keskiviikko 30. elokuuta 2017

Kesän lempimekko

Huijui miten ilmat ovat viilenneet yhtäkkiä eikä olla ehditty edes syyskuuhun! Varsinkin aamuisin on kirpsakkaa pyöräillä ja muutamana on aamuna on saanut kaivaa jo sormikkaat esille. Luulin, että mulla oli kesän kanssa sanaton sopimus, että näin kylmän ja huonon kesän jälkeen tulisi kunnon intiaanikesä syksylle. Eihän se toki vielä myöhäistä ole, mutta heikolta näyttää... Joka tapauksessa mekkokelit taitaa olla auttamatta ohi ja ballerinatkin saa jo siirtää kaapin perukoille. Onneksi meikäläisen kesän lempimekko on sellainen, jota voi pitää myös talvella paksujen sukkahousujen kanssa. Bongasin meinaan tämän mustavalkoisen jakardimekon jo joskus alkukeväällä Indiskasta – jonain harvana kertana kun sinne satuin eksymään – ja ihmettelin oikein että Indiskassa on kivojakin vaatteita. 50 euron hintalappu sai kuitenkin jättämään mekon rekkiin.



Ja kun tuon reissun jälkeen seuraavaksi palasin Indiskaan kesällä, niin siellä niitä mekkoja oli vinopino -50% hintaan. Lisäksi koko liikkeessä oli kaikki puoleen hintaan, joten lopulta mekolle jäi hintaa 12,50! Hah, joskus sentään meikäläisen pitkät harkintajat ovat kannattavia, vaikka yleensä jäänkin nuolemaan näppejäni... 
Kuvissa on myös uudehko laukku Zalandolta, joka on tilavuudessaan tullut tarpeeseen töissä, kun varalta saa roudata mukaan puolivaatekaapillista näiden vaihtelevien säiden takia. Onko se sään ennustus muka niin vaikeaa?!



El vestido favorito del verano pasado.

Besos, Hansu

maanantai 28. elokuuta 2017

Lohturuokaa: savulohipastaa, sienikeittoa ja mustikkapiirakkaa

Viime viikolla jatkoin hyggeilyn merkeissä tekemällä oikein kunnon lohturuokia. Kokkasin oikein ison satsin savulohipastaa, jota en muista tehneeni vuosiin. Ohjeen julkaisin täällä joskus kauan sitten. Ah tuosta ei paljoa pasta parane! Kastikkeen mausteena toimi tällä kertaa iso kasa tuoretta persiljaa pihalta sekä kuivattu tilli, eipä savulohi paljoa kaverikseen kaipaa.



Viime sunnuntaina poimituista sienistä sain vihdoin viime tingassa keiteltyä sopan, läheltä piti etteivät sienet ehtineet pilaantua kun joka ilta oli jotenkin niin paljon hommaa. Tuokin resepti on blogissa jo vilahtanut aiemmin, mutta tässä nyt vielä uudestaan kun en itsekään ikinä sitä täältä löydä. Perusresepti, jolla ei voi mennä pieleen. Tosin en kovin paljon mittaillut mitään, että en kyllä täysin mene takuuseen ainesten suhteista. ;) Jälkiruuaksi pyöräytin viellä mustikkapiirakan, joka oli vähän liiankin helppo- ja nopeatekoinen. Täytynee tehdä toistekin vaikkapa omenoista...



Sienikeitto 4:lle
  • n. 0,5 l pilkottuja kantarelleja/suppilovahveroita/mitä vain hyviä sieniä
  • 1 sipuli
  • 1 valkosipulin kynsi
  • hieman voita
  • n. 5 dl vettä
  • n. 3 rkl vehnäjauhoja
  • 2 tl lihaliemijauhetta (luomu)
  • 2 dl kuohukermaa
  • persiljaa, timjamia
  • mustapippuria, (suolaa)

Kuullota sipuleita kullankeltaisiksi nokareessa voita, ja lisää sitten sienet pannulle. Anna hautua miedolla lämmöllä kunnes neste on haihtunut. Sekoita joukkoon huolellisesti vehnäjauho ja lisää vesi. Anna hetken kiehua, mausta ja lisää lopuksi kerma. 



