Talohaaveita

Melkeinpä jo nykyisen asunnon remontin valmistuessa katse oli jo seuraavassa projektissa. Päässä on pyörinyt niin pitkään kuin muistan unelma vanhasta talosta, jonka saisi remontoida itsensä näköiseksi säilyttäen kuitenkin vanha tunnelma: narisevat puulattiat, ruutuikkunat, peiliovet ja kakluunit. Rintamamiestalot eivät pääsääntöisesti puhuttele, vaan uusimillaan 40-luvun talot miellyttävät muotokielellään. Mitä vanhempi, sitä parempi. Erityisesti vuosisadan taitteen taloihin tunnen suurta vetoa. Minkäs sille kai voi, kun on koko lapsuutensa viettänyt kesämökkitorpassa, joka on peräisin juurikin 1800–1900-luvun taitteesta... Ja nykyinen asuintalommekin Venäjän keisarikunnan armeijan hevostallissa on valmistunut tuona hienona vuonna 1899. Harmi vain, että tuon ikäisiä taloja ei ihan noin vain löydy – ainakaan kukkarolle sopivaan hintaan tai järkevästä sijainnista. Ja ylipäätään monet vanhoista taloista on jo menty pilaamaan ajan saatossa lukuisilla remonteilla. On esimerkiksi vaihdettu muodikkaat, levät yksivaloaukolliset ikkunat 60-70-luvulla. Hullunkuristen mittasuhteiden ja ruman ulkonäön lisäksi tällä on vaikutusta myös ilmanvaihtoon, joten talot saattavat olla ihan oikeastikin pilalla. Kakluunejakin purettiin oikein urakalla yhteen aikaan. Ja mikä pahinta, että kaikki muut tuntuvat metsästävän samanlaista projektia, joten talonröttelöstä joutuu pulittamaan ihan järkyttäviä hintoja, joten unelma tuntuu liukuvan kauas tulevaisuuteen. Ehkä sitten joskus on paremmin varaa, mutta liekö sitten aikaa ja voimavaroja moiseen remppaprojektiin...

Toisaalta samanaikaisesti unelmoin arjen toimivuudesta. Liekö sitä kasvanut aikuiseksi, kun suurimmat unelmat on tällä hetkellä iso keittiö, jossa mahtuisi hyvin useampi kokki hääräämään. Tai niin, että toinen voisi siivota samalla kun toinen kokkaa – ilman että hermot kiristyy kun toinen on aina tiellä. Ja kaapeissa olisi tilaa ostaa säästöpakkaukset kuivatarvikkeita. Ah, vanha kunnon ruokakomero olisi mahtava. Ja pyykkäys. Olisipa kuivuville pyykeille jokin oma tila, jottei kuivaustelineeseen tarvitsisi kompastella harva se päivä. Ja lisäksi tietty kuivausrumpu, jottei koko yläkertaa tarvitsisi huonolla kelillä viritellä lakanankuivaushuoneeksi. Ja yksi iso eteinen, jossa olisi tilaa kaikille vaatteille, ilman että suhaan kahden minieteisen väliä etsimässä lapaselle kaveria samalla kun koira karkaa pahoille teille ja astun puhelimen päälle joka lojuu lattialla, koska en vielä ehtinyt saada ulkoeteisestä niskaan takkia, jonka taskuun sen olisin sujauttanut. Ei tämän meidän noin 45:n neliön kaupunkiluukun pitänytkään olla kuin muutaman vuoden ratkaisu, harjoitusprojekti sekä toivottavasti myös sijoitus. Kyllähän arki tässäkin on ollut toimivaa ja hyvin tähän edelleen mahdutaan. Silti unelmoin tilasta. Ja käytännöllisyydestä. Ja pakkasaamuista, joina voisi päästää koiran omalle pihalle ja jäädä kuistille kahvikupin kanssa katsomaan kuonolaisen menoa. Ja työhuoneesta tai kirjastohuoneesta, jonne voisi sulkea työt päivän päätteeksi sekä käpertyä sunnuntai-iltapäivisin lukemaan kirjaa. Mahdollisuudesta hankkia hyllyt täyteen ihania kirjoja. Ja ennen kaikkea omasta tilasta, jossa mahtuisi joogaamaan, tanssimaan ja nostelemaan painoja. Ja tietysti pihasaunasta, jonne pitää erikseen lähteä ja jossa aika pysähtyy.

Oikeanlaista taloprojektia ei vain tunnu löytyvän sitten millään. Ja silloin harvoin, kun jotain edes sinnepäin löytyy, häviämme tarjouskilpailun. Myönnetään, meillä on aika kovat kriteerit. Ja alkaa tuntua, että vanhaan taloon on toisinaan vaikea järjestää kaikkia toiminnallisuuksia. Niinpä olemme samaan aikaan yrittäneet etsiä tonttia, jolle rakentaa oma unelma. Mutta tonttien hinnatkin kallistuvat hirveää vauhtia. Ja tontin suhteen meidän kriteerit vasta kovat onkin. Tontti saisi olla mielellään vanhalla alueella, jottei tarvitse liiaksi sietää keskeneräisyyttä ja arvailla, mitä naapuriin rakennetaan. Naapurit eivät tietenkään saa olla liian lähellä, mutta kaupunkiolosuhteissa tästä voidaan joustaa. Ikkunoista ei pidä päästä kurkkimaan, sillä isot, kauniit ikkunat menettävät merkityksensä, jos ne pitää jatkuvasti peittää verhoilla. Parasta olisi, jos edes yhteen suuntaan avautuisi maisema, jossa katse saisi levätä kaukaisuudessa. Yksi kerrallaan kriteereistä on pitänyt alkaa luopua, mutta silti sitä oikeaa ei vain tunnu löytyvän. Paitsi tietysti, jos varaa puolet talobudjetista tonttiin. Mutta silloin tontille ei ole varaa rakentaa kuin se pelkkä saunamökki... Ehkä unelmat vielä toteutuvat, tavalla tai toisella. Ehkä sitten joskus. Taas on yksi talotarjous vetämässä ja voi hetken unelmoida.

(Kuvat Pinterestistä)

Besos, Hansu

Kolmenkympin mietteitä

30. Siis kolmekymmentä. Ne maagiset 30 vuotta pyörähti mittariin niin että heilahti. En oikein perusta perinteisistä syntymäpäiväjuhlista. Niihin kohdistuu aina liikaa odotuksia, ja sitten petyn kuitenkin. Niinpä karkasimme maailmalle, ja otimme keskiviikkona suunnan kohti Kanarian saarten La Gomeraa.

Virallinen kolmenkympin poseeraus synttäripäivänä

Ikäkriiseilenkö? Ehkä, vähän. Toisinaan vähän enemmänkin. Ehkä odotin, että olisin tähän maagiseen rajapyykkiin mennessä saavuttanut paljon enemmän. Toisaalta kai kolmekymppisenä sitä vasta oikeasti löydetään se oma juttu ja aletaan niin sanotusti kukoistamaan. Sitä odotellessa siis. Välillä tuntuu, etten ole elämässä oppinut mitään, enkä ole yhtään sen aikuisempi kuin ennenkään (tosin katsellessan parikymppisten rellestystä tosi-tv:ssä tunnen itseni aivan ikälopuksi). Kun asiaa oikein pohdin, niin jotain olen ehkä sentään oppinut – vaikken kaikkia ole ihan loppuun asti sisäistänytkään niin että opit käytännönnössä aina toteutuisi...

