perjantai 6. syyskuuta 2019

Extempore roadtrip Lofooteille – reissupäiväkirja

Tulipa sitten pyöräytettyä reissu Pohjois-Norjaan Senjalle ja Lofooteille oikeastaan yhtään asiaa suunnittelematta. Vielä lähtöpäivänä olimme matkalla Ruotsin lappiin vaeltamaan Abiskon huudeille tai osan Kungsledenistä. Ja itse asiassa ihan alkuperäinen suunnitelma oli mennä Sarekin kansallispuistoon ja huiputtaa Skierffe. Mun fyysinen vointi ei vain ole ollut ihan priimaa viime aikoina ja muutoinkin alkoi tuntua, että ehkä olisi parempi mennä erämaan sijasta jonnekin merkityille reiteille, ja pitää vaellukset melko lyhyinä, johon Abiskon alue voisi olla sopiva. Lopullisen niitin arkkuun toi se, että koiran hoitopaikka peruuntui oikeastaan lähdön hetkellä, eli koira olisi otettava mukaan. Onneksi Rio on harjoitellut retkeilyä ahkerasti, mutta viikon vaellus haastavissa tunturiolosuhteissa voisi olla melkoisen rankka kokemus pienelle...

Päivä 1-3, 17.-19.8.2019 Suomesta Jällivaaran kautta Senjalle
Ensimmäiseksi otimme suunnaksi Kokkolan, sillä siellä oli ystäväni isovanhempieni mökki, josta olimme kuulleet paljon kehuja ja aina oli puhuttu, että siellä pitäisi mennä käymään. Vihdoin koitti tilaisuus visiitiin, ja saimme yöpyä söpössä pikkiriikkisessä rantamökissä, joka oli aivan meren rannassa.

Melko aikaisin aamulla jatkoimme ajoa kohti Oulua, jossa oli tarkoitus treffata Eeron sisko. Aikataulut menivät kuitenkin ristiin, ja jatkoimme matkaa Ruotsin puolelle. Yöksi jäimme Jällivaaraan ei-niin-hehkeälle leirintäalueelle. Tästä olisi enää lyhyt matka Abiskoon, joten jo aamupäivästä voisimme ehtiä vaeltamaan. Pikku hiljaa oli alkanut sataa enemmän ja enemmän, ja pystytimme tarpin teltan viereen. Rio hoksasi samantien että tarpin alla pysyy kuivana, ja tyyppi värjötteli sen alla tyytyväisen näköisenä. Haalarinkin herra sai ensi kertaa päälle, ja näytti siltä, että tyyppi kyllä hoksasi sen funktion. Keittelimme sapuskat tarpin alla ja menimme aikaisin nukkumaan. Rio sai teltassa perinteisen iltahepulin, ja mietimme jo että taisi olla suuri virhe ottaa koira mukaan. Pian pieni onneksi rauhoittui omaan petiinsä – tosin melko aikaisin aamulla tuli käpälää naamalle sen merkiksi, että uusi päivä voisi jo alkaa. Hyvä vaan, niin saimme ajoissa jatkettua matkaa. Oikeastaan reissun jokaisena päivänä tuli mentyä ennen auringon laskua nukkumaan, ja lähdettyä liikkeelle varhain vielä muiden telttojen ollessa hipihiljaisia.


Yöllä satoi kaatamalla niin, että leirintäalue lainehti eikä sateelle näkynyt loppua. Katselin säätiedotteista, että Abiskossakin sataa rankasti vielä ainakin pari päivää. Olimme pohtineet, että ehtisikö reissun loppupuolella piipahtaa Norjan puolella, ja nyt näytti siltä, että Norjaan kannattaisikin mennä ensin, sillä siellä paistoi aurinko. Etenkin Lofootit tietysti kiinnostivat, ja siellä ei näkynyt sadepilviä ollenkaan. Vaihdoimmekin siis yhtäkkiä määränpääksi Lofootit, ja jatkoimme ajelua. Jonkin aikaa ajettuamme alkoi tuntua, että Lofootit on kyllä aika kaukana – mutta viereiselle Senjan saarelle ajaisi paljon lyhyemmässä ajassa, ja sehän on oikeastaan yhtä kaunis ja kaiken kukkuraksi paljon vähemmän turistien valtaama. Sinne siis!


