sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Juhannuskuulumiset


Ohoh, mitenkä se viikko jo vierähti ennen kuin ehdin päivittelemään juhannuskuulumisia blogin puolelle. Varsinainen kiirekään ei ole ollut, päin vastoin, olen ollut puoliksi henkisesti lomalla joten olen vähän jopa vältellyt ylimääräistä koneen ääressä istumista. Mutta niin, matkasimme juhannukseksi taas Jaalaan ystäväni mökille, jossa olemme jo viettäneet kaksi aikaisempaa juhannusta (tosin viime vuonna oli tyytyminen kaupunkijuhannukseen). Sääkin oli lämpimin varmaan kymmeneen vuoteen, mutta tokihan juhannuksen perinteisiin kuuluva kaatosaadekuurokin tuli koettua.



Juhannus kului rattoisasti herkutellessa, saunoessa ja uidessa sekä tietenkin perinteisten mökkiolympialaisten merkeissä. Tosin meitä oli ainoastaan viisi juhannuksen viettäjää, joten kilpailun lajeja ja sääntöjä piti hieman muokata pienemmälle porukalle sopivaksi. Kisailimme muun muassa kroketissa, tikan heitossa, saappaan heitossa, tarkkuusheitossa, tulitikun heitossa, flip cupissa ja kestosuosikki flunky ballissa. Meidän joukkue Gorillat vei lopulta olympiavoiton täpärästi, vaikka Eero dominoikin heittokädellään vastapuolella.



Pienellä porukalla aika kului rattoisasti rentoutuen. Kävimme pienellä metsäkävelylläkin katsomassa jylhää maisemaa, jota ei loppujen lopuksi kovin paljon näkynyt kasvaneiden puiden lomasta. Maiseman sijasta retken parasta antia olikin metsämansikat, joita oli pientareet punaisenaan. Aivan hulluksi siinä meinasi tulla, kun kaikkea ei millään jaksanut poimia. Muutaman kupillisen saimme kerättyä, ja oli kyllä aika luksusta syödä aamujogurtit ja muurinpohjaletut metsämansikoilla kuorrutettuna!

Millaisissa merkeissä teidän juhannus kului?

Besos, Hansu

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Matkailua Suomessa

Kuusamon Karhunkierrokselle suunnatessa tuli mukavasti nautittua myös Suomi-matkailun parhaista puolista. Menomatkalla yövyimme yhden yön Jyväskylässä, mutta visiitti jäi aika lyhyeksi, kun olimme perillä melko myöhään ja seuraavana päivänä oli vielä paljon ajoa jäljellä Kuusamoon. Sen ihmeemmin emme siis Jyväskylän nähtävyyksiä tutkineet, vaan ilta kului jalkoja putkirullaillessa ja Netflixiä katsoen. Toisaalta oli kyllä aika kiva fiilis, kun ei ollut yhden yhtä askaretta tehtävänä tai huonoa omaa tuntoa siitä, että pitäisi olla juoksemassa nähtävyyksissä, vaan sai loikoilla hotellin pehmeässä sängyssä. Seuraava päivä kuluikin lähinnä ajellessa, mutta tokihan pysähdyimme ihmettelemässä Hiljaista kansaa.

Kuusamossa viivyimme kaksi yötä, eikä ohjelmaan paljon muuta kuulunut kuin kehonhuoltoa, syömistä, saunomista ja vähän juoksua. Ennen lähtöä piipahdimme kuitenkin Kuusamon suurpetokeskuksessa, sillä olihan nyt kuuluisa Juuso-karhu nähtävä! Juuson lisäksi keskuksessa oli liuta muita karhuja, ilveksiä, koirasusia, kettu ja poroja. Vähän harmi vain, että kierroksen vetäjänä toimi joku kahvilan täti, jolla ei ollut ihan hirveästi kokemusta eläimistä. Odotin kovasti, että Sulo itse olisi vetänyt kierroksen, hän kun tulee aivan erityisellä tavalla juttuun karhujen kanssa ja ymmärtääkseni esittelee Juuson kanssa kaikenlaisia temppuja. Nyt näimme lähinnä vain miten Juuso söi paprikan ja munkkeja. Juuso hotki munkkinsa kokonaisina, ja äitinsä puolestaan nätisti käpälästä haukaten. Selittänee vähäsen sitä, miksi Juuso on Suomen ja luultavasti koko Pohjoismaiden suurin karhu 500:n kilon elopainollaan (keskivertokarhu painaa yli puolet vähemmän)...