 

 

Kolmekymppisen kolmekymmentä elämänohjetta:

1. Olet se sama ihminen edelleen viisikymppisenä. Ja kahdeksankymppisenä. Luultavasti edelleen miettien, koskahan sitä alkaa tuntua aikuiselta.
2. Liikunta on vuosi vuodelta tärkempää.
3. Päivä päivältä sekä keho että mieli yrittävät hivuttautua yhä enemmän mukavuusaluellee. Älä anna niiden tehdä niin.
4. Pelkkä hikiliikunta ei enää riitä. Paikat alkaa kremppailla, ja venyttelyn ja kehonhuollon merkitys kasvaa kilpaa vuosien kanssa.
5. Nyt viimeistään pitää alkaa säästää ja sijoittaa 
6. Toisten – etenkään vieraiden ihmisten – mielipiteillä ei yleensä oikeasti ole väliä
7. Kaikkia ei voi koskaan miellyttää
8. Meitä on moneen junaan. Vaikka kuinka haluaisit, niin älä luota kaikkiin.
9. Asioilla on tapana järjestyä.
10. Älä mene asioiden edelle ja muista olla läsnä tässä hetkessä. Usein stressiä tuottaa se, että mieli on jo muualla. 
11. Ravitseva ja terveellinen ruoka on tärkeämpää kuin uskoisikaan.
12. Älä luota muistiin. Se pettää kuitenkin.
13. Laadi todo-listoja. Mielessä pyörivät asiat stressaavat, vaikka ne olisivat vähäpätöisiä.
14. Uskalla pyytää. Koska mitä muuta pahaa voisi tapahtua kuin kielteinen vastaus?
15. Meillä kaikilla on omat epävarmuutemme ja usein auttaa kun sanoo ne ääneen. Yllätyt miten moni kipuilee samojen asioiden kanssa.
16. Kukaan ei lähtökohtaisesti ajattele pahaa sinusta.
17. Joskus pitää ottaa riskejä.
18. Aina kannattaa ainakin yrittää. Koska mikä on pahinta, mitä voisi sattua?
19. Epäonnistumiset on ihan ok. Niistä oppii eniten.
20. Parhaat asiat löytyvät usein mukavuusalueen ulkopuolelta.
21. Oppia ikä kaikki. 
22. Älä unohda ystäviä, vaikka kuinka olisi välillä kiire. Ystävät ovat toinen perhe ja niiden pitäisi mennä kaiken edelle.
23. Uskalla olla oma itsesi. Turha yrittää esittää jotain muuta, koska mistä oikeasti tiedät mitä muut odottavat?
24. Et voi unelmoida liian isosti.
25. Omistusasunto on oikeasti fiksu juttu. Älä odota sen kanssa liian kauan.
26. Anna olla. Aina ei ole niin justiinsa.
27. Jos luulet ettet pysty johonkin, se on yleensä vain luulo.
28. Yleensä asioiden murehtiminen on turhaa. Jos et voi vaikuttaa asiaan, miksi murehtia sitä? Jos voit, niin tee asialle jotain, äläkä murehdi.
29. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.
30. Muista olla kiitollinen. Joskus asiat ottaa aivan liian itsestäänselvyytenä.

Ayer cumplí 30 años y aquí tiene 30 lecciones de vida que (casi) he aprendido.

Besos, Hansu

Vuosi yrittäjänä

Tänään tuli tarkalleen vuosi kuluneeksi siitä päivästä, kun lähetin yrityksen perustamisilmoituksen. Kirjoitinkin keväällä havaintojani yrittäjyydestä sekä siitä, miten alku oli vähän takkuisa, kun en oikein ollut varma, halusinko sittenkään yrittäjäksi ja kauanko sitä jatkaisin. Jos kokeilu jäisi vain muutaman kuukauden pituiseksi, ei olisi järkeä alkaa tehdä omaa markkinointia, myyntiä tai mitään investointeja. Heiluin kahden vaiheilla: hakeako avoimia työpaikkoja vai panostaako yrittämiseen. Lopulta päätin, että katsotaan yrittäjyys-kortti ja yritetään ainakin vuosi, ja tässä sitä nyt ollaan.

Tällä hetkellä tuntuu, että ihan viime aikoina vasta olen saanut homman oikeasti käyntiin. Keskusteluyhteys on avattu pariin potentiaaliseen yhteistyökumppaniin ja muutenkin mielenkiintoisia palloja on ilmassa. Tähän mennessä mulla on ollut viisi asiakasta, joista osa on ollut kertaluontoisempia tapauksia ja osa taas pidempiaikaisia. Pari uutta asiakkuutta kun saisi hankittua, niin olisin kyllä aivan supertyytyväinen. 

Tämän hetken eniten kipuilua aiheuttava asia tuntuu olevan ympäristön odotukset. Tuntuu, että osa lähipiiristä ajattelee, että tämä on jonkin sortin lomailua ja ihmettelevät, koska oikein ajattelin mennä oikeisiin töihin. Toisaalta olen myös törmännyt yllätyksekseni moniin ihaileviin kommentteihin – olen kuulemma saavuttanut sen mihin monet pyrkivät, ja monilla yrittäjyys tai yrittäjämäinen elintapa on vain kaukainen unelma. Ei tietenkään pitäisi välittää siitä, mitä muut ajattelevat, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Ehkä ajattelen sisimmässäni vielä itsekin, että onko tämä oikeaa työntekoa. Esimerkiksi vihaan laskujen lähettämistä, kun edelleen tuntuu siltä, että voiko tästä ihan rahaakin pyytää kun ei tämä aina työltä tunnu...

Alussa mielialani vaihteli aivan hurjasti. Yhtenä päivänä saatoin iloita yrittäjyyden iloista, ja toisena päivänä rypeä aivan pohjamudissa pienenkin takaiskun takia – tai ihan ilman takaiskujakin. Tätä tapahtuu edelleen, mutta aika paljon harvemmin. Tarkoitan siis, että yleensä olen innoissani kaikesta, arki rullaa mallikkaasti ja vain silloin tällöin masentelen jonkin tyhmän pikkuasian takia ja virittelen kauhuskenaarioita päässäni. Mikä on täysin typerää, kun en kovin korkealta pääsisi putoamaan vaikka kaikki romahtaisi, sillä enhän esimerkiksi ole tehnyt mitään kovin kalliita investointeja. Päin vastoin, tässä on koko ajan solmittu suhteita sinne ja tänne, joten mistä sen tietää vaikka työllistyisin palkkatyöhön johonkin asiakasyrityksistäni tiukan paikan tullessa!

Lisäksi tällä hetkellä pientä rauhattomuutta tuo suunnittelemattomuus. Haluaisin laatia strategian, valita päämäärään ja pyrkiä sitten sitä kohti. Yleensähän se on kannattavampaa kuin viritellä kaikenlaista pientä joka suuntaan. Toistaiseksi olen tahallaan himmaillut ja päättänyt rauhassa pyöritellä eri vaihtoehtoja ja suuntia, kokeilla yhtä sun toista ja oppia niistä – ihan vain koska just nyt mä voin niin tehdä. Ehkä strategiani siis on tällä hetkellä suunnata 15% työpanoksesta itseni ja taitojeni kehittämiseen, toiset 15% markkinoinnille, uusien suhteiden solmimiselle ja mahdollisuuksien kartoittamiselle, ja loput ajasta varsinaiselle työlle. Parasta on, että kaikki on sallittua. Ajoittaisesta epävarmuudesta huolimatta tuntuu, että tämä tie voisi kuljettaa aivan odottamattomiin paikkoihin, kun vain annan sille mahdollisuuden.

Pensamientos después de un año de ser un empresario individual.

Besos, Hansu

Virallisesti KTM - ajatuksia opinnoista ja vinkkejä opintoja aloitteleville

Aikansa kutakin. Niinpä meillekin koitti aika valmistua ja ottaa vihdoin paperit ulos. Olisihan sitä voinut vielä hakea lisäaikaa, mutta vähän alkaa tekosyyt loppua kesken – graduhan tuli palautettua jo loppuvuodesta 2016, heh. Eli lähinnä olen ollut kirjoilla yliopistolla voidakseni harrastaa mielenkiintoisia random-kursseja (viimeisimpänä evoluutiopsykologiaa, huikean mielenkiintoista!) sekä nauttiakseni lähes ilmaisesta ruuasta ja Campussportista. Edelleen tavoiteajassa tässä kuitenkin ollaan.

