sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Kuulumisia

Valoa kohti
Ah ihana tämä lisääntynyt valo! Miten se jaksaakin hämmästyttää joka kevät, sekä se miten energia lisääntyy valon myötä. Vaikka hirveä väsymys on kyllä lisääntyneestä valosta huolimatta piinannut koko kevään. Niinäkin päivinä kun ei ole surullinen fiilis, en unohdu miettimään isää tai ei ole isään liittyviä järjestelyjä tehtäväksi, on fiilis ollut usein normaalia väsyneempi. Jännä on tuo ihmismieli kun siellä huomaamattakin raksuttaa kaikenlaista. Vaikea kierre kun väsyneenä ei tee mieli liikkua, vaikka liikunnasta saisin energiaa. On niin vaikeaa tunnistaa, milloin kaipaa oikeasti lepoa ja milloin taas mukamas "väsyttää". Päivä kerrallaan tässä kuitenkin mennään kevättä ja parempia aikoja kohti, toivottavasti.


Joogainnostus
Valtaosa tämän kevään liikuntakerroista onkin ollut jonkin sortin kehonhuoltoa ja joogaa. Harmi vain, että lemppariohjaajani lakkasi pitämästä Campussportin fityogaa ja perusti oman joogasalin (juuri kun olin oppimassa käsilläseisonnan alkeita!). Salitreeniinkin löysin ihan uuden ulottuvuuden, kun keksin tehdä kehonpainotreeniä salin viereisessä jumppasalissa. Sisäinen lapsi alkaa kiljua riemusta aina kun ympärillä on tilaa temmeltää. Tällä hetkellä lasten leikeistä inspiraationsa saaneet eläinliikket (siis ne pupuloikat, rapukävelyt, karhukävelyt jne) onkin paras tapa liikkua!



Työnnostusta ja huolta
Tässä on nyt monta kuukautta tunnettu ahdistusta kun samaan aikaan en ole osannut päättää hakeako semikiinnostavia työpaikkoja, kun jotenkin on jopa hirvittänyt ajatus, että mitä sitten jos valinta osuisi kohdalle – juuri kun yrittäjyys on alkanut rullata. Kuitenkin yrittäjyys on tuonut mukanaan kivoja projekteja ja muutamia uusia mielenkiintoisia kuvioita, ja fiilis niiden suhteen on odottava ja innostunut. Niinpä tein päätöksen, että lakkaan vilkuilemasta työpaikkoja ja keskityn toistaiseksi yrittäjyyteen. Puolivälissä häilymällä kun en keskity kumpaankaan kunnolla. Olo on päätöksen myötä huojentunut. Toisaalta tässä on viime viikot jännitetty, lähteekö Eeron työpaikka alta YT-neuvottelujen myötä, mistä olisi seurannut vähintäänkin jonkinsortin taloudellinen ahdinko tässä epävarmojen tulojen keskellä. Onneksi nyt näyttäisi, että kaikki kääntyy parhain päin Eeronkin työpaikalla.
Toki tässä kaiken keskellä Peppikin päätti sairastua taas. Miten se osaakin ajoittaa sen aina niin, että juuri kun on ehtinyt huokaista jonkin toisen asian suhteen, niin saa taas huolestua pienen karvanaaman puolesta. Reppanalla alkoi tiistaina turvota toinen puoli kuonosta, ja kun vasta perjantaina pääsimme lääkäriin, oli toinen silmä jo muurautunut umpeen ja poski pinkeän pyöreä. Ilmeisesti tiedossa ollut haljennut hammas siellä vihoittelee, niinpä ensi viikolla on jälleen edessä nukutus ja hampaan poisto. Voi pientä reppanaa.



Pari sanaa blogista
Aina välillä mietin tämän blogin kohtaloa. Viime aikoina on sentään joitain kommentteja tullut, mutta muutoin tämä tuntuu välillä pelkältä yksinpuhelulta. Kun aika on muutenkin kortilla, turhuttaa panostaa tunteja johonkin postaukseen, ja sitten kukaan ei kommentoi, tykkää tai reagoi mitenkään. Onneksi silti saatan livenä kuulla tutuntutulta, että miten kiva jokin juttu silloin kuukausi sitten oli. Voisi silti tykkäämisen ilmaista heti jutun luettuaan... Välillä kuitenkin iskee sellainen inspiraatio, etten tiedä minne sitten kirjoittelisin jos ei tätä blogia olisi! Ja muistelinpa tuossa menneitä verkkosivuprojektejani. Tiesittekö, että saatoinpa olla aivan ihka ensimmäisiä bloggaajia Suomessa ellen jopa maailman tasolla? Maailma ei vain ollut silloin vuosituhannen alussa valmis. Mulla oli meinaan nettipäiväkirja – jota ihmiset pitivät typeränä. Jakaa nyt elämäänsä netissä, kaikkea kanssa! Lisäksi mulla oli meikkivinkkeihin keskittynyt sivusto, jonka lopetin aika pian kun kommenttiboksiin tuli pelkkää negatiivista palautetta siitä, miten idioottimainen idea tuo sivusto oli. Ja pari vuotta myöhemmin tein kouluprojektina Pepille sivut. Opettajan palaute oli, että hienot sivut mutta aika hölmöä tehdä ne koiralle. Voi kun ope olisi silloin tiennyt minkälainen bisnes vaikkapa Instagram-eläinten ympärillä nykyään pyörii...