Seuraava stoppi oli Kolilla. Maksoimme inan verran enemmän Break Sokos Hotel Kolin huoneesta, jotta saimme näköalahuoneen. Ja oli kyllä joka pennin arvoista, emmepä ole tainneet yhtä hienossa huoneessa ennen yöpyäkään! Hotellin kylpylään oli tarkoitus mennä lilluttelemaan juoksusta rikkinäisiä jalkoja, mutta kylpylä meni jo niin aikaisin kiinni, että se jäi sitten välistä. Sen sijaan verryttelimmekin jalkoja kiipeämällä Ukko-Kolille ihailemaan kansallismaisemaa, ja söimme hienon illallisen. Grillattu kuha maistui kyllä aika hyvältä kaikkien huoltoasemaruokien, pussipastojen ja pikapuurojen jälkeen.


Seuraavana aamuna tuhdin aamiaisbuffan (josta löytyi muuten suklaaputous!) jälkeen suuntasimme Kolin luontopoluille kävelemään, ja lopuksi grillasimme lounasmakkarat Pielisen rannalla ennen kuin lähdimme jälleen ajelemaan seuraavaan levähdyspisteeseen. Ajatuksena oli jäädä vielä yhdeksi yöksi telttailemaan tai vuokrata mökki Savonlinnan kupeesta, mutta lopulta totesimme, että leirintäalueella telttailu ja etenkin mökit on Suomessa törkyhintaista. Etenkin, kun huomasin, että mulla oli Hotels.comissa "ilmaisyö" käyttämättä, olisi tuntunut hullulta maksaa 50-60 euroa leikkimökistä. Parilla kympillä päädyimme siis vuosikymmeniä sitten parhaat päivänsä nähneeseen kylpylähotelliin Savonlinnan keskustassa. Onneksi kylpylä sisältyi hintaan, sillä se ei kovin kummoinen kokemus ollut. Tokihan se oli kiva päästä jälleen saunaan, ja Eero pulahti järvessäkin (itse en mahdollisuutta huomannut ja olin jo ehtinyt paeta höyrysaunan huuruihin, höh.) Aamupala oli onneksi jälleen maittava, ja muistutti taas, miksi kannattikaan yöpyä hotellissa. Mahat täynnä kokosimme kimpsut ja kampsut, ja jo ennen aamukymmentä olimme odottelemassa Olavinlinnan avautumista. Pääsimmekin lähes yksityiselle opastetulle kierrokselle ihmettelemään linnaa, ennen kuin oli taas aika jatkaa matkaa kohti Turkua.


Besos, Hansu

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Juoksutunnelmia 34 km Karhunkierrokselta

Karhunkierroksen juoksusta on toivuttu, sekä fyysisesti että henkisesti, joten ajattelin koostaa pienen kisaraportin. Osallistuimme siis (24.-)25.5. järjestettyyn Nuts Karhunkierros -polkujuoksutapahtumaan 34 kilometrin matkalle. Jälkikäteen makustellen fiilis tapahtumasta on hyvä, ja voisin lähteä kutakuinkin heti uudestaan. Varsinkin jos saisi vähän paremman sään tapahtumalle...

Säätä jännitettiin etukäteen aika paljon, sillä vielä kaksi viikkoa ennen kisaa kansallispuiston sivuilla oli varoitus, että Karhunkierros on lumen peitossa ja Oulanka-joki tulvii. Onneksi sää lämpeni sopivasti, niin että lumet sentään sulivat – kutakuinkin joka toinen vuosi kisa on tarvottu hangessa ja joka toinen hyvässä säässä. Vielä paria päivää ennen tapahtumapäivälle luvattiin mitä täydellisintä juoksusäätä: pilvistä ja kymmentä astetta. Meidän kisapäivä valkeni kuitenkin lopulta sateisen harmaana, ja sateen luvattiin jatkuvan koko päivän. Lämpötilakin oli tipahtanut vain muutamaan plusasteeseen. Pisimmän matkan eli 166 kilometrin juoksijat saivat sentään edellisenä päivänä kuulaan taivaan ja mahtavat näkymät. Osa vaan oli lähtenyt matkaan pelkissä shortseissa, ja ilmeisesti kylmettymisen takia oli osa porukasta evakuoitu raatobussiin.