Eipä nyt tässä vaiheessa ole mikään varsinainen juhlafiilis. Puristukset on puristettu jo aikapäiviä sitten. Lähinnä on tosi haikea fiilis. Paperit on kuitenkin kädessä, ja voin ihan virallisesti sanoa olevani kauppatieteiden maisteri a.k.a. ekonomi, ilman perästä seuraava selitystä siitä miten opinnot ovat valmiit mutta papareita ei ole. Ja ihan hyvätkin paperit ovat. Lopputuloksena koko tutkinnon painotettu keskiarvo 4,0 (KTK 3,8 ja KTM 4,4, selvää kehitystä siis!) ja opintopisteitäkin ehdin suorittaa 394 eli melkeinpä 100 op ylimääräistä. Vielä opintojaan suorittaville antaisinkin vinkiksi, että lukekaa kaikkea mahdollista älkääkä menkö siitä mistä aita on matalin. Kyllä niitä töitä ehtii tehdä monta kymmentä vuotta, vuosi tai kaksi opintovuotta lisää ei merkitse mitään! Elämässä tuskin tulee toista ajanjaksoa, jolloin saa yhtä vapaasti päättää aikatauluistaan ja ylipäätään siitä mitä tekee.

Mistä tulikin mieleen, että viime aikoina on ollut paljon puhetta opiskelijoiden jaksamisesta (mm. Ekonomi-lehti 2/2018). Masennus ja burn out lisääntyvät todella kovaa vauhtia, ja iso osa kokee, ettei hallitse opinnoista koituvaa työmäärää. Olen itse elänyt varmasti kuplassa, kun olen jaksanut helposti tehdä ylimääräisiä opintoja ja töitäkin, sillä tokihan vaativuudessa on tiedekunta- ja ainekohtaisia eroja. Toivon vain, että jos jaksaminen on kortilla, niin malttaisi lykätä osan opinnoita myöhempään, vaikka se sitten tarkoittaisi yhtä tai kahta extraopintovuotta. Itsekin halusin suorittaa kaiken hyvissä ajoissa ennen gradua, ja kuvittelin ettei gradun kanssa samanaikaisesti jaksaisi mitään ylimääräistä. Kun miettii miten rentoja nämä viime vuodet ovat olleet, olisin voinut hyvin himmailla vähän ne ensimmäiset vuodet. Jälkikäteen muisteltuna en tiedä, miten selvisin fuksivuodesta, kun opintopisteitä sai peruskursseista todella vähän mutta silti piti väkisin saada se Kelan vaatima ja tutkinnon normaalin suorittamistahdin mukainen opintopistemäärä samalla tehden hulluna töitä (ja samalla toki osallistua opiskelijarientoihin). Yhtään hylättyäkään en yliopistohistoriassani saanut, mutta kyllä se aika paljon stressiä ja unettomia taisi vaatia. Ehkä vähemmälläkin puskemisellä olisi pärjännyt hienosti.

Ekonomi-lehden jutun mukaan etenkin kauppakorkean kaltaisilla generalistialoilla, jotka ei työllistä suoraan mihinkään ammattiin, opiskelijoita stressaa myös tuleva urapolku ja töiden löytyminen. Itsekin olen viime vuosina kipuillut asian kanssa aika paljon. Mikä on melko hassua. Monethan hakeutuvat kauppakorkeaan juuri sen takia, että se avaa ovia niin moneen suuntaan, mahdollistaa todella erilaisia urapolkuja ja antaa eväät tehdä oikeastaan mitä vain. Mutta jossain kohtaa takaraivoon iskee ajatus, että pitää päästä johonkin tiettyyn positioon, sinne minne kaikki muutkin haluavat. Että et ole mitään ellet ole rahishärkä ja saa vähintään viidentenä vuotena harkkapaikkaa big4:stä. Jo yrittäjyyttä pohdiskellessani mietin, heitänkö yrittäjänä tutkinnon romukoppaan. Tajusin, että joku ulkopuolinen on tainnut istuttaa päähäni ajatuksen, että tällä tutkinnolla pitäisi päätyä johonkin tiettyyn positioon. Siis alun alkaenhan hain kauppakorkeaan siksi, kun tein jo markkinointia ja koin haluavani tietää siitä lisää, saada faktaa mutuilun tilalle. Sekä ihan vain siksi, että halusin kokea opiskeluelämän ja saada korkeakoulututkinnon. Aikeissa ei ollut alanvaihto mainostoimistosta pois. Ja nyt omaa yritystä pyörittäessäni tunnen tuskaa, kun en (ainakaan vielä) ole päätynyt pörssilistatun yrityksen markkinointiosastolle vakkarityöhön? No onhan se vähän hassua. Ei siis pitäisi liikaa tuijottaa mitä muut tekee. Monet tekevät mitä tekevät, koska eivät paremminkaan tiedä mitä tehdä.

Valmistujaiskakku tällä ohjeella

Ja jos vielä yhden vinkin antaisin heille, jotka painivat pääsykoerumbassa: pidä välivuosi, tai vaikka useampi. Kuulemma etenkin suoraan lukiosta korkeakouluun meno lisää uupumusta. Tauko tekee siis hyvää. On myös saattanut olla niin kiire lukea ja hakea, ettei ole ehtinyt edes kunnolla miettiä, onko tavoite se, mitä oikeasti haluaa. Ja väärään paikkaan hakiessa menettää samalla ensikertalaisuusbonuksen.
Ja kokemuksen syvällä rintaäänellä: lukiossa tieto siitä, millaisia töitä ja opiskelualoja edes on olemassa, on aivan todella, todella suppea. Itsehän 18-vuotiaana päädyin vähän kuin vahingossa haastatteluun kiinteistönvälittäjäksi. Haastattelija kyseli tulevaisuuden suunnitelmistani ja totesi, että "kaupalliselle alalle kuitenkin ajattelit suuntautua vai?". Nyökyttelin ja mietin päässäni: "en siis todellakaan, musta tulee graafinen suunnittelija". No kuinkas sitten kävikään. Graafiseksi suunnittelijaksi päädyin, ja vasta silloin ymmärsin, että tässähän ollaan vahvasti markkinoinnin ja brändien - eli erittäin kaupallisten asioiden - kanssa tekemisissä. Vasta silloin otin selvää, että mitä siellä kauppakorkeassa itse asiassa onkaan tarjoilla. "Ai sieltä ei tulekaan kauppiaita, kirjanpitäjiä ja verovirkailijoita. Oho." (Fun fact, valmistujaisjuhlissa dekaani taisi puheessaan mainita, että kauppakorkeasta valmistuvia työskentelee yli viidentuhannen ammattinimikkeen alla.)
Jos lukion jälkeen paperit olisi riittäneet edes pääsykokeisiin, ja olisin niistä suoriutunut, olisin nyt fysioterapeutti. Ei kai sekään huono vaihtoehto tosin olisi. Mutta aika kaukana nykyisestä, eli ensifiilis ei välttämättä ole lainkaan se mihin loppujen lopuksi päätyy. Toisaalta suunnittelin nettisivuja ja levynkansia jo yläasteella, kauan ennen kuin pohdin mitään fysioterapeuttiopintoja, että taidan sittenkin olla sillä ensifiiliksen polulla... Mutta niin, ottakaa siis aikaa, menkää töihin, katselkaa ympärillenne ja hakekaa vasta sitten uudella innolla.

Ja nyt on kai aika skoolata ja olla edes vähän iloinen ja ylpeä. Vaikka en vielä taida ihan tajuta että, en ole enää opiskelija. Ai kauheeta. Onneksi opiskelijakortti on sentään voimassa syksyyn. Niin ja saahan niitä opintoja täydentää...

Finalmente me gradué de la universidad y soy oficialmente Máster de Ciencias Económicas!