Kaurainen mustikkapiirakka
  • 150g voita
  • 1 dl sokeria
  • 2,5 dl kaurahiutaleita
  • 1,5 dl vehnäjauhoja
  • 2 tl leivinjauhetta
  • mustikoita
  • (ruoko)sokeria siroteltuna mustikoiden päälle
Sekoita voi ja sokeri. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää voi-sokeriseokseen. Taputtele taikina voideltuun vuokaan (pakastepussi kädessä on kätevä). Mulla oli 27-senttinen vuoka, mutta taikinaa tuli ehkä turhan ohuelti, joten pienempi vuoka voi olla paikallaan. Paista 200 asteessa noin 30 minuuttia. Tarjoa vaniljakastikkeen tai -jäätelön kera, mmm...

Besos, Hansu

maanantai 21. elokuuta 2017

Sunnuntaihyggeilyt

Olen perjantain tapahtumista melko sanaton, toisaalta en aivan edes tajua että moinen terroriteko tapahtui oikeasti. Uutisia seuratessa on epätodellinen olo, vähän kuin katsoisi todentuntuista elokuvaa. Joku viisas oli neuvonut, ettei tällaisia tapahtumia saa jäädä vatvomaan, vaan antaa elämän jatkua. Parhaiten se käy kuulemma ympäröimällä itsensä pumpulilla, eli syömällä hyvin ja tekemällä mukavia asioita.


Lauantai kului oikeastaan kokonaan kyläillessä ja asioita hoitaessa. Sääkin oli sen verran lohduton, että oli parasta pitää itsensä kiireisenä hoitamalla juoksevia asioita. Mutta sunnuntai valkeni sen verran aurinkoisena, etten malttanut jäädä edes sänkyyn torkuttamaan. Jo ennen aamiaista suuntasin mattopesulle, mikä toi päivään tarmokkaan aloituksen. Tuhdin aamupalasmoothien jälkeen kävelimme nauttimaan aamukahvista Vähätorille Cafe Carreen. Siinä auringon lämmittäessä myhäilimme jälleen, miten ihana Turku onkaan. Totesimme myös, että Vähätorilla on aina niin eurooppalainen fiilis - sekin sai nyt hieman uuden merkityksen. Ihmisiä oli kuitenkin paljon liikkeellä, kaivattu auringon paiste toi vähän kuin lupauksen paremmasta huomisesta. Aurinko lupasi, että kaikki järjestyy kyllä.


Aamukahvilta suuntasimme suoraan mökille, pakoon uutisia, somea ja nykypäivää. Tutkin taas liiteriä, savusaunaa ja saunakammaria, josko löytyisi jotain aarteita kotiinviemisiksi. Kiipesin myös ensi kertaa vintille, vaikka kovin kummoisia aarteita ei sieltä löytynytkään. Yhtään kuvaa en metsästä tai mökiltä napsinut, mutta onhan noita jo menneiltä vuosilta aika läjä. Sienimetsässä vierähti pitkä tovi, vaikka taisimme olla turhan ajoissa liikkeellä kun löydöt jäivät kovin pieniksi. Yhdistämällä sienisaaliin saimme kuitenkin kokoon ihan kivan satsin, kyllä siitä aikamoiset lohturuuat vielä keitellään. Mustikkaakin löytyi, saapa nähdä josko pyöräyttäisin jopa mustikkapiirakan. Nukkumaan mennessä hiippailimme hakemaan kuivumassa olleen maton sisälle, ja totesimme illan olevan uskomattoman kaunis. Sellainen, että siitä huokui että se saattoi olla kesän viimeinen ilta. Päätimme siis käpertyä vilttiin ja tunnelmoida pimenevää kesäiltaa patiolla kynttilänvalossa, teekuppi kädessä. Hyggeilyä jos jotain ihminen tarvitsee näinä aikoina.



Un día lento después el terrorismo en Turku. No puedo creer que algo tan horrible pueda ocurrir en nuestro hogar tan pequeño y tranquilo.