Vaikka pohjois-Ruotsin maisematkin ovat jylhiä ja kauniita, olivat maisemat aivan eri luokkaa heti Norjan rajan ylityksen jälkeen. Ja Senjalle päästyämme emme voineet kuin huokailla, siis voi luoja mitä maisemia! Mitkään kuvat ei todellakaan tee oikeutta sille, miltä paikan päällä näyttää. Tosin Senjan sää unohtui tarkistaa, ja niinpä sielläkin satoi. Ei onneksi yhtä rankasti kuin Ruotsissa, mutta yöllä sään luvattiin pahenevan, joten ajelimme yhdelle saaren harvoista leirintäalueista kyselemään mökkiä. Tokihan kaikki oli täynnä, joten paikan isäntä opasti meille pari muuta mahdollista paikkaa. Ajelimme ristiin rastiin toteamassa, että nämä olivat jotain hyvin pieniä random majataloja keskellä ei mitään. Teltta alkoi vaikuttaa ihan hyvältä optiolta. Niinpä suuntasimme Eisfjordin rannalle, josta olin lukenut, että siellä saa vapaasti telttailla maksutta. Ja paikka oli kyllä huikean kaunis! Ja jännittäväkin. Riolla oli hirveän hauskaa ihmetellä laskuveden jättämiä kummallisuuksia kuten simpukoita ja meduusoja. Tihkusadekaan ei juuri haitannut, paitsi juuri kun viimeistelimme illallista, alkoi sataa vähän kovempaa ja saimme jälleen painua vauhdilla pehkuihin.


Päivä 4 20.8. vaelluspäivä: Husfjellet ja Hesten
Päivä valkeni poutaisena vaikkakin harmaa pilviverho peitti taivaan. Iltapäivästä lupasi kirkastuvaa, joten päätimme lähteä tutkimaan seutua jalkaisin, ja otimme kohteeksi Husfjelletin vaelluksen. Alkumatkasta kuljimme puolipilvisessä säässä jyrkkää polkkua ja hiki virtasi. Melko pian polku alkoi kohota pilviin, mikä tarkoitti että näkyvyyttä ei ollut montaa metriä. Sinnikkäästi jatkoimme huipulle asti vaikka mitään emme nähneetkään. Kyllä harmitti myöhemmin katsoa kuvia maisemista, joita huipulla olisi ollut jos vain olisi nähnyt jotain. Lämpötila huipulla oli lähes nollassa, ja kosteus niin huima, että tukkakin kastui ihan märäksi. Hytisten keittelimme nopeasti sapuskat ja lähdimme takaisin kiroten huonoa sääonneamme. Alhaalla paljastuikin, että sää oli varsin aurinkoinen ja taivas lähes pilvetön – ainoastaan Husfjelletin huippu oli kietoutunut paksuun pilveen. Tyypillistä. No mutta huomasimme kuitenkin, että monet muut huiput eivät olleet pilvien peitossa. Vaikka reilun 7 km vaellus 635m korkeuteen kyllä tuntui kropassa, päätimme silti ahmia vielä toisen retken.

Suuntasimme Hestenille, josta on ikoninen näkymä kuuluisimmalle Segla-vuorelle. Rio-reipas jaksoi oikein mallikkaasti tämänkin muutaman kilometrin lenkin vielä – tosin reitillä oli niin hurjia lohkarekivikoita, että koira piti kantaa niiden yli. Aivan huipulle asti emme edenneet, sillä polku muuttui hyvin jyrkäksi ja polulta oli suora pudotus alas mereen. Ei siis miellyttävin paikka yrittää kiivetä tempoilevan pentukoiran kanssa... Kirjoittelen varmaankin vielä omat postaukset näistä vaelluksista, sillä kuvasaldoa tuli kerättyä aikamoinen läjä.