Besos, Hansu

Ajatuksia yrittäjyydestä

Tässä on nyt puolisen vuotta yrittäjyyttä takana (Oikeasti?! Vastahan aloitin?!) ja ajattelin kirjoittaa muutamia ajatuksia yrittäjyydestä. Oikeastaan ajattelen kyllä maaliskuun olleen oikeasti ensimmäinen toimintakuukausi. Aiemmin en oikein tiennyt miten tähän olisi pitänyt suhteutua. En uskaltanut aloittaa oikeastaan minkäänlaista markkinointia tai tehdä yhtään investointia, kun en tiennyt jatkanko yrittämistä viikon vai hamaan tulevaisuuteen. Edelleen kyllä mietin, että en kai sentään loppuelämääni tätä tee? Vai teenkö? Toisaalta onkohan kukaan yrittäjä aloittanut ajattelemalla, että tässä on nyt se mitä teen lopun ikääni. Onhan se sentään yrittämistä, kokeillaan mitä tulee. Ja eikai palkkatöissäkään ajatella että tietyssä paikassa ollaan loppuelämä. Ehkei pitäisi taas ylianalysoida, vaan tehdä tätä niin kauan kuin hyvältä tuntuu.

Kuitenkin vasta kun tein päätöksen olla häilymästä puolivälissä ja lakata tuijottelemasta työpaikkailmoituksia, koin jonkinlaisen sisäisen rauhan ja innostuksen, uskalsin oikesti alkamaan yrittämään. Kun itselleen kirjoittaa markkinointipuheita, saattaa niistä saada vahingossa itselleenkin innostavaa kipinää. Ja ainakin nämä ensimmäiset "oikeat toimintakuukaudet" ovat sujuneet paremmin kuin odotin, joten ainakin olen lakannut ajattelemasta tätä lyhyenä kokeiluna. Seuraavassa on koottuna muutamia havaintoja yrittäjyyden hyvistä ja huonoista puolista tähän mennessä:

Pakolliset kulut ja epävarmuus

Palkkatyöhön verrattuna suurimpia yrittäjyyden miinuspuolia on kulut, jotka on maksettava vaikkei tuloja olisi. Vuoden tuloista annetaan arvio, ja tämän perusteella ennakkoveroa maksetaan könttäsummat (pääsääntöisesti) joka kuukausi. Ilkeä tilanne jos joltain kuulta ei tuloja tulekaan. Lisäksi pakollisena kuluna on lakisääteinen YEL-vakuutus. Sen suuruuden voi periaatteessa määritellä itse, ja itse en tällä hetkellä uskalla maksaa kuin pienintä mahdollista summaa, koska en luota vielä tulovirtaan. Pienin summa taas tarkoittaa hyvin pientä kertyvää eläkettä ja muita sosiaalietuuksia – eli minimimaksulla saa ne samat etuudet, jotka kaikille kuuluvat ilmaan mitään maksujakin, makes sense. En ole aivan tarkkaan syventynyt YELin kiemuroihin, mutta yrittäjien Fb-ryhmissä tästä on ollut paljon puhetta. Muutamat ovat laskeneet, että yrittäjä joutuu maksamaan YELiä tuplaten verrattuna työntekijän vastaavaan vakuutukseen saadakseen samat edut kuin palkansaaja (ja silti asetelma esimerkiksi sairaspäiväkorvauksen suhteen on todella epäreilu). Periaatteessa tämä kai johtuu siitä, että yrittäjä maksaa itsestään vakuutusta sekä työntekijänä että työnantajana. Näiden lisäksi on toki muitakin kuluja, kuten ohjelmistokulut mutta näissä sentään saa tuntuvampaa vastinetta rahalleen, eikä muut kulut ole yksittäin niin isoja summia ettäkö niitä kovasti stressaisin.

Yrittämisessä on siis aina läsnä tietynlainen epävarmuus tulevasta. Riittääkö töitä? Saanko tehdystä työstä maksun ajallaan? Riittävätkö rahat laskuihin? Tämän vuoksi en uskalla "nostaa itselleni palkkaa" kovinkaan paljoa, sillä rahaa on jätettävä puskuriksi. Ja vaikka pankkitilin lukema näyttäisi mukavalta, on muistettava että summasta neljännes kuuluu valtiolle eikä ole koskaan ollutkaan omaa rahaani – niinpä, arvonlisäverotkin pitää muistaa tilittää oma-aloitteisesti ajallaan. Siitä ei tule edes mitään maksulappua muistuttamaan toisin kuin ennakkoveroista – jonka senkin posti hukkaa ja sitten on maksettava vielä päälle viivästyskorkoa.

Epävarmuutta tuo tietenkin myös töiden jatkuminen. Yhtäkkiä joku voi tarjota halvemmalla parempaa, ihmiset voi vaihtua ja suhteet hävitä ja mitä vielä. Tokihan palkkatyökin voi päättyä yllättäen, tämänhän saimme kantapään kautta kokea kun Eeron työpaikalla iski YT:t aivan yllättäen. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin. Mutta töiden jatkuvuuden suhteen mikään ei ole nykyaikana varmaa, eli siinä mielessä yrittäjät ja palkolliset ovat samalla viivalla. Yrittäjänä itse asiassa on helpompi hajauttaa riskiä hankkimalla useita asiakkaita ja kontakteja. Toisaalta, epävarmuus tulojen määrästä toimii myös toisin päin. Uusia asiakkaita ja projekteja hankkimalla on potentiaalisesti mahdollisuus tienata enemmän kuin perinteisessä palkkatyössä.

 

Yllättävä yksinäisyys 

Viihdyn hyvin yksinäni enkä tarvitse jatkuvaa pälpätystä täyttämään työpäivääni. Liiallinen ihmisten keskellä oleminen vie jopa voimia. Olen siis tyypillinen introvertti. Ajattelin, että olisi vain mukavaa työskennellä yksin ilman tarvetta awkwardille small-talkille – ei olisi pakko tsempata ja leikkiä sosiaalista perhosta vaikka olisi huono päivä. Yksinäisyys on kyllä silti yllättänyt. Kerran yllätin itseni olemalla aivan liian mukava puhelinmyyjälle, taisin olla juttukaverin tarpeessa. Toisaalta osaan arvostaa senkin edestä asiakaspalavereja ja -lounaita. En millään osaa ajatella noita velvollisuutena tai millään muotoa tylsänä juttuja, vaan odotan joka tapaamista innolla, kuin tapaisin ystäviä. Ja toki ystävien tapaamistakin arvostaa ihan eri lailla. Jos palkkatyössä sosiaaliset menot saatoivat joskus tuntua kuormittavalle pitkän työpäivän jälkeen, niin nyt odotan aivan intopiukeana kavereiden näkemistä. Yhtäkkiä huomaankin siis saavani pitkälle kantavaa energiaa ihmisten tapaamisesta. Ehkä tässäkin pitää löytää se kuuluisa tasapaino.

Ajattelutavan muutos

Yrittäjyyden myötä olen huomannut suhtautuvani – edellisistä miinuspuolista huolimatta – aiempaa positiivisemmin yrittäjyyteen. Yrittäjätapaamisten ja Fb-ryhmien kautta on nähnyt kaikenlaisia yrittäjiä, mikä on antanut arvostusta omalle osaamiselle. Välillä tuntuu, että tämä mitä itse teen, on aivan itsestäänselvyyttä, kunnes jonkun toisen yrittäjän pulmat saa astumaan pois kuplasta. Taidan sittenkin osata aika paljon.

Samalla olen nähnyt, että kyllä sitä heikomillakin businessideoilla saa leivän pöytään. Olemme nimittäin Eeron kanssa pyöritelleet erilaisia yritysideoita, ja yhtä ideaa kehitimmekin jo aika pitkälle. Olimme vain liian hitaita, ja kilpailija ehti tulla jo markkinoille – miljoonien sijoitusten saattelemana. Ainakin se osoitti, että businessvainua meiltä löytyy. Saapa nähdä jatkammeko silti tuon projektin parissa vai keksimmekö jotain vielä parempaa.

Sisäinen yrittäjäni on siis todellakin herännyt, ja tarkastelen jatkuvasti kaikkea businesslasit silmillä. Yleisesti ottaen monessa asiassahan olen usein mennyt vaikeimman kautta, jolloin onnistuminen tuntuu paljon huikeammalta. Siinä mielessä uskon, että yrittäjyys voisi olla oma juttuni. Ei välttämättä yksin yrittäminen, mutta porukalla mielekkään projektin parissa puurtaminen tuskin tuntuisi edes työltä. Kasista neljään toimistolla istuminen vaikka nenää kaivaen palkan juostessa kuulostaa oikeastaan aivan liian helpolta... :D Vastaavasti jatkuva venyminen ja juokseminen muiden puolesta ilman kiitosta tai kompensaatiota palkassa vähän hassulta.