Näissä kuvissa on muuten paita, johon ihastuin jo Lontoossa. Dorothy Perkinsillä kävin tätä sovittamassa, mutta miehet eivät saaneet tulla lähellekään sovistuskoppia(!) niin enpä sitten uskaltanut ilman makutuomaria paitaa ostaa. Muutenkin myyjän palvelu oli aika tökeröä, joten halusin vain nopeasti ulos kaupasta. Paita oli sekä mallinsa, värinsä että kuosinsa puolesta itselleni melko epätavallinen, joten olisin todella tarvinnut makutuomarointia. Lentokentällä jo kuitenkin huomasin että paita jäi vähän kaihertamaan mieltä, ja onneksi paria kuukautta myöhemmin onnistuin bongaamaan tämän Zalandolta. Hah, miksi lähteä merta edemmäs kalaan...

Besos, Hansu

torstai 15. maaliskuuta 2018

Tapaus portaat


Jatketaanpa taas remonttijuttuja! Portaat olivat remontissa varsinainen murheenkryyni, eikä minkään muun suhteen suunnitelmat vaihtuneet yhtä tiuhaan. Suunnitelmia on ollut varmaan yhtä monta kuin portaissa askelmia. Asuntoa ostaessamme olimme päättäneet, että tilaan tulisi kierreportaat. Näin alakerta jakautuisi selkeämmin keittiöön ja olohuoneeseen, eivätkä portaat veisi paljoa lattiapinta-alaa. Portaiden oli määrä olla mahdollisimman pienet, eli halkaisijaltaan 110-120cm. Kysyimme tarjouksia lähemmäs kymmeneltä eri toimittajalta sekä harkitsimme myös rautakaupoista löytyviä Fontanoita. Ensimmäisissä tuli vastaan hinta ja jälkimmäisissä muovinen ulkonäkö. Lisäksi ongelmaksi muodostui sekä liian pieni porrassukko (pää olisi osunut kattoon portaita kivutessa) että todella jyrkät portaat yhdistettynä pieneen kokoon.



Pikkuhiljaa hylkäsimme ajatuksen kierreportaista, ja päätimme tuunata nykyisiä portaita. Ja sen suhteen ideat vasta vaihtelivatkin. Kaikissa ihastelemissamme portaissa oli yhteinen tekijä: näkyvä portaiden "ruoto". Niinpä ajattelimme sahata portaiden reisipuut portaiden muotoon, vahvuutta noissa piti silti riittää yllinkyllin. Sahausta varten portaat olisi kuitenkin pitänyt irrottaa, joten lopulta päätimme, että helpointa olisi tehdä kokonaan uudet. Vaan tässä suunnitelmassa painoi päälle aikataulu. Uusien portaiden väkertämiseen vierähtäisi helposti viikko jos toinenkin. Ja kun tiiliseinä kaivettiin esiin, alkoi tuntua, ettei tila tarvitsi enää toista katseenkiinnittäjää. Portaat voisivatkin olla hieman yksinkertaisemmat kun tiiliseinä itsessään on niin raffi. Edes alkuperäisessä muodossaan portaat eivät enää yhtäkkiä näyttäneetkään niin kamalilta kaunista tiiliseinää vasten.


Ympäri mennään yhteen tullaan, eli päädyimme lopulta siihen kaikista helpoimpaan ratkaisuun, eli tuunaamaan nykyisiä portaita vain maalauksen ja petsauksen muodossa, sekä vaihtamalla kaiteet – nehän olimme repineet irti ja laittaneet polttopuiksi jo ajat sitten. Tosin parin viikon lakkapinnan liuottamis- ja hiomistyön jälkeen en ollut enää niinkään varma, oliko ratkaisu se kaikista helpoin, mutta tulipahan tehtyä. Pari viikkoa konttasin portaita ensin liuottimen kanssa, sitten rapsuttaen ja hioen. Lopuksi vielä teräsvillaharjaporanterällä surraten, niin että puunsyyt nousivat esiin ja askelmat muuttuivat vähemmän liukkaiksi. Ja lopuksi vielä hioin askelmat käsin teräsvillalla sekä hiomakoneella, ennen kuin pääsin petsauspuuhiin. Petsatessa ilmeni, että askelmissa oli edelleen lakkajäämiä, ja petsi levittyi askelmiin epätasaisesti. Lopputulos on kyllä laikukkuudessaan hauska, sillä askelmat näyttävät siltä kuin niissä olisi jo kuljettu 100 vuotta. Istuvat siis lopulta miljööseen ehkä paremmin kuin 70-lukua huutavat liukas, lakattu mänty.