Illaksi palasimme samaiselle Eisfjordin rannalle kuin edellisenäkin iltana. Tällä kertaa taivas oli kirkas ja saimme nauttia uskomattoman hienosta auringonlaskusta. Räpsin hulluna kuvia, kun maisema tuntui muuttuvan minuutin välein aina vain kauniimmaksi. Muutoinkin nuo vuoret ovat kyllä ihmeelliset, kun ne näyttävät aina erilaisilta. Milloin ne ovat kietoutuneet mystiseen pilviverhoon ja milloin taas värjäytyneet auringosta punaiseksi. Vähän väliä mielessä oli Armanin sanat "kelatkaa, nää ihmiset asuu täällä joka päivä".



Päivä 5-6 21.-22.8. Lofoottien tutkimista
Seuraavana päivänä alkoi tuntua, että Senjan tärkeimmät palat on melko hyvin nähty. Jäljellä olevat parhaimmat vaelluskohteet (kuten Seglan huiputus) eivät olisi ehkä sellaisia minne voisi suunnata koiran kanssa. Ja viikko alkoi olla pitkällä, eli mikäli mielisimme nähdä jotain muutakin, olisi aika jatkaa matkaa. Hetkeksi jo päätimme palata alkuperäiseen suunnitelmaan eli Abiskoon, mutta jotenkin oli fiilis, että ne maisemat tuntuisivat kuitenkin latteilta Norjan jälkeen. Myös sää- ja hyttystilanne mietitytti, joten lopulta päätimme jättää Ruotsin vaellukset ensi vuoteen ja varata siihen kunnolla aikaa, ja lähteä nyt Lofoottien suuntaan kun kerran huudeilla oltiin.


Ajelua Lofooteillekin oli yllättäen melkoisesti, niin että lopulta olimme perillä "lofoottien alkupäässä" vasta alkuillasta. Asetuimme Kabelvågin leirintäalueelle yöksi, ja leirintäalue oli kyllä tosi kaunis. Telttapaikka löytyi aivan rannasta ja fasiliteetitkin olivat kohdallaan (vieläpä ilmaiseksi). Tosin ihan meidän viereen tunki vielä iltamyöhään pari telttaa niin, että yöllä kuului naapuriteltan patjan narinat kun naapuri ei ilmeisesti saanut nukutuksi. Luonnossa leiriytymistä alkoi muistella kaiholla...

Kabelvågin leirintäalue, näkymä teltalta oli ihan kiva :)

Seuraava päivä kului ympäriinsä ajellessa, paikkoja tutkiskellessa ja joka puolella avautuvia maisemia ihaillessa. Katsastimme aamulla Kabelvågin söpöksi kehutun pikkukaupungin, ja ajelimme Gimsøysandin kirkolle. Kirkko sijaitsee kauniin turkoosin laguunin keskellä jylhien vuorten ympäröimänä. Harmi vain, että juuri silloin sattui olemaan laskuvesi, niin että laguunista ei ollut tietoakaan, vaan kirkko seisoi keskellä hiekkasärkkiä. Noh, hieno kirkko oli silti, siellä ylhäisessä yksinäisyydessään satumaisessa ympäristössä.


Piipahdimme myös Hauklandin rannalla, mikä on yksi Lofoottien kauneimmista. En kyllä pysty ymmärtämään, miten Norjassa voi olla tuollaisia rantoja – kuin suoraan Karibialta ja vielä noin monta! Luulin aina, että kuvat Lofooteilta on otettu joltain tietyltä rannalta mutta noitahan piisaa vaikka kuinka... Teimme pienen kävelylenkin rannan tuntumassa, ja Rio pääsi tekemään tuttavuutta lampaiden kanssa.