Unelmissani en välttämättä näekään itseäni keskisuuren yrityksen markkinoinnin avainhenkilönä vaan kehittämässä oman yritykseni toimintaa, tuotteita ja markkinointia. Unelmissani saan työllistää muita, valita ympärilleni juuri sellaisen tiimin kuin haluan. Unelmissani sisustan toimistoa ja luon sellaista työympäristöä ja -kulttuuria, jossa tiimini viihtyy.

Lisäksi olen lämmennyt sijoittamiselle sekä etenkin ajatukselle, että rahan ei tarvitse tulla vain yhdestä lähteestä. Etenkin kertyvän eläkkeen määrää katsomalla on pakostakin mietittävä muita keinoja eläkepäivien turvaamiseksi. Ylipäätään olen alkanut kyseenalaistaa, kenen unelma päässäni oikestaan olikaan. Kuka sanoi, että urapolun on oltava johdonmukainen? Kuka sanoi, että on oltava tarkka visio tulevaisuuden positiosta ja kulkea määrätietoisesti sitä kohden? Jos vaan perustoimeentulo olisi taattu (esimerkiksi niillä sijoituksilla tai vaikka yhdellä osa-aikaisella työllä), ideaalitilanteessa haluaisin ehkä hyppiä projektista toiseen sen mukaan kun tuntuu hyvältä. Kehittää esimerkiksi yhtä businessideaa toimivaksi yritykseksi ja aloittaa tämän jälkeen toista. Tällä hetkellä kuuntelen esimerkiksi Jaajo Linnonmaan juttuja inspiroituneena. Hän saa perustoimeentulonsa radiosta ja tv:stä, mutta siinä sivussa on mahdollista samanaikaisesti kehitellä useampaa bisnestä samanhenkisten ihmisten kanssa – ja pyörittää kolmen lapsen perhearkea. Kiireistä joo, mutta varmasti mielenkiintoista ja palkitsevaa.

Oppiminen

Aloitellessani toimintaani pelkäsin etten opi mitään. Vertasin tätä havittelemaani palkkatyöhön, jossa olisin päässyt keskelle markkinoinnin kokeneita ammattilaisia ja oppimaan heiltä hienoja juttuja. "Graafista suunnittelua nyt olen tehnyt enemmän ja vähemmän jo 10 vuotta, mitä tässä enää on opittavaa", ajattelin. Kyllä tässä on saanut silläkin saralla oppia paljon uutta! Lisäksi näyttäisi siltä, että saatan ihan oikeasti päästä myös konsultoimaan asiakkaita markkinoinnin suhteen. Se on juuri sellaista ongelmanratkaisua ja kehittämistyötä, josta nautin joten eiköhän tässä vielä oppimiskokemuksia tule.

Lisäksi tässä on saanut opetella liudan muita asioita, kuten tarjousten tekemistä, laskutusta ja kirjanpitoa. Jep, toistaiseksi olen tehnyt kirjanpidon itse, vaikka siihen turhia työtunteja uppoaakin. Löysin kuitenkin edullisen kirjanpito-ohjelman, mikä helpottaa jonkinverran kirjausten tekemistä. Välillä tosin vihaan koko hommaa ja meinaan jo hankkia kirjanpitäjän, mutta toisaalta välillä saan ihmeellistä nautintoa numeroiden pyörittelystä ja siitä, kun olen ratkaissut (ainakin luullakseni :D) jonkin kirjanpidollisen ongelman googlettamalla.

Loppujen lopuksi uskon, että olen tämän puolen vuoden aikana oppinut aika huikeasti. Onhan se palkkatyöläisenkin työnkuva loppujen lopuksi aika rajallinen jos oppimismahdollisuuksia vertaa. Pelkäsin, että tähän ryhtymällä heittäisin kauppakorkean opinnot romukoppaan. Ettei Illustratoria pyörittäessä paljon KTM:n papereita hyödynnetä. Tarkemmin ajatellen on todella hyvä, että ryhdyin tähän vasta nyt enkä silloin 10 vuotta sitten. Kyllä kaupallisesta osaamisesta on ollut apua vaikka missä! Ja vaikka kauppakorkean ansiosta ymmärrän yrityksen toiminnot varmasti paremmin kuin muiden alojen ihmiset, niin silti vasta viime kuukausina olen kokenut jos jonkin sortin ahaa-elämyksiä. Jotenkin vain asiat ovat konkretisoituneet tässä mikroyritystä pyörittäessäkin aivan eri tavalla.

Vapaus ja palkitsevuus

Lopuksi ne yrittäjyyden ehdottomasti parhaat puolet. Yrittäjän vapaus on kyllä kivaa. Ei ole pomoa jota kumarrella, ja voin vaan todeta, etten tee jotain tänään koska ei huvita. Sen sijaan voin tehdä jotain kivaa, ja palata töiden pariin vaikka illalla jos sattuu iskemään yhtäkkinen inspiraatio. Voin nukkua vähän pidempään, jos yö meni levottomasti tai nauttia vähän pidemmistä aamukahveista.

Itse asiassa asian laita ei ole ihan noinkaan. Asiakkaita pitää tietysti kumarrella vielä enemmän kuin pomoa. Ja välillä tulee kiireisiä projekteja, joiden eteen on sykittävä yötä myöden. Mutta toki aina voin kieltäytyä ja ainakin mahdollisuuksien mukaan järjestellä työt niin kuin huvittaa.

Toisaalta ei ole ketään, joka "päästäisi lomille" ja antaisi luvan rentoutua. Aina voisi hoidella vaikka sitä kirjanpitoa vaikkei varsinaisten projektien kanssa tarvitsikaan tehdä pitkää päivää. Ja aina olisi myös se oman markkinoinnin kehittäminen to do -listalla. Ja harvemmin ketään myöskään palkitsee. Onneksi sentään välillä tulee asiakkailta kiitosta ja kehuja, ne kyllä lämmittävät senkin edestä.

Muutoin koen kyllä yrittäjyyden olevan palkitsevampaa kuin palkkatyön, yleensä kun lukuisat työtunnit kompensoituvat suurempana tulovirtana. Palkkatyössä kun sykkiminen harvoin näkyy suoraan palkassa. Ylimääräiset tunnit palkollisilla yleensä kyllä mahdollistavat lyhyempiä työpäiviä tai vapaapäiviä, vaan kiireen takia niistä nauttiminen harvoin onnistuu. Eipä sillä että yrittäjälle kukaan maksaisi loman tai vapaapäivän pitämisestä. Ehkä se onkin vain se ajatuksen tasolla oleva mahdollisuus joka pitää mielen virkeänä. Voin tehdä työpäivästäni periaatteessa juuri sellaisen kuin haluan. Ja jos joku asia ärsyttää jatkuvasti, niin luultavasti voin hankkiutua asiasta kokonaan eroon. Jos ei ihan oikeasti huvita työnteko just nyt, niin voin mennä hetkeksi vaikka pitkälle päiväkävelylle eikä kukaan katso pahalla. Ja taidankin tehdä niin just nyt, ja jatkaa hommia vähän myöhemmin.

Unos pensamientos sobre los ventajas y desventajas de ser un empresario.

Besos, Hansu

Lihaton lokakuu vegaanisena: miten sujui?

Jaaha, siinä se lihaton lokakuu hujahti ohi hirveällä vauhdilla. Ja arvaatteko mitä? Ei tehnyt tiukkaakaan. Olen suorastaan hämmästynyt, miten helppoa vegaanius on ollut. Kuukausi on myös hämmentävän lyhyt aika, eihän siinä ehtinyt kokeilla kaikkia ruokia joita mielessä oli. Eikä ehtinyt tulla oikeastaan ikävä mitään. Alkuun himoitsin juustoja, mutta pian sekin helpotti. Aionkin jatkaa melko samoilla linjoilla, mutta toki löysemmin rantein. Ulkona syödessä ja kyläilessä en ajatellut kieltäytyä eläinperäisistä herkuista, mutta kotioloissa en jää kaipaamaan paljon mitään. Maitotuotteistakin tykkään oikeastaan enemmän kasvisversioista, ja soijarahkaa ja mantelimaitoa kaapista on löytynytkin jo pidemmän aikaan. 

