maanantai 24. syyskuuta 2018

Maagisen Trolltungan vaellus


Varoitus, postaus on lähes yhtä pitkä kuin itse vaellus! Trolltunga eli peikon kieli on yksi Norjan näyttävämmisti paikoista, sillä tuo kuvankauniisiin maisemiin avautuva hurja kieleke kohoaa yli kilometrin korkeudessa. Kielekkeelle päästäkseen joutuu patikoimaan aika tavalla. Reitti on haastava, eikä sille pidä lähteä huonokuntoisena tai liian kevyillä varusteilla. Lähimmältä parkkipaikalta kielekkeelle kertyy matkaa 11 kilometriä suuntaansa, ja kestoarvioksi tuolle 22 kilometrin lenkille on annettu 12 tuntia – tämäkin kertonee jotain reitin vaativuudesta. Matkan teko on siis todella hidasta. Etenkin ensimmäiset kilometrit ovat todella rankkoja nousuja ja hitaita edetä. Me saimme tähän vielä 4 km extraa, eli lopullisen reitin pituudeksi tuli lähes 30 kilometriä.


Trolltungan valloitusaamu valkeni sateen jälkeen aurinkoisena, eikä sadetta ollut luvassakaan – mitä loistavin vaellussää siis. Pakkasimme rinkkamme mökissä, jossa olimme yötä, ja ajoimme Trolltungan parkkipaikalle. Trolltungalla on kaksi varsinaista parkkipaikkaa, alempi isompi Skjekkedalin parkkipaikka sekä 4 km ylempänä vähän pienempi ja uudempi parkkialue. Tälle jälkimmäiselle mennäkseen pitäisi vain uskaltaa ajaa kapeaa, jyrkkää ja kiemurtelevaa tietä. Pohdimme kumman parkkiksen valitsisimme, mutta lopulta ei tarvinnut valita kumpaakaan – molemmat olivat nimittäin täynnä. Tästä ilmoitettiin kolmannella parkkipaikalla, joka oli huomattavan kaukana tuolta Skjekkedalin parkkipaikalta, ja tämäkin oli jo melkein täynnä. Meille ilmoitettiin kuitenkin heti, että ei tarvitsisi huolehtia, sillä Skjekkedalin parkkipaikalle menisi kyllä minibussi, huokeaan 10 euron hintaan (per nenä). Parkkialue oli sentään ilmeisesti Skjekkedalia vähän halvempi, noin 30e/24h 50 euron sijaan. Osaavat ne norjalaiset rahastaa.

Alkumetreillä. Aurinko porottaa ja hikeä pukkaa.

Keittelimme lounaan parkkipaikalla ja hyppäsimme minibussiin, joka kiikutti meidät Skjekkedalin parkkialueelle. Olin lukenut, että täältä kannattaa ottaa toinen kyyti ylemmälle parkkipaikalle, josta varsinainen 11 kilometrin reitti alkaisi, ja että tämä olisi luultavasti parhaiten sijoitettu 7 euroa ikinä. Viimeinen eli klo 14 kyyti vaan oli juuri lähdössä, ja se oli jo täyteen buukattu. Ei siis auttanut kuin kävellä tuo tylsääkin tylsempi 4 kilometrin asfalttipätkä – jonka nousukulma oli paikoitellen 17%. Jos tuo jyrkkyys ei sano mitään, niin mieti sellaista mäkeä jota joudut kapuamaan vatsa lähes reisiä koskettaen ja joka alkaa olla maksimijyrkkyys autolle. Ja se kyllä tuntui jaloissa. Tuon pätkän aikana teki monesti mieli luovuttaa, ja varsinaiselle reitille päästyämme olin jo melko näännyksissä. Aurinkokin paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja hiki virtasi.

Loputtomasti kiviportaita...
...ja jyrkkää kalliota


Varsinaisen reitin alkuosuus oli sentään tasaista, niin sai hetken hengähtää – kunnes nousu vasta todella alkoi. Edessä oli noin kilometrin verran korkeita kiviportaita. Kun tästä oli selvitty, oli edessä jyrkkää nousua sileää kalliota pitkin. Mitä ylemmäs mentiin, sitä viileämmäksi kävi sää, mutta hiki virtasi jatkuvasti. Alastulijoilla oli lähestulkoon toppatakit kun itse kiipesin hihattomalla topilla. Yhtäkkiä aurinko tosin vaihtui vähän turhankin virkistäväksi vesi-raekuuroksi. Onneksi satuimme juuri olemaan ison kiven kohdalla, ja pääsimme kiven suojaan pukemaan sadetakit ja laittamaan rinkoille sadesuojat. Paikoillaan ollessa tuli hetkessä todella kylmä, ja vasta tajusin kuinka kylmä oikeastaan olikaan (varmaankin alle 10 astetta), joten loppumatkan pidin visusti takin päällä. Ja Preikestolenista viisastuneena en pukenut sitä vuorellista takkia, jonka vuori kuitenkin kastuisi hiestä...