Pian saavutimmekin  Reinen, joka on yksi Lofoottien kuvatuimmista paikoista. Kalastajakylä oli kyllä yksi söpöimpiä, mitä voi olla! Kylä oli tietenkin pullollaan turisteja autoineen, joten hetken saimme etsiä parkkipaikkaa. Löysimme onneksi ison parkkipaikan, ja söimme nopean nuudeliaterian maisemaa ihaillen, ennen kuin suuntasimme yhdelle Lofoottien suosituimmista vaellusreiteistä, Reinebringenille. Reitti kohoaa reiluun 400 metriin kukkulan huipulle, josta on mahtava näkymä alas Reinen kylään.
Vaelluksen jälkeen piipahdimme vielä nopeasti kalastajakylä Å:ssa, joka on myös yksi söpöimpiä ja suosituimpia kalastajakyliä sekä myös Lofoottien eteläisin kylä. Piipahdus jäi varsin lyhyeksi, sillä aurinko alkoi jo laskea, eikä meillä ollut vielä yöpaikkaa. Leirintäalueita ei tuolla liiaksi ole, ja sopivan telttapaikan löytäminen luonnosta on usein aika haastavaa, joten vähän alkoi jännittää. Katsoin kartalta, että parinkymmenen minuuutin ajomatkan päässä olisi jälleen ranta, ja jännitimme mahtaisiko siellä saada yöpöyä vai olisiko siellä perinteinen "no camping" -kyltti. Juuri ennen tuota rantaa oli kuitenkin leirintäalue, jolle kurvasimme varmuuden vuoksi. Alue oli hirveän hälyisä sijaiten kahden tien risteyksessä, ja vessoja ja suihkuja oli vain pari koko alueella (ja suihkut toimi vieläpä kruunuilla, joita meillä ei tietenkään ollut), joten käynnistä jäi ruuhkan vuoksi vain ahdistunut olo. Paremmin olisimme nukkuneet vaikkapa tien varren levähdyspaikalla eikä suihkuunkaan viitsinyt jonottaa, joten tuli taas typerä olo, että mistä oikein maksoimme... Onneksi Norjan leirintäalueet ovat usein jopa halvempia kuin suomessa (15–25 euroa kahdelta telttailijalta).


Päivä 7-8 23.–24.8. Rytenin vaellus, Nusfjordin kalastajakylä ja kotia kohti
Päivä valkeni aurinkoisena ja Norjan mittapuulla melko lämpimänä. Piipahdimme Rambergin rannalla, joka oli aivan leirintäalueen vieressä. Mikäli mahdollista, niin rannan hiekka tuntui olevan vielä hienompaa ja valkoisempaa kuin muilla rannoilla tai sitten korkealta paistava aurinko sai sen hohtamaan. En tosin muistanut katsoa, olisiko rannalla ollut no camping- kylttiä, mutta ainakin rannan tuntumassa olisi ollut toinen, paljon viihtyisämmän oloinen leirintäalue. Päivän määränpäänä oli Ryten, jonne olisi kymmenen minuutin matka rannalta. Parkkipaikalla totesimme, että sekin olisi ollut mitä oivallisin paikka leiriytymiseen (vessakin löytyi). Ja Rytenin vaellusreitin alkupäässä oli myös tosi kivoja paikkoja teltalle aivan vuoristojärven rannassa. Ihan periaatteesta harmitti, kun maksoimme huonosta telttayöpymisestä...


Mutta niin, auto saatiin parkkiin ja alkoi vaellus kohti Rytenin huippua, josta on mahtava näkymä Kvalvikan autiorannalle. Huipulla on kuuluisa ulostyöntyvä kivi, jossa voi ottaa mielikuvituksellisia kuvia. Unelmoin kuvasta, jossa roikun kivellä Kvalvika taustalla. Kiven alla kun on itse asiassa tukevaa maata, mutta oikeanlaisella kuvakulmalla kikkailemalla voi saada hurjan näköisiä kuvia.



