassutellessa pääsimme yllättämään erään vanhemman pariskunnankin, ja jouduimme hienovaraisesti yskäisemään ilmaistaksemme läsnäolomme. Hieman säikähtäneinä pariskunta antoi tietä ja naurahtivat puuskuttaen kun me pingoimme juosten ohi. Ja juu, ei pystynyt kyllä koko matkaa juoksemaan vaan pahimmat nousut oli tyydyttävä kävelemään reippaasti. Metsä oli kyllä täydellinen polkujuoksuun, sillä siellä on mukavan viileää, ja sataa prosenttia hipova kosteus ja puhdas ilma tekevät hengittämisestä helppoa.

La Gomeran laakeripuumetsä on lähes ainoa laatuaan, ja siellä kasvaa lajikkeita joita ei muualla tavata. Metsässä kasvaa eri laakeripuulajikkeiden lisäksi giganttisia kanervia, jättiläismäisiä makronesianavokadopuita, tuuheita saniaisia ja monia hauskan näköisiä kasveja, jotka kasvattavat pitkät hontelot varret saavuttaakseen edes muutamia auringon pilkahduksia. Sademetsän kosteus myös saa sammalet, jäkälät ja muut peittokasvit valloittamaan puiden rungot. Vastaavia metsiä on myös La Palmalla ja Teneriffalla, sekä Azoreilla ja Madeiralla. Metsä on ikään kuin elävä reliikki, sillä se on säilynyt lähes muuttumattomana liitukauden jälkeiseltä kenotsoottiselta ajalta. Tuolloin aikojen alussa vastaava kasvillisuus on peittänyt koko eteläistä Eurooppaa, mutta se on sittemmin hävitetty/hävinnyt eikä takaisin enää kasva. Garajonayn metsätkin olivat jo vaarassa kadota, sillä suuri metsäpalo tuhosi osan kansallispuistosta vuonna 2012.

Aavemainen näky: palanutta metsää kansallispuiston reunalla

Kosteutta riittää

Metsä oli kyllä kuin suoraan satukirjasta. Aika tuntui ikimetsässä pysähtyneen jo satoja vuosia sitten. Tuntui kuin koko metsä olisi unessa tai lumouksen vallassa, sillä kaikkialla oli hiirenhiljaista. Satunnaisten purojen solina ainoastaan rikkoi hiljaisuuden ja silloin tällöin jokin lintu vähän innostui laulamaan kunnes taas hiljeni. Olin varma, että metsä kätkee jonkinlaisia taikaolentoja, vähintäänkin keijuja ja peikkoja. Ja kyllähän pari dinosaurustakin maisemaan sopisi...

El parque nacional de Garajonay y sus bosques de laurisilva.

Besos, Hansu

Vuosikatsaus 2018

Hyvää uutta vuotta 2019! Niinpä se on taas uusi vuosi pyörähtänyt käyntiin, mikä tarkoittaa, että on jälleen aika vilkaista taaksepäin ja muistella, mitä kaikkea vuoteen mahtuikaan:
Alkuvuosi kului melkoisessa sumussa, enkä edes oikein muista alkuvuoden tapahtumia. Puhelinkin vaihtui maaliskuun lopussa, ja sen myötä muistot alkuvuodesta on vähissä. Viikonloput kuluivat isän asuntoa tyhjentäessä ja asioiden järjestelyssä. Murhetta ja stressiä riitti monenmoista, ja välillä tuntui että olin yhtäkkiä kuolinpesä-nimisen yrityksen toimitusjohtaja. Kaikenlaista piti yhtäkkiä tietää, päättää, selvittää ja hoitaa. Maalis-huhtikuussa nautittiin auringosta, pakkasesta ja talvimaisemista. Aurajoki oli pitkästä aikaa tukevasti jäässä, joten sitä pitkin pääsi kävelemään meiltä ainakin Förille asti. Ruissalossakin pääsi oikaisemaan jäätä pitkin Kolkanniemeen vielä maaliskuun lopussa. Huhtikuussa kevät tuli rytinällä ja vappukin sujui aurinkoisessa säässä. Tosin vappupäivänä sää muuttuikin totaalisesti, niin että perinteinen piknik piti viettää sisätiloissa.