Sadevarusteet päälle



Olimme vähän pelänneet millaisessa ruuhkassa vaellus menisi, kun kerran kaikki parkkipaikat olivat täynnä. Onneksi reitillä oli väljää ja reitti itsessäänkin monin paikoin aika leveä, joten melko omassa rauhassa sai kulkea. Olimmehan startanneet vasta noin kahdelta iltapäivällä, joten päiväretkeläiset olisivat jo tulossa vastaan, ja vain kourallinen ihmisiä suuntaa Trolltungalle yöpymisaikeissa. Tosin vielä noin neljän-viiden aikaan bongasimme seurueita, jotka olivat vasta menomatkalla Trolltungalle eivätkä varusteista päätellen olleet aikeissa jäädä yöksi. Yksi tällainen farkkuihin ja Converseihin sonnustautunut porukka pysäytettiinkin evakuointimajan vartijan toimesta. Meno-paluu Trolltungalle kestää noin 12 tuntia, jolloin liikkeelle on lähdettävä aamulla viimeistään kahdeksan-yhdeksän aikaan, jotta ehtii valoisaan aikaan takaisin. Reitti itse asiassa näytti todella vaaralliselta kulkea pimeässä: leveä polku on helppo hukata, kapeissa kohdissa puolestaan on putoamisvaara ja vähintään kompastumispaikkoja on joka puolella – eikä yöpakkasissa ole mukava värjötellä nyrjähtäneellä nilkalla.


Virtaava polku

Jaksaa kyllä hämmästyttää millaisin varustein ihmiset Trolltungallakin liikkuivat. Ei sentään näkynyt pikkutakkisankareita, kuten Preikestolenilla, mutta eräskin aasialaisturisti oli terveyssandaaleilla liikkeellä. Valtaosalla taas oli perinteiset juoksulenkkarit, jotka eivät kyllä sovellu kivikkoiseen ja liejuiseen maastoon – Trolltunga kun ei todella ole mikään paras paikka taittaa nilkka. Mullakin särki nilkat illalla sen verran, että olisin kyllä varmaan nyrjäyttänyt ne monessa kohdassa. Kyllähän tuolla on kymmeniä evakuointitapauksia vuosittain, mutta hämmästyttävän vähän silti mitään pahempaa sattuu (mitä nyt se yksi australialaistyttö putosi kielekkeeltä kuolemaansa). Tuntui että ihmisten ymmärrys luonnossa liikkumisesta ja luonnosta ylipäätään on todella mitätöntä. Ulkomaalaisia blogejakin kun luin Trolltungaan liittyen, niin niissä hämmästeltiin ettei kukaan ole huolehtimassa ihmisistä ja ettei perille mene kunnollista tietä. Ihmiset tuntuvat olevan autuaan tietämättömiä luonnon vaaroista. Eräästäkin blogista luin, kuinka he olivat tahallaan jääneet vuorelle yöksi ilman minkäänlaisia varusteita, ihan vain siksi etteivät malttaneet lakata ihailemasta maisemia ajoissa. Ja yksi porukasta oli sekavassa mielentilassa löytynyt harhailemasta polulta, kun hän oli hylännyt liian painavan reppunsa ja syönyt polun varrelta löytyneitä mädäntyineitä banaaneita. Ja kirjoittajan mielestä tämä kaikki oli vain tosi hassua.


Ihan kiva telttapaikka jollain
Vihdoin perillä! Leiri äkkiä pystyyn ja kuivat vaatteet päälle

Alun jyrkkien nousujen jälkeen reitti jatkui vähän tasaisempana, vaikka kyllä pienempiä nousuja ja laskuja oli silti riittämiin. Rinkkakin alkoi painaa lantiolla jo aika tavalla. Monta kertaa meinasi usko loppua matkan aikana, ja epäilin jo, osaavatko norjalaiset ollenkaan mitata kilometrejä. Jokaisen kilometripylvään kohdalla vannoin kävelleeni ainakin neljä kertaa enemmän. Lopulta vihdoin näimme epämääräisen joukon ihmisiä – kielekkeen oli siis oltava lähellä. Ja siellä se oli, vielä maagisempana kuin kuvissa! Tässä vaiheessa me kuitenkin ohitimme kielekkeen, ja jatkoimme eteenpäin mahat kurnien etsien sopivaa leiripaikkaa. Koska olimme nähneet, että yllättävän monella oli yöpymisvarusteet matkassa, olimme jännittäneet löytyisikö periltä enää hyvää telttapaikkaa. Onneksi lääniä riitti vaikka kuinka ja löysimme tosi hyvän paikan. Siinä kilometri Ringeldalsvatnet-järven yläpuolella kyllä kelpasi keitellä iltamuonat ja fiilistellä näkymiä! Lämpötila oli lähellä nollaa, joten kovin kauan ei maisemista tarkentunut nauttia, ja aika pian menimmekin nukkumaan. Aikeissa oli nimittäin herätä heti viiden aikoihin katsomaan auringonnousua ja ottamaan kuvat kielekkeellä rauhassa ilman turistimassoja. Montaa silmäystä en kyllä yöllä saanut nukuttua. Milloin palelsi liikaa, milloin päässä laukkasi liikaa ajatuksia ja milloin pelkäsin nukkuvani auringonnousun ohi.