Besos, Hansu

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Iso Melkutin mielessäin

Viime lauantaina pääsimme piiiitkästä aikaa hiemaan eräilemään, viime kesänähän emme ehtineet ollenkaan luonnonhelmaan. Heti aamusta otimme suunnaksi Hämeenlinnan kupeessa sijaitsevan Iso Melkuttimen järvilenkin. Iltapäiväksi oli luvattu sadekuuroja, joten halusimme olla liikkeellä varhain, ja taktikoida ruokatauon lenkin loppupuolelle, niin että sateessa olisi enää lyhyt matka talsia autolle.

Sadetta ei kuitenkaan näkynyt kuin vasta illalla kotiin ajaessa ja ilma oli painostavan hiostava. Maisemat olivat kauniit, ja paikoin hiekkarantainen järvi houkutteli uimaan. Uimavehkeetkin oli mukana (ja sadekamppeet ja vaikka mitä niin että meillä oli ihan hirveästi tavaraa), mutta jotenkin sen sitten jäi. Etsimme nimittäin kuumeisesti hyvää kokkauspaikkaa, mutta suurin osa nuotiopaikoista oli hyvin askeettisia eikä polttopuita ollut kuin parilla laavulla. Niille taas emme jääneet, sillä niillä oli leiriytyjiä - kuten lähes jokaisella nuotiopaikalla.

 
Lopulta saimme polttopuut vasta lenkkimme alkupisteestä, ja oli lähdettävä uudelle kierrokselle etsimään nuotiopaikkaa. Eikä yhdelläkään nuotiopaikalla tietenkään näkynyt grilliritilää, jonka varaan olimme laskeneet murkinamme - tähän asti jokaisesta kansallispuistosta moinen on tainnut löytyä. Retkemme tarkoituksena nimittäin oli enemmänkin syödä hyvin kuin kävellä pitkään, ja olimme pakanneet mukaan aurajuusto-punajuurinyyttejä sekä herkkuvartaita. Kun lopulta saimme kantamamme muutaman hassun puun palamaan, grillasimme vain hätävaramakkarat. Nekin hädin tuskin lämpesivät säälittävällä nuotiollamme. Aika surullista, kun koko päivän käveltyämme emme saaneet syödäksemme kuin juustoleivät ja pari kevytmakkaraa. Lohduttauduimme ajatuksella, että kotona grillaisimme jäljelle jääneet herkut, mutta tokihan se kaatosade alkoi kotimatkalla ja jatkui seuraavan päivän, niin että lopulta paistoimme murkinat uunissa ja pannulla. Pyhpah.





Mutta niin, Iso Melkuttimen järvimaisema oli kaunis ja järven poikki ulottuva kapea harju mielenkiintoinen, että ei kai ole ihme että paikka houkutteli ihmisiä vähän turhankin paljon. Ja jos vielä tuonne lähtisimme, niin taatusti otamme mukaan omat polttopuut sekä grilliritilän... No mutta ainakin mutteripannukahvi maistui hyvältä ja riippumatossa oli aika huikea fiilis lepäillä!  

Un día de senderismo en el lago de Iso Melkutin.

Besos, Hansu

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Maisemia ja vastoinkäymisiä matkan varrelta

Collisin viinitilan seesteisistä maisemista on hyvä siirtyä matkakertomuksessa niihin matkan ei niin mukaviin käänteisiin. Viimeisenä Kroatian aamunamme heräsimme melko varhain ja söimme runsaan aamiaisen parvekkeella kuten muinakin aamuina. Pakkasimme kamamme ja lähdimme hyvissä ajoin ajelemaan kohti Sloveniaa. Matkaahan ei ollut suoraa reittiä kun päälle tunnin, mutta ajattelimme pysähtyä matkalla aina kun kiinnostavia kohteita tulisi vastaan.

Ensimmäiseksi pysähdyimme Istrian niemimaan "vuonolla" eli Limski kanalilla. Osa Google-kuvista paikasta näytti kauniilta ja osa taas sellaiselta, ettemme suuria odottaneet. Noh, paikan päältä löytyi puinen näköalatorni ja itse joki kuhisi turisteja kyydittäviä paatteja. Hieman harmaassa säässä maisemia ei kovin suurta ihastusta herättänyt, mutta olihan tuolla ihan hauska stopata kun matkan varrelle osui.