Jotenkin lähdimme vaellukselle aivan löysin rantein, eikä kumpikaan tullut tarkistaneeksi reitin pituutta tai vaativuutta. Muistelimme, että kyseessä oli helppo muutaman kilometrin vaellus, mutta mitä pidemmälle etenimme, sitä kaukaisemmalta huippu tuntui. Todellisuudessa reitti oli 8 kilometriä. Reinebringen taisi tuntua vieläkin jaloissa, ja myös syömiset olivat jääneet vähän huonoiksi viime päivinä, joten energiatasot olivat valmiiksi aika heikossa hapessa. Vaikka reitti oli jatkuvasta noususta huolimatta helppokulkuimmasta päästä, olivat kilometrit jotenkin ihan hirveän hitaita. Kun matkaa olisi ollut jäljellä noin kilometri, totesimme että varsinainen huippu näyttäisi olevan kaiken kukkuraksi pilvessä, joten emme jatkaneet loppuun asti, vaan jäimme reitin varrelle ihailemaan maisemaa. Alempaakin oli kauniit näkymät rannalle ja lähiympäristöön.
Rytenin vaelluksen jälkeen tuntui, että tärkeimmät nähtävyydet Lofooteilla oli nähty, ja voisimme alkaa tehdä kotimatkaa. Toki pysähtelimme vielä aina kun jotain jännää osui kohdille. Erityisesti Nusfjordin kalastajakylässä piipahdus oli mainio bongaus matkan varrelta. Kylä on oikeastaan kokonaan ulkoilmamuseota esitellen erilaisia perinteiseen kalastukseen liittyviä juttuja. Kylä oli taas aivan mahdottoman söpö, oikein ärsytti kun sitä ei saanut vangittua kameraan samanlaisena. Jäimme kyläkierroksen lopuksi vielä kahvittelemaan söpön leipomon pihalle (ja kyllä, kaikki kylät ja rakennukset Lofooteilla ovat söpöjä).  Ja ähky oli taattu, sillä paikan pullat olivat aivan mahdottoman kokoisia.

Loppupäivä kuluikin ajellessa, ja illan jo hämärtyessä olimme ehtineet Ruotsin puolelle. Jäimme yöksi Björklideniin, josta jatkoimme taas aamulla Ouluun. Oulussa yövyimme ihan hotellissa (Sokos Hotel Eden), sillä kaipuu pehmeään sänkyyn, kuumaan yksityissuihkuun ja aamupalabuffetiin oli aika kova. Riokin pääsi ensimmäistä kertaa hotelliin. Illalla kävimme koirapuistossa riehumassa Eeron siskon koiran kanssa, ja pikkutyyppi oli jälleen aivan sippi, ja jäi onnellisena nukkumaan kun me piipahdimme hotellin ravintolassa. Maisema-ravintolan siika-annos ylitti odotukset, tai sitten oikea ruoka vain maistui pitkästä aikaa todella hyvältä. Aamulla ehdimme vielä piipahtaa kylpylässä, joka ei ollut ihan niin huikea kokemus kuin lapsena, vaikka kyllähän se siinä tilanteessa oli aika mukavaa extraa.

Besos, Hansu

torstai 15. elokuuta 2019

Lomapuuhia

Tänä vuonna meidän varsinainen kesäloma jäi melko tyngäksi. Eerolla piti olla koko heinäkuu lomaa (itse asiassa jemmassa olisi paljon enemmänkin kun ehtisi vaan lomailla) mutta päälle puski työreissu Puolaan ja muuta tärkeää, joten jäljelle jäi lopulta vain kaksi viikkoa lomaa heinäkuussa. Riollekaan ei löytynyt hoitopaikkaa, joten loma kului ihan vaan kotinurkissa. Ehkäpä ehdimme taas syksymällä mun synttäreiksi jonnekin reissuun, ja suunnitelmissa on lähteä myös lähipäivinä jonkinmoiselle vaellusreissulle. Kaikenlaista kivaa kesäpuuhaa sitä kuitenkin ehti harrastaa parissa viikossa, ja onneksi heinäkuun helteetkin osui aika hyvin juuri noille viikoille.