Täytynee toki myöntää, että pari poikkeusta tuli kuukauden aikana tehtyä. Kaverin synttäreillä söin hänen itse tekemäänsä kermakakkua ja tavallista maitoa kahvin joukossa, ja opiskelijalounaalla pannukakkua vegehernekeiton kanssa. Ostin myös intialaistyyppisen valmiskastikkeen, jonka ainesosalistalla oli muutama prosentti maitojauhetta. Samaten mussutimme sipsejä ja kaurakermaviilidippiä tajuamatta (hah senkin kalja-sipsivegaanit!), että dippijauheessa oli mm. maitopohjaisia jauheita. Niin ja Eeron sushihimo kasvoi niin hillittömäksi, että olihan sitä syötävä, ja vegesushien joukossa meni myös muutama lohinigiri. Mutta ainakin 95 prosenttisesti kuukausi meni vegaanisena, paljon paremmin siis kuin uskalsin odottaakaan.

Kaupoista löytyy nykyään vaikka mitä vaihtoehtoja eläinperäisten juttujen tilalle, joten vegeily on kyllä tehty helpoksi. Toisaalta välillä epäilyttää, onko terveyden kannalta järkevää syödä tehdastuotettua mitälie soijapuristetta kun se broileri tuntuisi paljon luonnollisemmalta. Niin tai näin, aina on varmasti väärin päin. Pitänee löytää se kuuluisa keskitie tästäkin.

Rahaa en usko että säästyi, sillä esimerkiksi nyhtökaura, quorn ja muut hienot jalosteet ovat edelleen jopa kalliimpia kuin liha. Kuivatut soijatuotteet ja pavut sentään eivät maksa juuri mitään. Ja kokeilumielessähän kaupasta piti roudata milloin mitäkin jännää, vaikka päätimme että emme rupea hifistelemään mitään kummallisia hampunsiemenydinsiitepölyhässäköitä. Mitä nyt vähän puffattua kvinoaa ja hamppuproteiinijauhetta tuli hankittua...

Rahaa säästyi toisaalta kun ulkona ei juuri tehnyt mieli syödä. Kasvisvaihtoehtoja kyllä löytyy, mutta vegaaniset vaihtoehdot ovat edelleen vähissä. Opiskelijaruokaloissakaan ei tehnyt paljoa mieli käydä, kun vegaaniset vaihtoehdot olivat usein melko ravinneköyhiä (siis kyllähän valikoimaa on itse asiassa yllättävän paljon, mutta etenkin ilta-aikaan vaihtoehdot olivat vähissä). Positiivista tosin oli se, että vegeruokien jonot ovat paljon lyhemmät! 

Odotin kokeilulta, että oppisimme käyttämään kasviksia monipuolisemmin. Tässä suhteessa tunnen pientä pettymystä, sillä ruuan joukkoon on edelleen tullut nakeltua samat tutut jutut: paprikaa, porkkanaa, tomaattia, kesäkurpitsaa, kaalia, parsa- ja kukkakaalia, satunnaisesti kotimaisia juureksia ja silloin tällöin pinaattia tai lehtikaalia. Ehkä syömme jo semipaljon erilaisia vihanneksia, mutta jotenkin odotin löytäväni keittiöstä enemmän uusia tuttavuuksia. Ja edelleen olen ollut aivan liian laiska väsäämään salaatin tapaista lämpimän ruuan kylkeen tai samaan aamu- ja iltapalaan oheen enemmän kasviksia (hedelmiä ja marjoja nyt sentään). Toistaiseksi siis ruuat ovat tuntuneet sen perinteisemmän lihaversion muunnelmilta, enkä kuukauden aikana kerennyt löytämään mitenkään järisyttävällä tavalla uusia ruokalajeja.

Odotin myös löytäväni uusia iltapaloja ainaisen juustovoileivän tilalle. Maustamaton hummus ja maustamaton riisikakku oli jokseenkin mauton yhdistelmä, joten toistaiseksi kumpikaan ei jäänyt vakiovieraaksi meidän keittiöön. Kaupasta on aivan liian helppo löytää hyviä vegaanisia tuorejuustoja, jotka maistuivat Jyväjemmari-leivän kanssa ihan liian hyvin. Toisaalta kun mietin, niin aika vähän meillä loppujen lopuksi kului leipää vaikka äkkiseltään tuntui että niitä vegetuorejuustoleipiä tuli mussutettua paljonkin. Ja itse asiassa nyt tuntuu melko normaalilta laittaa vaikka pinaattia ja hummusta leivälle ja juustovoileipä tuntuu melko valjulta, joten ehkä jokin muutos on sittenkin tapahtunut.

Entäs se proteiini ja muut makrot? Monet tietänevät, että olen varsinainen ruokanatsi mitä tulee ruokien makrojakaumaan – etenkin murehdin aina riittämätöntä proteiinia. Vegaaniudessa proteiinin saannissa pitääkin olla tarkkana. (Etsin ruokainspiraatiota Jodelin vegaanit-kanavalta, ja ei, uunissa paahdettu bbq-maustettu kukkakaali perunamuusilla ei korvaa grillikanaa etenkään makrojensa puolesta.) Toivoinkin vegaanikokeilun auttavan laajentamaan käsitystä siitä, mistä ruuan proteiinit koostuvat, jolloin mahdollisesti käytetty liha voisi toimia enemmän mausteena kuin pelkästään proteiinin lähteenä. Monipuolisesti proteiineja sisältävä vegeannos siis sisältää esimerkiksi kvinoaa, täysjyvätuotteita tai vaikka herneproteiinipastaa, erilaisia papuja ja linssejä, pähkinöitä ja siemeniä sekä mahdollisesti näitä erilaisia soija- ja härkäpapuvalmisteita. Välillä onnistuin koostamaan melko monipuolisia annoksia ja välillä taas oli luotettava vain soijasuikaleiden voimaan. Uskon kyllä, että jatkossa osaan nojata vähemmän lihaan protskun lähteenä, ja esimerkiksi siemeniä tulee nykyään kuin huomaamatta tungettua aika moneen ateriaan.

Tarkoitus oli tehdä myös hieman kalori- ja makrojakaumatarkastelua, jotta olisi ollut helpompi sanoa sisälsikö ateriat tarpeeksi proteiinia ja hyviä rasvoja. Kiiressä moinen jäi tekemättä, mutta mututuntumalla kotitekoiset ruuat tuntuivat tarpeeksi monipuolisilta, mutta ulkoruokinnasta ei voi sanoa samaa. Välillä ei opiskelijalounaasta löytynyt kuin muutama hassu papu, ja niiden voimalla ei kyllä ainakaan treenata jaksanut.

Treenin jälkeinen nopeasti nautittava ja imeytyvä proteiini jäi myös väliin, en tiedä palaammeko nyt heraproteiinin vai ollako jatkossakin ilman. Eerolla ainakin on ollut paljon vaikeuksia saada tarpeeksi kaloreita (meillä on kulunut joku kilo banaaneita päivässä kun jostain niitä kaloreita on revittävä) ja treeni kulkemaan. Hamppuproteiinia on lisätty smoothien joukkoon mutta aivan sellaisenaan emme ole sitä rohjenneet kokeilla. Saapi nähdä. Toisaalta itsellä ei ole ollut viime aikoina kiljuva nälkä treenin jälkeen, tiedä sitten onko viime aikojen ruokailu pitänyt verensokerin tasaisempana. Toisaalta taas en ole muutenkaan viime aikoina tuntenut kuolevani nälkään, ehkä ikä vain tekee tepposia...