Seuraava stoppimme oli Porecin rannikkokaupunki, jonka piti olla hyvin samantyylinen kuin Rovinj. Kyllä pinna oli lähellä palaa kun emme meinanneet kerta kaikkiaan mahtua kaupunkiin! Ilmeisesti Saksassakin oli päättynyt koulut samaan aikaan kuin Suomessa, sillä kaikki kaupunkiin johtavat tiet olivat aivan tukossa saksalaisia autoja. Jouduimme jättämään auton siis kauas keskustasta. Lopulta potentiaalinen Porecin kauneus jäi näkemättä, eikä pysähdyksestä jäänyt kuin paha mieli vaikkei vastoinkäymisemme varsinaisesti Poreciin liittynytkään.



Olimme edellisenä iltana laskeneet tarkkaan Kroatian kunamme, jotta meillä olisi juuri varaa syödä lounas Kroatian puolella ennen Sloveniaan siirtymistä, mutta rahaa ei tarvitsisi enää turhaan nostaa. Alkaessamme etsiä lounaspaikkaa Porecista Eero tarkisti lompakkonsa ja ihmetteli minne 50 euroa oli kadonnut. Hetken kiristelimme hampaita, kun meinasimme, että Eero on antanut sen vahingossa 50 kunan sijasta (vajaa 7 euroa). Kunia Eerolla ei pitänytkään olla, vaan olimme meikäläisen kunien varassa. Päätin vielä kerran laskea, että kuinka kalliiseen lounaaseen olisi varaa. Ja mitä ihmettä, lompakossani ei ollut kunan kunaa! Olimme siis tulleet ryöstetyiksi, vaikka kortit ja muut olivat onneksi tallella. Totesimme, että oli onni onnettomuudessa ettei rahaa ollut ollut enempää kuin vain lounaan verran – kunnes muistin, että lompakkoni toisessa lokerossa oli ollut lähes koko euromääräinen matkakassani eli melkein 200 euroa!

Motovun


 
Porecissa ryöstö ei ollut voinut tapahtua, sillä olimme vasta kävelleet parkkipaikalta keskustan liepeille hiljaista katua, ja laukku oli mulla vartalon etupuolella. Vuonolla ja näköalatornilla jätin laukun lukittuun autoon, ja auto oli koko ajan näköpiirissämme. Muutoin olimme istuneet autossa, ja illalla ravintolassa rahat olivat lompakossa. Ravintolasta kämpille palatessa kävelimme hiljaista katua keskenämme, joten olisimme huomanneet kyllä jos joku olisi seurannut ja käynyt lompakolla. Etenkin kun varas oli mitä ilmeisemmin toiminut rauhassa, kun setelitaskuun oli jätetty kulttuurisetelit. Varas ei myöskään halunnut ottaa liian suuria riskejä kun oli jättänyt kortit rauhaan. Toki vaarana oli, että henkkarit ja kortit olisi valokuvattu.



Mutta missä ihmeen välissä kaikki oli tapahtunut? Mitään muita vaihtoehtoja ei jäänyt, kuin että varas on käynyt yöllä huoneessamme. Hyi olkoon. Kaikki tavaramme oli olohuoneessa, ja itse nukuimme ilmastoinnin takia ovi kiinni makuuhuoneessa. Syyttävä katse siirtyy pakostakin AirBnB-asunnon omistajaan, hänen reaktionsa varkauteen kun oli melko välinpitämätön ja muutenkin epäilyttävä. Ja aika laskelmoidusti käteinen hävisi viimeisenä yönä, aivan kuin varas olisi laskelmoinut, että huomaamme varkauden vasta kun olemme kaukana. Kuitenkaan en jaksaisi uskoa, miksi perheenisä haluaisi ns. kusta omiin muroihinsa. Toisaalta rahapulan edessä perheensä takia tekee varmasti epätoivoisia tekoja, mutta ei hän kyllä millään muotoa köyhältä näyttänyt. Talokin oli seuduin isoimpia ja ainoita, missä oli uima-allas. Emme voi olla varmoja, oliko ovi sinä yönä takalukossa. Toki on siis mahdollista, että joku ulkopuolinen on hiippailut huoneeseemme. Tontilla oli järeä portti, mutta itsekin oikaisimme naapurin kautta, joten käytännössä portti oli hyödytön. Jos joku on seurannut meitä etäältä vaikkapa ravintolasta, ja odottanut pihalla että valomme sammuisi, niin tyypillä on varmasti ollut mukavaa. Paistattelin nimittäin ikkunan edessä ilmaistointilaitteen alla alasti lähemmäs puoli tuntia ennen nukkumaan menoa, kun oli sen verran nihkeä olo.