Lisäksi päätimme muuttaa portaat umpinaisiksi, jotta kävely ei lennättäisi alla olevaan keittiöön pölyä ja roskaa, eikä pienet koirat sujahtaisi niin helposti portaiden välistä alas. Pelkäsimme että umpinaistaminen suurentaisi portaita entisestään ja pimentäisi keittiön. Valkoiseksi maalattuna portaat tuntuivat kuitenkin jopa kutistuvan mystisesti. 



Kaiteethan muodostuivat jo melkeinpä yleiseksi vitsiksi, sillä niitä saatiin odottaa k-a-u-a-n. Mutta kun ne eivät todellakaan olleet yksinkertainen juttu. Halusimme nimittäin metallikaiteet, jotta ne olisivat mahdollisimman sirot. Metalli taas tarkoitti hitsaamista, josta meillä ei ollut kokemusta. Ensin arvoimme kannattaako kaiteet tilata muualta, tehdä itse, vai yrittää ensin itse ja sitten kuitenkin tilata muualta. Metalli on kallistakin (no ei edes lopulta ollut kun tiesi mistä ostaa, romurauta maksoi alle 10. osan Bauhausin hinnasta). 
Isossa metallihäkkyrässä pitäisi ottaa huomioon myös lujuus – iso viritelmä onkin yhtäkkiä joustava ja joka suuntaan heiluva. Ja kun saisimme ison kaiteen lopulta tehtyä, olettaen että kaikki kallistuskulmat ja mitat on oikein, pitäisi vielä ratkaista miten nelimetrinen kaide saataisiin sisään. Lopulta kaide päätettiin tehdä kolmesta osasta, joka antaisi hieman anteeksi mittavirheille ja palaset saisi kuljetettua helpommin sisään. Puinen käsijohde yhdistää nuo kolme moduulia – sekin oli loppujen lopuksi nappivalinta, sillä onhan puu nyt käden alla paljon mukavampi kuin metalli. Osista kaiteen koostaminen oli kyllä hyvä ratkaisu, sillä vaikka kaikki muuttujat yritimme ottaa huomioon, emme huomanneet että portaiden tukitolppa oli vino. Lopulta kaikki kuitenkin loksahteli paikoilleen. Suorastaan hävettää sanoa, että lopulta kaiteen tekemiseen meni yhteensä vain muutama päivä. Pitkä suunnitteluprosessi oli kuitenkin se, mikä lopulta kaiken ratkaii. No mutta kyllä kannatti odottaa niitä lähes puoli vuotta ja pelätä joka kerta portaita kulkiessa...


Noh, hiljaa hyvää tulee vai mitä olette mieltä? Ja ainakin itse tekemällä säästi tällä kertaa. Sen sijaan että portaat olisivat syöneet valtaosan budjetista selvisimmekin muutamalla satasella!

Las escaleras fueron una parte muy importante de la renovación.
 
Besos, Hansu

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Aurajoen jäällä

En tiedä löytyykö Suomesta ketään, joka ei olisi ollut viime viikon aurinkoisina päivinä kävelemässä jäällä, sen verran täynnä some on ollut kuvia jäällä kävelystä. Viikko sitten mekin käväisimme nopeasti meren jäällä, mutta kamera (ja aurinkolasit) jäivät kotiin ja tuulikin oli sen verran kylmä, että piipahdus jäi melko nopeaksi. Viime viikonloppu puolestaan meni melkolailla neljän seinän sisällä, kun Eero oli vuosisadan flunssassa enkä sitten yksinäni tullut lähteneeksi minnekään. Onneksi sunnuntaina Eeron vointi koheni sen verran, että lähdimme pienelle happihyppelylle Aurajoen jäälle. Jäällä hissutellessa ei onneksi tule kovin nopeasti reippailtua (vaikka toki liian aikainen liikkeellelähtö kostautui seuraavana päivänä entistä korkeammalla kuumeella)...


Olemmehan Aurajoen jäällä olleet ennenkin, mutta keskustassa jään päällä kävely on jo jonkin verran eksoottisempaa. Viime aikojen pakkaset ovat seisauttaneet jopa Förin, jonka sijasta joen pääsee ylittämään jääsiltaa pitkin – muualla jäällä kulkeminen on omalla vastuulla. Samean jään päällä kävely ei kyllä tuntunut hirveän jännittävältä, eipä sitä oikein tainnut tajutakaan kävelevänsä oikeasti joen jäällä. Mutta Tuomiokirkkosillan alla jää oli kirkkaampaa – suorastaan huimasi kävellä kohdan yli. Vähän sama fiilis kun kävelee lasisella lattialla, jonka alla on korkea pudotus (ei huolta, kyllä siitä näki että jää oli ainakin 20 cm paksu, vaikka siltojen alla jää ilmeisesti voi olla heikompi). Eipä tosiaan useasti näe Tuomiokirkkosiltaa sen alapuolelta, Vähätorilta alkaen kun joki on sen verran matala, ettei siitä voi ajella esimerkiksi Låna-veneellä


Sobre el hielo del Río Aura

Besos, Hansu
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...