Loman todo-listalla oli jonkin verran kodin keskeneräisiä projekteja, joita ei mukamas ole ehtinyt arkena. Näihinhän lopulta meni oikeastaan vain päivä, joten suurista projekteista ei ollut lopulta kyse. Saimme asennettua kattovalon vihdoin alakertaan odottelemaan syksyn pimeitä iltoja, sekä pimentävän verhon yläkerran kattoikkunaan. Liesituulettimen valokin on ollut rikki jo pidemmän aikaa ja sekin saatiin tavallaan korjattua. Tokihan valokytkin hajosi kun takuuta olisi ollut voimassa mutta olimme siinä uskossa, että sen saisi helposti itse korjattua. Itse kytkintä ei saanut korjattua ja sen korjauttaminen olisi maksanut uuden liesituulettimen verran, joten asensimme liesituulettimen alapintaan samanlaisen työvalon kuin keittiön seinäkaappien alapinnassa. Saa kelvata toistaiseksi. Loman alkuun sattui vähän viileämmät ja sateisemmat säät, joten kodin projektit sai hyvin hoidettua sateen vihmoessa ikkunoita. Kolmantena päivänä sää onneksi vähän parani, ja lähdimme illalla kaveripariskunnan kanssa Mysteerikierrokselle selvittämään aikavarkaan mysteeriä. Toki säätiedotuksesta huolimatta sade taas yllätti, mutta eipä tuo paljoa haitannut.

Mattopyykillekin pääsimme Liedon maalaismaisemiin. Jo oli aikakin, sillä matoissa oli vielä tahroja Pepinkin jäljiltä Rion pentupisuista puhumattakaan. Samalla kävimme Kuralan kylämäen kahvilassa lounaalla. Muutoinkin lomalla on tullut lounastettua toinen toistaan kivoimmissa paikoissa, Eerolla kun harvemmin on mahdollisuuksia lähteä Turun keskustaan asti lounaalle.

Heinäkuun hurjista, jopa 34 asteeseen kivunneista helteistä tuli nautittua täysin rinnoin. Harvaluodossa ja Littoisten järvellä kävimme monen monta kertaa uimassa ja nuttimassa auringosta. Myös Kupittaan maauimalassa tuli käytyä uimassa vähän pidempää matkaa ja hankittua vähän rusketustakin. Jo monena kesänä on myös pitänyt testata äidin miehen puhallettavaa kanoottia, niin sitäkin saimme vihdoin kokeiltua. Kanootti pysyi pinnalla ja saimme tehtyä pienen melontaretken Littoisten järvellä. Tuttu järvi näyttäytyi kyllä varsin erilaisena uudesta vinkkelistä. Äkkiseltään vaikutti niin kätevältä idealta tuo puhallettava kanootti, mutta eipä tuota ihan joka päivä kyllä jaksa pumpata, sillä siinä oli melkoinen työ ja mokoma painaakin ainakin 30 kiloa.

Myös suppailu on ollut pitkään todo-listalla, ja viime kesänä jo ehdimme varata suppilaudat Ruissalosta. Tuolloin vain sattui olemaan kesän ainoa tuulinen päivä, joten homma peruuntui. Nyt suuntasimme extempore Aurajoen vuokraamolle, josta olemme aiemmin lainanneet kanootin useamman kerran. Suppailu Aurajoessa oli kyllä ihan mahtavaa! Ei kovaa merenkäyntiä tai muitakaan hankaluuksia verratuna Ruissaloon, ja suppailu oli kaikinpuolin mukavampaa kuin vaikkapa kajakilla melominen. Yllätyin tosi positiivisesti, miten helppoa ja hauskaa suppailu olikaan! Pulahdimme välillä myös vilvoittelemaan, joten voinpahan nyt sanoa uineeni Aurajoessa. Suppailun jälkeen jäimme vielä Padolle-kahvilaan herkuttelemaan uunituoreilla korvapuusteilla – en kyllä tiedä olenko koskaan ennen saanut niin hyvää pullaa!

Yhtenä viileämpänä päivänä kävimme myös polkujuoksemassa Nuuksiossa asti. Maisemat Haukan- ja Korpinkierroksilla ei olleet kummoiset, mutta olipahan vaihtelua reitteihin. Pääkaupunkiseudun suuntaan tuli ajettua myös Inkoon lähellä olevan Lomamäen lemmikkipuiston perässä. Puistossa oli perinteisten ponien, vuohien, sikojen, kanojen ja pupujen lisäksi muun muassa piikkisika, papukaijoja, undulaatteja ja matelijoita. Vetonaulana paikassa on ketut, pesukarhut ja mangustit, joita pääsee ihan rapsuttelemaan. Harmi vain, että olimme juuri väärään aikaan liikenteessä, sillä rapsuttelemaan pääsi vain tiettyinä kellonaikoina. Viljakäärmettä pääsin sentään pitelemään kädessä ja silittelemään. Eläinten ihmettelyn jälkeen pysähdyimme vielä Hangossa lounaalla. Visiitti jäi aika lyhyeksi, sillä oli jo kiire kotiin päästämään Rio ulkoilemaan.