Oli meidänkin telttapaikka aika huikea!

Lähellä oli vesiputouskin, jossa Eero kävi uittamassa väsyneitä jalkoja


Aamulla heräsin totta tosiaan viiden jälkeen – tosin vain toteamaan, että pilvet roikkuivat alhaalla vuonossa eikä näkymiä ollut. Vihdoin lähempänä seitsemää aurinko alkoi hiukan lämmittää hälventäen pilvet, ja me kävimme kielekkeellä ottamassa kuvat (itse asiassa kahteen otteeseen, kun hetken päästä ilma kirkastui entisestään.) Kuvien jälkeen söimme rauhassa aamiaista, kokosimme leirin ja vielä fiilistelimme hetken maagista aamun hetkeä venytellen ja joogaillen. Aamupuuroa keitellessä oli muuten aavemaista, miten välillä maisema oli kirkas ja seuraavana hetkenä alhaalta vuonosta hyökkäsi pilvi peittäen koko näkymän. Noin kymmenen aikaan lähdimme vaeltamaan alas – ja ensimmäiset aamuhämärässä liikkeelle lähteneet tulivat jo vastaan. Hetken meno oli melko ruuhkaistakin, ja vastaantulijat taisivat olla jo aika väsyneitä ja nälkäisiä, kun tuntuivat niin kovin kiukkuisesti marssivan antamatta yhtään tilaa.

Naapurit nukkuvat vielä
Aamun sarastus ja alhaalla roikkuvat pilvet




Näkymät häviksissä

Alaspäinmeno ei kyllä ollut sen helpompaa kuin ylöspäin meno, vaikeampaa jopa kun mun polvet alkoivat kipuilla aika kovaa. Noin kahdelta pääsimme parkkipaikalle odottamaan viimeistä kyytiä Sjekkedalin parkkipaikalle, mutta sitä ei koskaan tullut. Edessä oli siis jälleen kerran tuo kamala asfalttimäki, mikä tuntui polvissa aika järkyttävältä. Siksakkaaminen auttoi vähän ja välillä kävelin mäkeä takaperinkin – enpä olisi uskonut käveleväni Norjassa mäkeä takaperin alaspäin!




Tuolta jostain me tultiin – hämmentävää miten periaatteessa näkee kilometrien päähän
Viimeisten kilometrien tuskainen ilme...

Reissu oli ehkä rankinta mitä olen koskaan kokenut, ja samalla palkitsevinta. Vertasinkin kokemusta tähän astisen elämäni synnyskokemukseksi. Melkein pillahdin itkuun kun pääsimme perille, sillä tuntui jotenkin uskomattomalta ja etuoikeutetulta, että sain kokea jotain niin hienoa – ja samalla olin fyysisesti enemmän loppu kuin koskaan ennen. Jälkikäteen ajateltuna en oikein tiedä, miten vaellus olikin niin rankka. Sen haastavuudesta huolimatta kuitenkin niin monet selvästi kokemattomammat ja huonoilla kengillä varustetut vaeltajat siitä suoriutuvat, ja vielä edestakaisena lenkkinä (tosin tällöinhän ei ole rinkkaa tuomassa lisähaastetta). Taisi siis sittenkin Preikestolenin vaellus vielä tuntua jaloissa. Ja toisaalta mehän emme olleet syöneet edellisenä päivänä kuin aamupalan ja illallisen, ja ennen Trolltungalle lähtöäkin vain pienen annoksen pastaa ja seuraavan annoksen vasta perille päästyämme. Joten vinkkinä: varustautukaa hyvin, optimoikaa rinkan paino sekä ennen kaikkea syökää ja levätkää hyvin ennen koitosta!

Kaikkensa antanut, polvet ei enää kanna.



Trolltunga – la ruta de senderismo más increíble de Noruega!

Besos, Hansu

tiistai 18. syyskuuta 2018

Kulttuuria kerrakseen

Takana on mahtava, kulttuurin täyteinen viikonloppu. Viikonloppu hujahti nopeasti, mutta sitäkin rentouttavammin kun oli normaalista poikkeavaa puuhaa ja ajatukset oli takuulla muualla kuin työjutuissa ja muissa arkisissa asioissa. Maanantaiaamuna jo ehdin säikähtää, missä läppärini on, kunnes tajusin että se on edelleen perjantain jäljiltä laukussa – erittäin rentouttava viikonloppu siis!