Toukokuussa sää helli, ja jo kuun puolivälissä lämpötila kohosi hellelukemiin. Innokkaana siirsin toimiston puistoon tietämättä, että hellettä saataisiin vielä kyllästymiseen asti. Jokirannan kirsikkapuut näyttivät taas parastaan, ja Tårgetin terassilla oli jopa liian kuuma syömiseen. Fiilis oli kuin etelän lomalla.
Loppukuusta matkustimme Salamancaan tarkistamaan, miltä tuo rakas kaupunki näyttää nyt neljän vuoden jälkeen. Suomessa hellesää jatkui, mutta Salamancassa oli enimmäkseen sateista ja kylmää – tyypillistä tuuria taas. Suomessa oli lämpimin äitienpäivä 60 vuoteen ja Espanjassa sateisin kevät 27 vuoteen... Salamancassa riitti erilaisia tapahtumia, elämää ja vilskettä. Me heittäydyimme turisteiksi ja ravasimme nähtävyyksissä kuin olisimme kaupungissa ensimmäistä kertaa. Viimeisen päivän vietimme Madridissa, jossa näin pitkästä aikaa kämppikseni.

Kesäkuussa puhalsi myrskytuuli, mikä yhdistettynä pitkään jatkuneeseen kuivuuteen sai suuren puun kaatumaan Tuomaanpuistossa. Naapurimme jäi autonsa kanssa puun alle, mutta onneksi tilanteesta selvittiin säikähdyksellä, vaikka auto menikin aivan ruttuun. Hämmennys oli melkoinen, kun olin juuri puun kaatumisen jälkeen puistossa kävelyllä, enkä ensin tajunnut että puu oli kaatunut itsestään. Luulin että kaupungin puutarhurit vain karsivat puita. Ja kesti myös aika kauan tajuta, että puun alla on myös auto, ja sen sisällä tuttu henkilö kaiken lisäksi!
Puolisukulaistytön rippijuhlat veivät meidät Helsinkiin, ja samalla reissulla ehdimme illallistaa Skifferissä ja hieman kävellä ympäriinsä. Myös itsellämme oli kesäkuussa syytä juhlaan, sillä viimein otimme paperit ulos ja valmistuimme virallisesti kauppatieteiden maistereiksi.
Helteet hellivät edelleen ja pyöräilimme Ruissaloon nauttimaan kesäpäivästä. Samalla reissulla tuli vihdoin koettua vesibussi, joka on kyllä huippukeksintö! Juhannukseksi sää tietenkin kylmeni, vaikka muutoin koko kesä oli yhtä hellettä. Myrskyn mylvi, mutta väkisin oli silti illalla grillattava. Onneksi juhannuspäivänä tarkenimme istua iltaa ulkona grilliherkkujen ääressä, sekä pelailla mölkkyä. Kokeilimme myös pizzakiveä, jonka lopputulos oli surkuhupaisa. Juhannusvieraiden lähdettyä istuimme iltateellä patiolla, kun aivan jalkojemme juureen taapersi pikkuinen siili. <3 Juhannusviikonloppuna löysimme myös uuden jännittävän luontokohteen lähistöltä, eli Härmälän rotkon.

Heinäkuussa helteet jatkui, ja työrintamalla oli hiljaista. Eipä kyllä mitään töitä olisi jaksanutkaan tehdä, kun sisälläkin oli yli 30 astetta. Niinpä loikoilin milloin puistossa, milloin polskin maauimalassa ja välillä yritin saada jotain fiksua aikaiseksi yliopiston ilmastoinnin alla ja aamuisin patiolla varjossa. Alakerran lattialla oli hieman viileämpää, joten pari yötä vietin lattialla.
Saimme kutsun ystäväni mökille Karjaalle, ja matkalle piipahdimme myös söpöäkin söpömässä Fiskarsissa. Myös Lokalahdella piipahdimme Eeron kaverin mökillä. Heinäkuussa kävimme myös maatalousmessuilla Oripäässä. Erilaisten uimapakkojen perässä ajelimme milloin minnekin lähiseudulla, muun muassa Brinkhallin kartanolla tuli käytyä pitkästä aikaa. Auringossa löhötessä BookBeat oli kovassa käytössä, ja sain luettua myös ensimmäisen espanjankielisen romaanin.

Elokuussa muistelin kaikkia elämäni aikana kokemiani reissuja juuri ennen kuin lähdimme roadtripille Norjaan. Reissu oli ikimuistoinen ja erityisesti mieleen on jäänyt Trolltungan vaellus – teinpä Trolltungasta jopa ihka ensimmäisen videonkin! Elokuussa ehdimme myös reissata Helsinkiin kaksi kertaa: ensimmäinen visiitti hurahti kokonaan Suomenlinnassa, joten toisen kerran oli palattava Linnanmäelle. Kuun loppupuolella vietettiin Suomen luonnonpäivää, ja samalla juhlittiin myös Luonnonsuojeluliiton synttäreitä Egotripin ilmaiskeikan merkeissä.

Syyskuussakin saimme nauttia ilmaiskonsertista, sillä Turun filharmoninen orkesteri soitti urheilumusiikkia uuden palloiluhallin kunniaksi. Samainen viikonloppu oli muutoinkin täynnä kulttuuria: kävimme Turun linnan suljettujen ovien kierroksella ja Turun päivänä neljässä eri museossa.