Mutta niin, Porecia siis emme lopulta nähneet kun mieli oli maassa ja halusimme vain pois koko Kroatiasta. Jossain oli kuitenkin syötävä pian, joten päätimme suunnata Motovuniin. Ainakin se olisi sisämaassa hieman erilainen, nuo rannikkokaupungit kun ovat ilmeisesti melko samanlaisia (ja Rovinj niistä muutenkin kaunein). Motovun siis on korkean kukkulan päälle rakentunut kaupunki, ja olihan se ainutlaatuisuudessaan mielenkiintoinen paikka. Ylös pääsee vain jalan tai bussilla, mutta jalan on ehdottomasti kivampi taittaa taival. Ylhäällä kun ei oikeastaan ole kuin kirkko ja ravintola, joten ylös kiivetessä tuo pikkukaupunki tulee nähtyä paljon paremmin. Huikeissa maisemissa söimme pastaa ja pizzaa, ja otimme kirkkaimmin mielin nokan kohti Slovenian Pirania.



Tähän väliin piti vielä mainita, että ehdottomasti kannattaa vuokrata auto noilla seuduilla liikkuessa. Olimme jälleen liikenteessä pikkuruisella Fiat500:lla, joka on kyllä näppärä ahtailla kujilla, vaikka vuoristoteillä moottori huutaakin hoosiannaa ja moottoriteillä hieman hirvittää jo 80km/h-vauhti. Mutta onhan tuo menopeli nyt ylikaiken söpö ja vieläpä halvin tarjoilla olevista (karvan päälle 10e/päivä)! Ja vielä sellainen huomio, että Sloveniassa ja Itävallassa ajellessa ei makseta tietulleja, vaan vero maksetaan ostamalla tuulilasiin "vinjetti" eli semikallis tarra, jolla tienkäyttöoikeus tulee kuitattua. Tämän opimme karvaasti kantapään kautta, sillä ajellessamme Italiasta Sloveniaan, navigaattorimme johdatti noin 20 kilometrin pätkän Itävallan kautta. Itävallasta poistuessa saimme tuntuvat sakot, kun olimme "luvatta" ajaneet maassa. Että ei tullut edulliseksi meidän säästöbudjettireissu näiden ryöstöjen jälkeen!



Unos paisajes a lo largo del camino y una historia como nos robaron.
 
Besos, Hansu

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Vierailu Collisin viinitilalla

Aivan järjettömän kovan sateen rummuttaessa peltikattoa on hyvä palata Kroatian maisemiin. Ajellessamme Pulaan näimme tienvarressa kyltin, jossa mainostettiin lähialueen clamping-aluetta - eli sellaista luksusleirintäaluetta, jossa on kauniita mökkejä ja valkoisin kankain verhoiltuja lötköttelypaikkoja. Yhtenä aamuna lähdimme autolla etsimään paikkaa, sillä netissä sanottiin että alueella voisi olla kiva viettää rantapäivää. Löysimme alueen ja hieman järkytyimme parkkipaikan ruuhkasta. Infotiskille jonotimme ikuisuudelta tuntuvan ajan, kun saksalaiset yksi toisensa jälkeen ohittelivat ja lopulta luovutimme. Ehkä piti tietää jotain, ehkä piti olla jo alueella majoittuva saadaakseen palvelua. Takaisin Rovinjiin ajaessamme tuumin, että jossain kohtaa olin ehkä nähnyt kyltin oliivitilasta. Samassa äkkäsimme kyltin "donkey milk" ja Eero kurvasi äkkiä sinne. Näimme tosiaan aaseja ja pohdimme, että minnehän tulimme ajaneeksi. Päätimme leikkiä tyhmää, uteliasta turistia (siis ihan kuin emme sellaisia olisi oikeasti olleet :D), ja parkkeerasimme auton talon pihaan.


