keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Erään tarinan alku

Jänniä uutisia! Niin siinä yhtäkkiä sitten kävi, että olemme omakotitalon omistajia – muutaman mutkan kautta. Oho.



Mainitsinkin taannoin, että olimme tehneet ostotarjouksen eräästä talosta. Paljon olemme vanhoja (ja joitain uudempiakin) taloja kierrelleet, ja päässeet melko hyvin kärryille siitä, millaisia ongelmia ja korjaustarpeita niissä on, ja oikeastaan juuri siksi tähän taloon lopulta päädyimme – vähän yllättävästi. Tämän meidän talomme nimittäin hylkäsimme jo moneen otteeseen. Talo ehti olla ainakin puoli vuotta myynnissä, enkä edes avannut myynti-ilmoitusta, sillä talo oli jo ensi silmäyksellä ihan vääräntyylinen. Kerran sitten taas päivitin Oikotietä, ja tulin tutkailleeksi ilmoitusta kun Eerokin oli ääneen ihmetellyt, miten se on aina vaan myymättä vaikka sijaitsee tosi hyvällä alueella. Näyttö näytti taas olevan tulossa, ja päätimme mennä nuuskimaan. Olimme ainoita katselijoita ja kiersimme talon perusteellisesti, vaikka mielessäni tyrmäsin talon heti – ei alkuunkaan sen tyylinen mitä me etsimme. Talo oli rakennettu vuonna 1957, ja alakertaa päivitetty joskus 80-luvulla, ja taisipa keittiö olla ihan 2000-luvun alusta jopa. Talo oli siis melkeinpä yhdistelmä kaikkia kamalimpia vuosikymmeniä (no sentään siitä kaikkista kauheimmasta 70-luvusta ei ollut kovin paljon merkkejä).

Mutta jotain tapahtui. Aloin hiukan miettiä, saisiko talosta tehtyä kivan. Olihan talolla kuitenkin kolme valttikorttia: sijainti (Turun parhaimpia alueita), rakennusmateriaalina kestävä kevytbetoniharkko (ei siis kovin suuri homeriski eikä pelkoa edes niistä valuneista purueristeistä) sekä melko maltillinen hinta (ja pitkä myyntiaika kieli, että hinnassa voi ennestään olla joustovaraa). Mutta kyllä se aikamoista remonttia vaatisi, eikä silti olisi varmuutta tulisiko talosta koskaan sellaista kuin me haluttaisiin. Ehkä ei sittenkään.

Sitten kävimme katsomassa samalla alueella toista taloa – kuvien perusteella olin jo pukenut ostohousut. Sehän vaikutti ilmoituksessa aivan täydelliseltä, juuri sellaiselta jota olimme etsineet. Mutta näytössä totuus paljastui. Olimme jo oppineet katsomaan tiettyjä asioita, ja ensi silmäyksellä kauniilta näyttävä talo vaikuttikin huonosti ja halvalla tehdyltä, välinpitämättömästi pidetyltä ja monia riskirakenteita sisältävältä. Ja kuntotarkastuskin sen lopulta paljasti: talo ei ollut asuttavassa kunnossa eikä välttämättä edes kovin korjauskelpoinen, sillä tukihirret ja alapohja olivat luultavasti lahoja ja täynnä mikrobikasvustoa, eikä säästöbetonista tehty ja vuosikymmenien tulvavesissä uinut perustuskaan ollut enää parhaimillaan. Kummasti alkoi houkuttaa valita se kivitalo kalliomäen päällä.

Niinpä marssimme uuteen näyttöön ja kolmanteenkin. Olin selannut myynti-ilmoitusta niin ahkerasti, että silmä alkoi kummasti tottua talon ilmeeseen. Sehän alkoi näyttää yllättävän kivalta ihan sellaisenaankin. Ja päivänvalossa näimme vihdoin pihankin kunnolla – se tuntui loputtoman suurelta, ja toki valmiina oli vanhojen talojen tapaan vaikka mitä kivoja istutuksia. Jopa talviasussaan tontti näytti aika kivalta. Talon hintakin ehti välissä laskea, ja kolmannessa näytössämme kävikin kuhina. Alkoi tulla pieni paniikki, että joku muu vielä nappaa talon. Mutta enemmistö katselijoista lähti taas aika nopeasti ja joku taisi ääneen todetakin talon olevan vääräntyylinen (niinpä niin, kaikki todella taitaa etsiä sitä tiettyä tyyliä; peiliovia, pikkuruutuikkunoita ja kakluuneita).