Niin ja sokerit. Mitään en ole laskeskellut, mutta uskon mussuttaneeni aika paljon enemmän sokeria, ihan jo hedelmistä mutta myös soijatuotteet ovat usein jonkin verran sokeroituja. Lisäksi vegeruuan jälkeen on usein kolottanut herkkuhammasta. En tiedä onko jäänyt nälkä, vai onko kyseessä jokin psykologinen "nyt kun olen syönyt näin terveellisesti niin ansaitsen herkkuja". Karkkiakin tuli syötyä kerran, ja muistin olla tarkkana liivatteen kanssa. Onneksi mun lemppari-irtsarit on melkein kaikki sellaisia jauhoisia...

Entäs sitten ne fiilikset? Mulla oli ehkä hieman epärealistiset odotukset, miten heräisin joka aamu supervirkeänä ja iho muuttuisi täydelliseksi. Lokakuussa pimeys ja syysväsymys perinteisesti vyöryy niskaan, joten vaikea tietää onko viimeaikojen väsynyt fiilis ja vetämätön olo johtunut liian niukista kaloreista, riittämättömistä ravinteista, muuten vain erilaisesta ruuasta vaiko vaan syksystä ja muista taustalla myllertävistä asioista. Olen myös nukkunut monena yönä superhuonosti, että silläkin varmasti osansa väsymyksessä.

Ensimmäisellä viikolla vatsa vaivasi aivan todenteolla, ja sanoinkin, että vegeilen vielä viikon ja jos ei helpota niin lopetan koko kokeilun. Vatsavaivat helpottivatkin onneksi samantien viikon jälkeen. En tiedä oliko kyseessä vain tottumiskysymys, alkushokki vaiko se, että ensimmäisellä viikolla söimme ehkä enemmän papuja kuin vaikkapa soijaa (tosin loppujen lopuksi kaikessa vegeproteiinissahan on kytkös lopulta palkokasvien proteiineihin, eli papua tulee kyllä puputettua). Mutta jälkikäteen kun mietin, niin harvinaisen rauhallinen on vatsa kyllä ollut. Tosin refluksioireet eivät ole hävinneet, vaan oikeastaan ehkä pahentuneet. Harmi.

Ensimmäisellä viikolla iho myös kuivui ja puski yhtäkkiä epäpuhtauksia. Kuivuminen saattoi johtua ihan vain siitä, että töiden loputtua en ehkä muistanut juoda niin säännöllisesti. Tai sitten kyseessä oli jokin puhdistautumisvaihe, sillä nyt iho on vaikuttanut monta viikkoa tosi hyvältä (ei maagisen kuulaalta, mutta ainakin ongelmattomalta). Liekö vain sattumaa, että tällä viikolla on ilmestynyt hieman epäpuhtauksia ja vatsaoireita, vaikka melko vähissä eläinperäiset tuotteet ovat edelleen olleet...

Ja mitäs me sitten kuukauden aikana söimme? Kuvista saa vinkkiä, eli esimerkiksi melko paljon aasialaisia ruokia, erilaisia linssi- ja papuruokia sekä tortilloja ja pitaleipää erilaisin täyttein. Namnam!

Pasando un mes como vegana.

Besos, Hansu

Uusi kuu ja uudet kujeet

Jahas, syksy on täällä todenteolla, siis hyh mikä myrsky ulkona ulvoo. Toisaalta syksy tietää aina jollain lailla uuden alkua, ja siltä tällä hetkellä todellakin tuntuu. Neljän kuukauden sijaisuusrupeamani päättyi perjantaina ja olo on taas vaihteeksi kuin kysymysmerkillä – millekä sitä seuraavaksi alkaisi? Viimeiset viikot töissä meni keskittyen hetkeen, en paljon uskaltanut unelmoida töiden jatkumisesta, mutten toisaalta uskaltanut liikaa laskeskella sen varaan, että työt todella loppuisi. Loppuivat kuitenkin, ja oikeastaan vasta viime viikolla iski tajuntaan, etten tosiaan tiedä mitä teen seuraavalla viikolla. Torstain ja perjantain välinen yökin meni rauhattomasti, en mielestäni miettinyt tai stressannut mitään, mutta selkeästi pää ja kroppa valmistautui viimeiseen työpäivään. Loppuviikon olinkin aivan kuitti. Eero kävi urheilemassa City Survivorin kilpasarjassa, ja meikäläinen ratkoi rastien pulmia sohvan pohjalta. Ehkä sitä on vain ollut pienen loman tarpeessa, ellei sitten joku syysflunssa enteile tulollaan.

Perjantaina viimeisen työpäivän jälkeen ajatukset olivat sen verran levottomat, että teki mieli vaihtaa salitreeni johonkin hömppään. Lähdimme siis leffaan katsastamaan kauhutrilleri Mother!. Että semmoinen pläjäys. Elokuva on parhaimillaan jos ei ole lukenut mitään elokuvasta, emmekä onneksi olleetkaan. Tosin odotimme enemmän aivotonta kauhupläjäystä, mutta saimme kaikkea muuta. Äkkiseltään elokuvassa ei paljon järjenhiventä ollut, ja Eeron mielestä leffa oli huonoin aikoihin. Toisaalta harvaa leffaa olemme jääneet pohtimaan yhtä pitkäksi aikaa, joten oliko se siis sittenkään niin huono? Elokuvan keskiössä on kirjalija ja hänen runonsa, joka on menestys siksi, että sen voi jokainen ymmärtää omalla tavallaan. Mielestäni tämä oli myös elokuvan pointti, siinäkin saa kukin nähdä mitä tahtoo. Itse hahmotin elokuvasta muun muassa seuraavat teemat:

• kuvaus erään rauhaa ja kauneutta rakastavan "kontrollifriikin" painajaisesta (samaistuin päähenkilön kauhuihin hyvin vahvasti)
• Oscar Wilden Dorian Greyn Muotokuvamainen vanhan ajan kauhutarina narsistisella päähenkilöllä höystettynä 
• kuvaus introvertin ja ekstrovertin liitosta: toisen unelma on toisen painajainen
• perinteisempi kauhuelokuva-asetelma: ehkä päähenkilöt olivat erilaista aikakäsitystä "eläviä" kummituksia talossa, joka jatkoi elämää läpi historian 
• kuvaus narsismista ja loputtoman ihailun tarpeesta ja sen hinnasta
• kuvaus Luontoäidistä ja Jumalasta sekä ihmisten ympäristöä turmelevasta luonteesta (tämä oli kai se, miten elokuva piti ymmärtää)

Melko monimuotoinen elokuva siis, enkä vieläkään tiedä oliko se huono vai hyvä tai oliko siinä järjenhiventä. Hyvä huudella täältä, kun tässä postauksessa ei näemmä ole senkään vertaa punaista lankaa kuin tuossa elokuvassa... Mutta niin. Suunnitelmia tulevan varalle on kaiken näköisiä, ja kerron niistä varmaankin tarkemmin sitten, jos ja kun ne realisoituvat paremmin. Tällä hetkellä Google laulaa ja selvittelen vielä yhtä sun toista. Mutta erään uuden kujeen alkanut kuu toi tullessaan. Lokakuuhan on ainakin melko perinteisesti tunnettu lihattomana lokakuuna, jota mekin ajattelimme noudattaa. Tosin ajattelimme viedä ajatuksen kerralla astetta pidemmälle ja kokeilla elää kuukauden vegaanina! Toivomme tämän auttavan syömään monipuolisemmin, löytämään aivan uusia ruokalajeja ja ylipäätään muuttamaan ajattelua niin, ettei liha ole se pääruoka, jonka kylkeen raavitaan väkisin jotain värikästä. Nytpä leivällekin on keksittävä uusia käyttötapoja, kun siihen ei noin vain sipaistakaan voita ja lätkäistä kasaa juustoa päälle (margariini ja vegejuusto on tässä kohtaa huijausta, ne kun eivät varsinaisesti tarjoasi mitään uutta).

Acaba de terminar mi trabajo y estoy pensando el siguiente paso – qué sigue?
 