Lähdön jännittynyt tunnelma, tankkausta ja mudan väistelyä


Oli sää mikä tahansa, niin pukeutuminen tuottaa aina päänvaivaa. Meillä oli sateenpitävät juoksutakit kyllä matkassa – kuten kutakuinkin koko vaate- ja kenkäarsenaali – mutta yleensä niissä kastuu joka tapauksessa, kun hiki ja kondenssivesi kastelee takin sisäpuolen. Yksi meidän tiimistä päätti lähteä ilman takkia, eikä muillakaan ollut vedenpitävää takkia matkassa, joten ihan jo solidaarisuuden nimissä päätimme Eeron kanssa pukeutua tavallisiin, ohuisiin juoksutakkeihin. Alle laitoin merinokerrastopaidan sekä meidän tiimipaidan. Luulin pukeneeni aivan överisti vaatetta (niin kuin aina yleensä), mutta loppujen lopuksi vaatetus oli sopiva, eikä matkan varrella tarvinnut kevennellä. Vaatteet kastuivat toki jo ensi metreillä, mutta yllättävän vähän sade loppujen lopuksi haittasi, ja merinovilla lämmittää onneksi märkänäkin.

Meidän lähtö oli vasta iltapäivällä, joten aamupäivällä oli hyvin aikaa tankata kunnon aamiainen sekä pastalounas. Aikaa jäi hyvin myös varustuksen kanssa empimiseen ja repun pakkaamiseen – sekä tietenkin jännittämiseen. Lähinnä jännitin taas, jos jotain tärkeää unohtuu repusta. Koko edellisen yönkin pyörin sängyssä miettien, mitä jos unohdan vaikkapa laittaa piilarit tai teipata varpaat. Aamuyöstä nukkumisesta ei enää tullut mitään, kun huono sänky sai selän ihan jumiin. Onneksi venyttely sai pahimmat jumit sulamaan, ja jännitys peitti alleen mahdollisen huonosti nukutun yön jättämän uneliaisuuden.

Kisabussi kuskasi meidän Rukalta Juumaan starttipaikalle hyvissä ajoin, ja jouduimme värjöttelemään yli puoli tuntia sateessa odotellen omaa lähtöämme. Tässä vaiheessa ei jännittänyt enää niin paljon, koska turha enää oli stressata varusteita tai muutakaan – niillä olisi mentävä mitä on. Toki vähän sentään ensikertalaista kutkutteli, mitä tulemaan pitää. Juontajat nostattivat tunnelmaa ja diskomusa pauhasi, kunnes oli meidän klo 14 E-lähdön aika. Iso lössi porukkaa riitti joka lähtöön, sillä tänä vuonna juoksijoita oli yli 3000 eli yhdessä lähdössä oli reippaasti pari sataa juoksijaa. Vihdoin koitti meidän lähtölaskenta. Päätin antaa "kiireisempien" mennä, ja ottaa alkuun hyvin rauhallisesti, jotta keuhkot ehtisivät lämmetä kylmässä ilmassa, etenkin kun olin edelleen vähän flunssassa (siis mikä on taas todennäköisyys, kun en normaalisti ole juuri koskaan kipeä?!). Eero jäi mun kanssa hölköttelemään, mutta loput meidän tiimistä paineli kovaa vauhtia edelle.