Olimme rauhallisin mielin – voisimmehan saada talon halvalla, koska muita kiinnostuneita ei ollut. Kunnes välittäjä pudotti pommin: joku oli tarjoutunut ostamaan talon purettavaksi pelkkänä tonttina samalla hintaa, jota me tarjosimme. Myyjän kannalta houkutteleva tilanne, kun samalla vapautuisi mahdollisesta virhevastuusta. Ja niin siinä kävi, että myyjä valitsi purkavan ostajan. Olimme tyrmistyneitä. Eeron isä sen lopulta ääneen sanoikin: "parempaa vanhaa taloa ette kyllä löydä". Vaikka yritin lohduttautua ajatuksella, että sehän ei varsinaisesti ollut alunperin sellainen, mitä etsimme, niin silti huomasin vähän väliä edelleen haikailevani tekemieni suunnitelmien perään ja surevani aivan kummia asioita. Mietin, että eihän meidän nykyinenkään asunto ollut rakkautta ensi silmäyksellä, vaan kiinnostus kypsyi sitä mukaan, kun suunnitelmat näyttivät millainen asunnosta voisi tulla. Silloinkin teimme yksityiskohtaiset remonttisuunnitelmat jo ennen tarjouksen tekoa.

Viikonloppu hujahti ja maanantai tuntui harmaammalta kuin kertaakaan tämän nelikuisen marraskuun aikana. Lopulta päätin, että ei meillä olisi mitään menetettävää, ja päätin soittaa suoraan myyjälle. Takaraivossa kyti joku outo ajatus, että onko koko kuvio jonkin sortin huijaus saada meidät panikoimaan ja nostamaan hintaa. Muistelin myös sitä loppukesää 2011, jolloin surkuttelimme kun unelmien vuokra-asunto meni sivu suun. Tuolloin soitin lopulta suoraan vuokranantajalle välittäjän ohi, ja sillä puhelulla asunto oli meidän. Ehkä nyt voisi käydä samoin. Myyjä tosin taisi olla vähän järkyttynyt siitä, että olin leikkinyt salapoliisia ja ottanut yhteyttä, enkä lopulta tiedä oliko puhelulla mitään vaikutusta. Kuitenkin parin päivän jälkeen välittäjä soitti, että edellinen ostaja ei ole vielä saanut rakennus- tai purkulupaa, eikä myyjä halua jäädä odottelemaan, milloin luvat saataisiin ja olisi halukas myymään sittenkin meille. Hupsista vaan. Ensin iski pieni kauhistus, mutta koska olimme jo käyneet pettymysvaiheen, osasimme iloita uutisista. Luulen, että jos olisimme saaneet talon ensimmäisellä tarjouksella, olisi iskenyt isompi paniikki siitä, mitä oikein olimme tekemässä.

Mutta mutkia riitti vielä. Pankin kanssa riitti setvimistä ja lainatarjouksen saamisessa kesti ja kesti. Sitten vielä Eerolle iski viikon työmatka Intiaan, mikä esti kauppojen teon. Ehdin jo pelätä jos Eero lukittaisiin jonnekin koronaviruskaranteeniin kaiken kukkuraksi. Taustalla oli koko ajan pieni pelko, että mitä jos jostain ilmestyy kolmas ostaja, joka tarjoaa enemmän. Lopulta päädyimme tekemään esisopimuksen, ja tästä parin viikon päästä varsinaiset kauppakirjat, joten talo on nyt virallisesti meidän. Kauppoja edeltävänä yönä iski vielä myrsky, ja ehdimme jo pelätä jos talo olisi kärsinyt vahinkoja – siinäpä olisi ollut setvimistä. Myrskyn takia pankissa tuli sähkökatko kesken lainapapereiden allekirjoituksen, ja mietin jo, yrittääkö universumi kertoa meille jotain. Lopulta kaupat saatiin tehtyä, ja viimeiset viikot on kulunut hujauksessa selvitellen kaikkea mahdollista – ja tietenkin vanhoja tapettikerroksia repien. Edessä on iso remontti ja arki on nyt melkoista nuoralla tanssimista, sillä nyt jos koskaan työtkin olisi maltettava hoitaa kunnialla. Yritän kuitenkin silloin tällöin päivitellä remonttikuulumisia blogiin aina kun vain onnistun löytämään jonkin luppoaikaa muistuttavan raon. Remontinjanoisten kannattaa pitää silmällä Instagramin stooreja, eiköhän siellä tulla näkemään remppatunnelmia kutakuinkin reaaliaikaisesti!

Besos, Hansu