Lokakuussa tuli vuosi täyteen yrittäjyyttä. Syksy oli aurinkoinen ja kaunis. Ruskaa sai ihailla päivä toisensa jälkeen, ja ajelimme Raaseporiin asti ihailemaan värikästä maisemaa. Samalla reissulla ehdimme nähdä Västerbyn Peikonkierroksen, Ramsholmenin kauniin lehtipuualueen sekä Tammisaaren. Syksyn myötä kuntoilukärpänen puraisi, ja teimme ahkerasti treenisuunnitelmia niin salille kuin lenkkipoluille. Ostimme jopa kuntosalijäsenyyden Well Gymille, jonka toiminnalliselta salilta haimme täydennystä juoksutreeneille. Kuun lopussa saimme kutsun halloween-bileisiin, ja sain piirtää itselleni hämähäkinseitin silmän ympärille ja meikata Eerolle mustat silmät, hih!

Marraskuun alussa täytin pyöreät 30 vuotta Kanarian saarilla. Viikko vierähti La Gomeran saarta tutkiessa ja sen monipuolista luontoa ihmetellessä. Reissun jälkeen herkuttelimme äidin tarjoamana synttäri-illallisen Karu Izakayassa, jossa on pitänyt käydä jo pienen ikuisuuden.

Joulukuussa  vielä  ennen vuoden vaihtumista uudeksi ehdimme tehdä lyhyen reissun kotimaassa. Ajelimme Ouluun moikkaamaan Eeron siskoa, ja jatkoimme vielä muutamaksi päiväksi Kuusamon tykkylumien äärelle. Syksyn treenikausi puolestaan sai päätöksensä perinteisessä uudenvuoden juoksussa, johon tosin itse otin vasta ensi kertaa osaa. Juoksuaika ei ollut erityisen hyvä, mutta onpahan nyt jotain mistä parantaa ensi vuonna!

Joulukuussa katse oli odottavin mielin tulevassa vuodessa, ja huokaisin ettei vuosi 2018 ollutkaan niin synkkä kuin miltä se aluksi vaikutti. Kuun alussa kuitenkin Peppi menehtyi äkillisesti sairaskohtaukseen. Tuosta noin vain yllättäen voi kaikki muuttua. Viimeiset 11 vuotta Peppi on ollut arkemme ilostuttaja niin monessa asiassa, että vasta tuon tärkeän perheenjäsenen puuttuessa sitä ymmärtää, miten iso merkitys pienellä nappinenällä olikaan.

Vuosi 2018 on siis pitänyt sisällään enemmän surua, huolta ja murhetta kuin yksikään vuosi ennen. Niinpä haluan uskoa, ettei tästä ole kuin suunta eteen- ja ylöspäin. Haluan oppia vuodesta 2018 sen, että kaikki voi päättyä yhdessä silmänräpäyksessä ja ettei rakkaimpia pitäisi koskaan pitää itsestäänselvyytenä. Haluan uskoa, että näillä kamalillakin tapahtumilla on jokin suurempi merkitys, jonka ymmärrän vasta paljon myöhemmin. Ellei muuta, niin ainakin ne laittavat asioita perspektiiviin, monet pikkumurheet tuntuvat aika vähäpätöisiltä. Asetankin yhtenä tavoitteena uudelle vuodelle nähdä enemmän ystäviä, perhettä ja sukulaisia ja stressata typeristä asioista vähemmän.

Surullisista asioista huolimatta haluan keskittyä onnellisiin muistoihin. Muistettakoot vuosi 2018 historiallisen lämpimästä kesästä, josta Peppi nautti täysin rinnoin, sekä monista mahtavista reissuista niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Vuoteen mahtui kolme ikimuistoista ulkomaanreissua: kävimme Salamancassa nauttimassa espanjalaisesta elämänmenosta, Norjassa autoilemassa jylhillä vuoristoteillä ja vaeltamassa henkeäsalpaavissa maisemissa sekä La Gomeralla ihmettelemässä ikiaikaista sademetsää ja mustahiekkaisia rantoja. Kotimaassakin ehdimme kierrellä ennätyspaljon, ja nähdä kauniita järvimaisemia, ruskaisia metsiä ja satumaisia lumeen peittyneitä tuntureita. Opiskelijariennot tuli jätettyä taakse ja valmistuttua vihdoin virallisesti kauppatieteiden maisteriksi. Monta muistoa rikkaampana siis kohti uusia kokemuksia, tervetuloa vuosi 2019!

Un resumen del año 2018, feliz año nuevo! 

Besos, Hansu