Muutaman kilometrin jälkeen juoksu alkoi rullata, ja kilometrit viidestä kymppiin pyörähtivät vaivattomasti mittariin, kunnes alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että olisi tankkaukselle tarvetta. Olimme suunnitelleet, että ensimmäinen geelitankkaus olisi hyvä ajoittaa 10 kilometrin kohdalle, ja sen jälkeen viiden kilometrin välein. 11 kilometrin kohdalla oli sopivasti luvassa huoltopiste, jota sitten odotimmekin kuin kuuta nousevaa. Huoltopiste oli kyllä loistava! Tarjoilla oli mm. urheilujuomaa, sipsejä, merisuolaa, Jaffa-keksejä, suklaata ja banaania. Voi luoja, että sipsit ja Jaffa-keksit maistuivat hyvältä! Saatoin porsastella sipsejä enemmän kuin olisi ollut tarpeen vielä tässä vaiheessa...

Tunnelmia matkan varrelta: riippusiltoja, mutaa, nousuja, laskuja ja portaita

Matka jatkui kevyesti ja kohentuneella energialla. Ehdin pohtia, että kyllä levänneellä ja hiilaritankatulla kropalla juoksu on vähän erin tuntuista, kuin ne harjoituspitkikset salitreenin ohella miinuskaloreilla... Samalla hieman pelkäsin etukäteen 15 kilometrin rajapyykkiä, jolloin usein ensimmäiset ongelmat alkavat. Lähinnä siis nuo mun ongelmalliset varpaansyrjät alkavat kaikista pehmikkeistä ja teipeistä huolimatta sattua, jolloin alan varomaan niitä, mikä taas luultavasti aiheuttaa polvikivun ja muut krempat. Tällä kertaa kipua ei kuitenkaan ilmestynyt varpaisiin missään vaiheessa, ja juoksu olisi helposti jatkunut tuon rajapyykin yli. Ehdin myös miettiä puolivälin häämöttäessä, että aikaa oli kulunut vasta kolmisen tuntia, jolloin maaliviiva voisi ylittyä noin kuudessa tunnissa, eli ihan mukavaan aikaan. Vaan toisin kävi.

Polku muuttui puolivälissä matkaa hyvin juurakkoiseksi ja kiviseksi. Ja koska väsymys alkoi jonkin verran painaa, huomasin ettei reaktiokykyni enää riittänyt kunnolla noin teknisessä maastossa juoksuun, joten meno muuttui yhä enenevissä määrin kävelyksi. Kaatumisen riskiä tuolla ei kyllä halua ottaa. Polut alkoivat olla myös aika mutaisia. Kengäthän olivat jo märät, joten sinänsä kylmä muta ja vesi ei pelottanut. Enemmän pelkäsin, että kosteus irrottaisi varpaideni teippaukset, joiden tunsin jo hieman lähteneen liikkeelle. Onneksi paksut merinosukat toimivat loistavasti märkinäkin, niin että märkyyttä ei oikeastaan tunne eikä sukka ala hiertää, joten sinänsä märkyys ei haitannut. Muta vain oli hyvin imaisevaa ja upottavaa sorttia ja liukastakin, joten märät kohdat sai aika varovasti loikkia pientareita pitkin. 20 kilometriä pyörähti mittariin mudassa loikkiessa ja juurakoissa harppoen. Yskä vaivasi, ja olin salaa vähän kiitollinen, että polut olivat "mahdottomia" juosta, vaikka samaan aikaan harmitti, kun olisin halunnut edetä nopeammin.

Hienoja otoksia reitiltä, kuvat © Aapo Laiho ja Juha Saastamoinen


Reitin korkeuskäyrät alkoivat käydä villinä loppupuolella, ja muutaman pitkän nousun jälkeen aloin odottaa todenteolla noin 28 kilometrin kohdalla olevaaa tankkauspistettä. Sitä odotellessa vaihdoimme muutaman sanan erään 166 km taivaltavan naisen kanssa, joka kysyi meiltä kelloa kolmesti. Hän pahoitteli, ettei oikein ollut skarpeimmillaan enää 30 tunnin rämpimisen jälkeen. Hän taisi kuitenkin saada lisää puhtia, kun kerroimme, että huoltopiste on lähellä eikä maaliinkaan ole enää pitkästi. Huoltopiste tekikin taas tehtävänsä, ja keräsimme viimeiset voimamme viimeiseen kuuteen kilometriin. Matkaa ei ollut paljoa, mutta nousua sitäkin enemmän, sillä vielä oli kiivettävä sekä Valtavaaran (korkeus 492 m) että Ruka-tunturin (noin 500 m) huipuille. Tunkkasimme menemään loputtomissa mäissä. Tuntui että aina vaan tuli uusi nousu ja miljoona valehuippua. Pahinta olivat kuitenkin alamäet. Polut olivat täynnä hurjia, teräviä kiviä, joissa ei tullut mieleenkään lähteä loikkimaan. En myöskään luottanut täysin SenseRidejeni pohjien pitoon kivien ja juurien päällä, ja ehdin jo miettiä, josko olisi sittenkin pitänyt valita pitävämmät ja kalvolliset Speedcrossit ja tyytyä kärsimään varvaskivusta.