Ajatuksissa oli myös lähteä parin päivän vaellukselle Rion kanssa, mutta retkeily jäi loman osalta vain yhteen luonnossa vietettyyn yöhön. Kävimme Iso-Melkuttimella telttailemassa ja viettämässä kesäpäivää – toisaalta eipä helteessä olisi ehkä jaksanutkaan vaeltaa pitkää matkaa. Paluumatkalla pysähdyimme vielä Korteniemen perinnetilalla (lisää reissusta täällä).

Eeron jo palatessa töihin viimeistelin oman lomani rentoutumalla Pappan kanssa mökillä, jonne en olekaan "ehtinyt" pitkiin aikoihin. Riolla oli hauskaa kun pihalla oli tilaa juosta, nuuskia ja kaivella. Pikkutyyppi olikin aivan naatti, ja välillä maistuivat nokoset milloin missäkin. Ah, sain vihdoin olla tekemättä mitään – tai siis loikoilla riippumatossa, täyttää ristikoita ja lukea 60-luvun Aku Ankkoja. Yö kului Rion kanssa saunamökin eteisessä – vähän petyin kun en havainnut kummittelua tai muitakaan outouksia. Mitä nyt joku hiiri rapisteli nurkassa...

Mitäs teidän kesään oon kuulunut?

Besos, Hansu

perjantai 2. elokuuta 2019

Rio retkeilee

Luonnossa liikkuminen ja retkeily on meille tärkeää, joten on luonnollista että Riokin pyritään näihin totuttamaan heti pennusta alkaen – etenkin kun Pepin kanssa homma ei oikein sujunut. Ensinnäkin Pepin kanssa automatkat olivat mahdottomia, sillä Peppi huusi kurkku suorana kaikki matkat. Tyyppi kyllä siis tykkäsi autoilla, liiaksikin, eli huuto ei lähinnä koko ajan voimistuvaa kyselyä siitä, milloin oikein olisimme perillä siinä oletettavasti mahdottoman hauskassa paikassa. Kävely- ja juoksureissut kyllä sujuivat mallikkaasti; Peppi olisi jaksanut jolkotella kymmeniä kilometrejä edes pysähtymättä sen kummemmin nuuskimaan, mutta tauot olikin se heikoin lenkki. Peppi ei koskaan osannut ottaa rennosti missään muualla kuin kotisohvalla, joten varsinkin teltassa nukkuminen olisi ollut melko mahdotonta kun tyyppi olisi hyörinyt, vahtinut, haukkunut ja vikissyt koko yön.



Rio on onneksi toista maata. Hän kyllä osaa ottaa lunkisti. Automatkat hyödynnetään nokostelutuokiona, ja mikäli aurinko vain paistaa, tyyppi on onnessaan makoilemassa ruohikossa ruokatauoilla. Teltassa nukkuminenkin on sujunut melko mallikkaasti. Olemme nyt kahdesti käyneet kokeilemassa teltassa yöpymistä Iso-Melkuttimella. Ensimmäisellä kerralla puhalsi kova tuuli, joten koiro ei ollut kovin mielissään ulkona olemisesta. Olimme kyllä itsekin sen verran jäässä, että iltapala tuli syötyä hyvin nopeasti, emmekä sen enempää jääneet ihmettelemään maisemia vaan painuimme nukkumaan. Iltapalaa keitellessä Rio käärittiin huopaan lämmittelemään, ja pieni nukahtikin samantien syliin. Tyyppi oli siis hyvin valmista kauraa nukkumaan, ei tarvinnut kuin osoittaa omaa petiä (toistaiseksi olemme raahanneet pedin mukaan) teltassa, ja siihen hän käpertyi ja nukkui sikeästi aamuun asti. Tuuli riepotteli telttaa äänekkäästi koko yön, joten itse emme nukkuneet juuri yhtään. Tuulenpuuskaan rapisuttaessa telttaa Rio vain katsahti meihin kysyvästi, ja kun emme reagoineet sen kummemmin, tyyppi jatkoi koisimista. Aamulla heräsimme sateeseen, ja vaikka Rio inhoaa sadetta, niin todella nätisti ja reippaasti tyyppi tepasteli takaisin autolle.