Pian paikalle tulikin talossa asuva nainen ja toivotti tervetulleeksi. Kerroimme olevamme hölmöjä turisteja, jotka innostuivat aasinmaidosta. Hieman ihmettelimme kun nainen yritti puhutella meitä auttavalla italiankielellä vaikka selkeästi puhui myös englantia. Nainen kehoitti tutustumaan oliivi- ja viiniviljelmiin kaikessa rauhassa, sillä tila oli hänen poikansa ja hän oli juuri käymässä asioilla ja tulisi tuota pikaa takaisin. Ihastelimme siis tiluksia kuuman keskipäivän auringon porottaessa. Ah kyllä kelpaisi vaikka eläkepäiviä viettää joskus omalla pikku viinitilalla...


Palattuamme talolle nainen esitteli meille viinin valmistusmenetelmiä sekä hollantilaispariskunnan, joka oli Hollannista asti ajanut Kroatiaan ja viettänyt viikon ensin Krkn kansallispuiston alueella ja toisen viikon viinitilalla. Kerroimme olevamme suomesta, ja tilan nainen alkoi nauramaan että hän oli koko ajan luullut meitä italialaisiksi että miksemme sanoneet mitään! Niin juu, mehän ajoimme italialaisilla rekisterikilvillä. No näitä sattuu, hyvä vaan jos ulkonäkö meni täydestä. ;) Hollantilaiset kehuivat Krkn kansallispuistoa ja kertoivat törmänneensä amerikkalaisiin, jotka olivat tiedustelleet heiltä, milloin puisto suljettaisiin. Olivat vielä tarkentaneet, että kauanko on aikaa pulikoida, ennen kuin vesiputousten vesi lakkaisi virtaamasta. Joopa joo, voi jenkit teidän kanssanne...

Pian tilan isäntä saapuikin paikalle ja saimme eteemme tilan lehmien maidosta tehtyä juustoa, tilan oliiveista puristettua oliiviöljyä sekä itsetehtyä makkaraa (juuri nyt en muista oliko se aasin lihaa vai nautaa vai molempia) nautittavaksi viininmaistelun lomassa. Toki tämä lysti siis maksoi, eivätkä viinipullotkaan kovin edullisia olleet. Mutta kokemus oli kaiken sen arvoista! Aika harvoin pääsee maistelemaan noin kirjaimellisesti lähiruokaa ja vielä kiiviköynnösten alla! Jaloissa pyöri myös kolme söpöä mäyräkoiraa, joista yhden lempipuuhaa oli kivien nouto. Reppanalla ei tainnut olla palloa, millä leikkiä.


Maistelun aikana isäntä tarinoi hieman itsestään ja tilan historiasta. Hänen sittemmin edesmennyt isänsä oli vuonna 1988 rakentanut koko tilan omin käsin ja istuttanut viljelmät. Poika oli sitten päättänyt jatkaa viinibisneksen parissa saatuaan koulut loppuun - eli hän oli vasta 25-vuotias! Tummat piirteet hieman hämäsivät ja luulin häntä paljon vanhemmaksi, vaikka puheessa kuuluikin pieni sellainen nuoren miehen saavutuksillaan leveily. No mutta oli aihettakin ylpeyteen, sillä eihän hän ollut montaa vuotta viinin tekoa ehtinyt harrastaa, ja jo nyt hän oli saavuttanut mainetta ja voittanut palkintoja. Ilmeisesti tilalla riittää vierailijoita hieman reppanasta puisesta donkey milk -kyltistä huolimatta. Oli muuten hauska kuulla, miten isäntä vertasi vierailijoita. "Saksalaiset haluavat kokea kaiken, mutteivat halua maksaa mitään eivätkä osta mitään. Sveitsiläiset ovat hyviä vieraita, vaikka viinit ovat kalliita, he ostavat auton täyteen". Niiden puheiden jälkeen oli vähintäänkin pakko ostaa yksi pullo viiniä ja öljyä, vaikka meillä oli vain yksi rinkka mihin ne pakata... Aika ovela keino kyllä. ;)


Visitamos la bodega de Collis cerca de Rovinj.
Besos, Hansu