Besos, Hansu

Aikalisä

Päässä humisee. Vanne kiristää ohimoilla. Poskia särkee. Silmiä kirvelee. Väsyttää. Rivit hyppivät ruudulla ja ymmärryskin tökkii. "Jaahas, nyt se flunssa sitten iski, sopivasti viikonlopuksi", huomaan miettiväni – lähes jokaisena torstaina tai perjantaina. Tiedä sitten onko työergonomiani vaan niin huono (on) vai onko syynä huono, mahdollisesti homeinen toimistoilma (ehkä). Ei sillä, että kokisin hirveästi stressiä töistä (tai edes gradusta), vaikka muistettavia pikkujuttuja ja deadlineja on paljon. Kroppa ei vain millään meinaa pysyä perässä. Ehkä se on se yksi vuosi lisänä mittarissa. Ja tämä vuodenaika.

Otin opikseni Pepiltä ja pidin viikonloppuna vapaapäivän kaikesta – potematta huonoa omaatuntoa. Kerrankin myönsin itselleni, että nyt ei ihan oikeasti jaksa. Kuten ei näköjään monena muunakaan lauantaina, ne kun on viime aikoina mennyt päänsärkyä nukkuessa. Kuitenkin yleensä samaan aikaan gradupaperit katsovat syyttävästi sohvan nurkasta – ja olo on entistä hirveämpi. Mutta antaa niiden katsella ja syytellä, täällä tarvitaan nyt lepoa. Liikuntaakin tarvitaan vastapainoksi kaikelle tekemiselle ja kiireelle, mutta välillä on hirveän vaikea kuulostella itseä, että onko kyseessä oikeasti väsymys vai laiskuus.

Lauantaina hellin itseäni hyvällä omatunnolla pitkillä yöunilla ja nokosilla. Hyvä ruoka, kävely hyytävän raittiissa ilmassa ja syvävenyttely toivat kroppaan ihan uutta levollista energiaa, jonka viimeisteli saunominen ja ulkoinen kehonhuolto ihanilla öljyillä ja rasvoilla. Seuraavalla Espanjan reissulla pitänee haalia lisää Mercadonan parin euron arganöljyllä höystettyä unelmaa...

Tänään valoa ja uutta toivoa toi ohuenohut valkea, jalan alla rapsahtava lumikerros. Eikä banaanipannaritkaan yhtään hullumpi aamun aloitus ollut... Aamulla oli jopa sen verran uutta puhtia, että ideoita blogia varten alkoi tulvia ja gradun kuiskinnassakin alkoi olla positiivinen sointi. Teki myös mieli urheilla ja selasin hieman Decathlonin valikoimaa löytääkseni tälle houkuttelevalle XXL:n juoksutakille kilpailijan. Ja mitä kummaa, selain ohjautui osoitteeseen decathlon.fi – eli Decathlon toimittaa nyt Suomeen! Toki valikoima oli aika paljon suppeampi kuin vaikkapa espanjalaisella puolella mutta onhan tämä nyt aika suuri juttu silti! :) Loppujen lopuksi päivä kului heiveröistä lumipeitettä ihaillessa ja slowfoodista nauttiessa. Isän tuomat silakat olivat aika makoisia voissa paistettuna, ja jälkiruuaksi Eero pyöräytti vielä ruissämpylöitä. Nam! Miten se menikään, hyvä ruoka – parempi mieli...

El fin de semana más lento.

Besos, Hansu

Arkirumbaa ja eväslaatikoita

Arki on asunut meillä jo jonkin aikaa ja koulujen alkamisestakin on jo tovi. Opiskelu tarkoittaa tosin mun osalta tänä syksynä vain säännöllisen epäsäännöllisiä graduryhmän istuntoja. Iso G on siis aloitettu. Ainakin ajatuksen tasolla. Pääosin siis syksy kuluu työelämässä kasista neljään. Ihan kivaa sekin, mutta hieman haikailen opiskelijaelämän vapaita aikatauluja.

Tällä hetkellä meidän molempien töiden, kouluhommien ja treenien yhteensovittamien tarkoittaa tarkkaa suunnittelua ja aikatauluttamista. Ajatuksena hirveän tylsää ja kaavoihin kangistavaa, mutta miten ihmeessä muut saavat sumplittua työpäivien lomaan kokkauksen, syömisen, treenauksen, kauppareissut, harrastukset, opiskelut ja kaiken muun paitsi lukujärjestysmäisellä aikataulutuksella? Välillä pelkkä arkirumba tuntuu vievän ihan kohtuuttomasti energiaa. (Toisaalta tässä on tullut katsottua kaikenmaailman selviytymisrealitysarjoja, joissa kaikki aika menee ruuan ja veden hankintaan, joten voisi ne asiat huonomminkin olla. Tähän väliin on siis pakko suositella sarjaa Alone.)

Salipäivät pitää sopia etukäteen, ja miettiä ruuat sen mukaan. Ettei vaan tarvitse rehkiä salilla kasviskeiton voimalla ja niin edes päin. Vielä kun onnistuisi myös pysymään sovitussa, mutta harvoin orjallinen lukujärjestyksen noudattaminen käytännössä toimii. Niin ja ruuat pitäisi vielä suunnitella niin, että molemmille tulee eväät. Huh. Töissä olen huomannut, että harva viitsi eväitä tehdä. En vaan ymmärrä, miten ihmiset pärjäävät syömättä tai viitsivät maksaa lounaasta joka päivä. Sanonpahan vaan, että pitkä penni säästyy kun kokkaa pari ylimääräistä annosta ruokaa!

Avain arkirumban hallintaan on kalenteri tai muu viikkosuunnitelma. Ja to do -listat. (Ostin muuten taas uuden muistikirjan.) Olemme yrittäneet elvyttää vanhaa liitutaulusysteemiä niin, että siihen merkitään kunkin päivän ruoka sekä lounaaksi tuleva eväs. On hirveää tulla nälkäisenä kotiin, huomata ettei kaapissa ole mitään syötäväksi kelpaavaa, sitten nälästä sekaisin yrittää ajatella mitä voisi äkkiä ostaa ja kokata. Sitten huomaakin, että ainut vaihtoehto on poiketa Hesen kautta kauppaan, jottei pyörtyisi keskelle vihannesosastoa tai kiukuspäissään tyhjentäisi koko suklaahyllyä. Summasummarum, suunnitelmallisuudella säästyy aika monelta lisäkilolta, kiukulta ja ylimääräiseltä rahanmenolta!

La vida cotidiana: trabajo, estudios, deporte y comida para llevar.

Besos, Hansu

Jäähyväiset kesälle

Perjantaina sanottiin heipat kesälle grillailun merkeissä. Ihana intiaanikesä on antanut toivoa; josko se syksy ei sittenkään tulisi, ainakaan ihan vielä? Intiaanikesä on tuonut intoa nauttia auringonsäteistä, jotka voivat minä hetkenä hyvänsä olla viimeisiä. Huomaan pohtineeni viime aikoina kovin usein "ah onpa ihanaa, oikein arjen luksusta". Maittava grilliruoka ystävien keskellä auringon painuessa mailleen ja lämmittävä tee lyhtyjen valossa on aika luksusta.

Arjen luksusta on myös yöllinen piknik pihalla paksuun vilttiin kääriytyneenä. Tilkkanen viiniä ja espanjalaisia juustoja, sekä lämmintä teetä kun vilu meinaa tulla. Luksusta on myös itsepoimituista sienistä haudutettu lämmittävä sienikeitto. Luksusta on kävellä pitkin jokirantaa, maalaismaisemissa melkein keskustassa, ihaillen auringonlaskua. Lähestulkoon yhtä luksusta on juosta laskettelurinnettä ja nähdä kaupunki kylpevän pinkissä valossa. Arjen luksusta on rauhoittua joogahetkeen pihalla auringon laskiessa. Luksuksen kuningatar on pihalla otetut nokoset kesätuulen kutitellessa varpaita.

Kaikelle luksukselle yhteinen nimittäjä on ulkoilu ja pihalla oleminen. Miten ihmeessä talvesta selviää ilman sitä? Ensi talven missiona on löytää ihania arjen luksushetkiä keskeltä pimeyttä, kylmyyttä ja kiirettä.

Me despedí del verano. 

Besos, Hansu