Reipas retkeilijä, vaikka selkeästi viluttaa ja vähän ihmetyttää
Hieno leiripaikka niemen kärjessä, vaikka kylmä tuulen takia maisemista nauttiminen jäi vähälle
Iltapalan odotellua ja värjöttelyä


Toisella kerralla Melkuttimella olikin helle. Tämä tietysti tarkoitti sitä, että koko paikka oli täynnä retkeilijöitä, emmekä meinanneet löytää telttapaikkaa. Jouduimme siis kiertämään lähes koko järven, ja onneksi viimeisen niemen kärjessä oli teltalle tilaa. Testissä oli uusi telttamme Fjällräven Abisko View 2, jonka seinät jätimme lämpimänä yönä kokonaan auki. Rio ei meinannut ollenkaan malttaa asettua petiinsä, vaan tuijotteli maisemia ja yritti pöngetä makuupussiin. Energiaa siis taisi olla jäjellä vaikka takana oli Rion mittapuulla aika pitkä kävelylenkki. Lopulta Rio nukahti ja nukkui nätisti puoli seitsemään aamulla, jolloin herätti meikäläisen kävelemällä mun selän päällä. Aurinko paistoikin jo kuumasti, ja jäimme nauttimaan hitaasta aamupalasta ja aamu-uinnista. Rio makoili auringossa ja kävi vähän väliä ihmettelemässä järveä, vaikka tassujaan ei millään halunnutkaan kastella. Nautimme vielä lounaan, ennen kuin kävelimme järvilenkin loppupätkän autolle. Piipahdimme vielä läheisellä Korteniemen perinnetilalla, jossa Rio näki ensi kertaa hevosen läheltä. Tilalta takaisin autolle kävellessä Rio ilmaisikin hyvin vahvasti, että nyt alkaa kävelytouhut riittämään. Kun Rio väsyy, tyyppi alkaa näykkimään pohkeita ja lahkeita, sekä heittäytyy tienpientareelle makoilemaan (tosin niinpä hän saattaa heittäytyä makoilemaan ihan vain jos aurinko paistaa, vaikkei juuri olisi vielä montaa askelta otettukaan). Autoon päästyä koko auto ihan nytkähti, kun Rio heittäytyi makuuasentoon vetelemään sikeitä.

Matkalla viimeisen niemen kärkeen, sormet ristissä että löytyisi telttapaikka







Vielä on siis aika paljon harjoiteltavaa, että tuo pieni ketunpoika jaksaisi kulkea mukana pitkillä vaelluksilla tai kymmenien kilometrien juoksulenkeillä. Juoksuakin tosin olemme treenanneet pienissä pätkissä. Toistaiseksi pisin juoksumatka on kaksi kertaa pururadan ympäri, eli neljä kilometriä. Kerran olemme myös kokeilleet polkujuoksua, mutta meno oli melko haastavaa kun samaan aikaan sai keskittyä sekä maastoon että säntäilevään koiraan. Riolla kun on vielä oppimista, ettei juoksulenkeillä voi jäädä haistelemaan jokaista hajua, eikä jalkojen eteen sovi pysähtyä yhtäkkiä. Mutta kaipa hän tuosta vielä oppii, ikää kun on vasta seitsemän kuukautta. Helposti tuo unohtuu, välillä Rio välillä vaikuttaa niin vanhalta ja viisaalta sielulta pennun kropassa. Riolta luonnistuu toistaiseksi chillailu paljon paremmin kuin pitkät lenkit, ja "ei minkään tekemistä" olemmekin harjoittaneet monesti. Riippumatossakin nukuimme yhdessä oikein onnistuneet nokoset.


Rio Reipas meidän kanssa ensimmäistä kertaa metsässä



Besos, Hansu
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...