Urheilukellon tallentama korkeuskäyrä: oli siinä nousuja ja laskuja, vaikkei tässä taas ihan niin hurjalta näytäkään... Nousumetrejä yhteensä noin 1300 m.


Vapisevin jaloin haparoin alamäet kuin taskurapu. Tuntui aivan käsittämättömältä, että joku voi moiset mäet juosta. (Lisää alamäki- ja juurakkoharjoittelua siis luvassa meikäläiselle!) Jarruttelu laittaa etureidet ja polvet koville, ja nilkatkin olivat jo todella hellänä. Reitin loppupuolella polveni vihloivatkin siinä määrin, että välillä astuessa herahti kyyneleet silmiin. Otin tasamaan vastaan kiitollisena aina kun sitä vähänkin osui reitille – juoksu tuntui aika hyvältä ylöstunkkaamisen ja alaspäin hapuilun vastapainona. Viimein alkoi viimeinenkin nousu, loputtoman pitkä Ruka-tunturin nousu, joka jotenkin vielä onnistui yllättämään jyrkkyydellään. Lopulta huippu oli saavutettu, ja alkoi viimeinen loppukiri ja alamäki maaliin. Ylitin maaliviivan hyvillä mielin, ja oikeastaan oli fiilis, että reissu oli kokonaisuutena loppujen lopuksi helpompi kuin odotin, enkä ollut lopulta aivan niin puhki kuin olin odottanut. Ainoastaan polvet olivat lopussa, mutta mieli ja muu kroppa olisi jaksanut enemmän.





Maaliviiva ylittyi ilta kymmenen maissa, eli lopullinen aika oli 7 tuntia 48 minuuttia. Matkaa kertyi urheilukellon GPS:n mukaan vähän virallista pituutta enemmän, tasan 36 kilometriä ja tieviitoista oli ilmeisesti laskettavissa reitin pituudeksi 34,9 km. Eipä tuolla ajalla paljon kehuskella voi, mutta tärkein tavoite täyttyi eli maaliin päästiin ehjänä. Onpahan taas aloittelijalla jotain, jota lähteä parantamaan. Maalissa tarjoilla oli vielä kuumaa keittoa, alkoholitonta olutta, sipsejä ja smoothiepusseja. Kylmyys iski tietenkin heti kun lakkasi liikkumasta, mutta onneksi merinovilla toimii märkänäkin ja keitto lämmitti sen verran, että tarkeni hyvillä mielin kävellä mökille. Lopulta oli ehkä hyvä, että muu meidän tiimi pinkoi edellä omia aikojaan, sillä sauna odotti meitä mökillä lämpimänä! Ja oli kyllä aika kivat löylyt, täytyy myöntää!

Kuvasaldo jäi sadekelin takia vähäiseksi, eikä näkymiä ollut oikeastaan ollenkaan. Valtavaaran huippuakin ympäröi tasaisen harmaa sumu, joten eipä siinä maisemia paljon ihailtu. Kurjassa kelissä ei reitillä ollut enää yhtään valokuvaajaakaan passissa. Edellispäivänä matkaan lähteneillä oli parempi sää, ja kuvaajat ovatkin saaneet taltioitua hienoja otoksia, joita löytyy täältä, kannattaa käydä kurkkimassa! Sitten vain seuraavia kisoja kartoittamaan ja polkukuntoa parantamaan...

Besos, Hansu
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...