Lauantaina oli tarkoitus suunnata vähän metsään kävelylle, mutta koska sää oli sateinen ja harmaa, lähdimmekin Turun linnan suljettujen ovien kierrokselle. Kierroksen piti pitää sisällään aiemmin yleisölle suljettuja ovia ja linnan osia, mutta hieman ehkä petyin kierroksen antiin. Pääsimme kurkistamaan linnan keittiönä toimineeseen tilaan, ensimmäiseen asuinhuoneistoon sekä salakäytävään, mutta eipä noissa varsinaisesti mitään nähtävää ollut. Lisäksi oppaan ääni oli niin hentoinen, että osa opastuksesta meni multa täysin ohi.  Mutta ainahan Turun linnassa on kiva käydä, ja edellisestä opastetusta kierroksesta on päässyt vierähtämään jo aika pitkä aika. Kierrokset olivat supersuosittuja, niin että paikat pääsivät ruuhkautumaan ja odottelua oli aika paljon. Meinasi jo tulla kiire, sillä alkuillasta menimme vielä Turun uuden palloiluhallin kunniaksi järjestettyyn ilmaiskonserttiin palloiluhallille. Turun filharmoninen orkesteri soitti urheilumusiikkia aina Eye of the Tigerista Final Countdowniin sekä jopa Daruden Sandstormin. Hauskana lisänä konsertissa oli erilaiset urheiluesitykset, kuten freestyle jalkapallotemppuilua ja roller derbyä. Huh, oli kyllä huikea spektaakkeli!



Sunnuntai ja Turun päivä puolestaan valkeni aurinkoisena kuten tapana taitaa olla. Keskusta ja jokiranta kuhisi elämää, koko kaupunki tuntui lähteneen kävelylle ja museokierrokselle. Mekin suuntasimme heti puoliltapäivin Ett Hemiin – tosin vain toteamaan että jono tuohon pikkuiseen museeon oli niin pitkä, ettemme mahtuisi mukaan pitkään aikaan. Ett Hem jäi siis jälleen kerran odottelemaan parempaa ajankohtaa. Sen sijaan Sibeliusmuseoon pääsimme vihdoin ja viimein – vähän noloa ettemme sielläkään olleet ennen käyneet vaikka se ihan naapurissa onkin. Museo oli kyllä sekä rakennuksena että näyttelynä todella positiivinen yllätys! Tosin vielä enemmän olisin toivonut ääninäytteitä ja vaikkapa mahdollisuuksia kokeilla itse soittimia, mutta olihan tuolla nytkin ihan yllättävän paljonkin kuunneltavaa ja ihmeteltävää. Ja joku ilta täytyy ehdottomasti mennä kuuntelemaan konserttia noin hienoon tilaan!

Sibeliusmuseolta suuntasimme Forum Marinumille, jonne kaupungin museoista poiketen oli pääsy puoleen hintaan. Forum Marinum oli Eerolle ihan uusi tuttavuus, ja itsekin olen tainnut siellä käydä viimeksi lukiossa ellen peräti yläasteella. Bonuksena sai vielä ihailla vanhoja autoja, joita Turun seudun Mobilistit olivat tuoneet museon pihalle näytteille. Välilepuutuksena kävimme kahvilla Café Manuelassa, joka sekin yllätti positiivisesti. Tarjoilla oli jopa itse tehtyjä munkkeja, joita ei enää tunnu näkyvän missään kun kaikki käyttävät pakasteita. Muutoinkin paikka huokui vanhan ajan baaritunnelmaa, ja tuli hirveä ikävä Espanjaa ja sen elinvoimaista baarikulttuuria.


Kahviteltuamme polkaisimme Wäinö Aaltosen museoon, jonka näyttelyt tuli nähtyä aika nopeasti. Simo Heleniuksen puuveistoksen olivat hienoja, mutta Hertta Kiiskin ja Jenna Sutelan modernimpia teoksia emme aivan ymmärtäneet. Koska aikaa vielä oli, päätimme ahmia vielä neljännenkin museon ja suuntasimme Luostarinmäelle Käsityöläismuseeon. Itsehän taisin käydä tuolla viimeksi viime vuonna Turun päivänä, mutta Eerolla oli käynnistä jo pidempi aika. Käsityöläismuseo on ehkä lempimuseoni Turussa, joten kyllähän tuolla ramppaisi vaikka joka päivä. Kuudelta museo sulki ovensa, ja mekin aloimme olemaan valmiita Shamrockin kiviuunipizzojen ääreen. Museokierrosten jälkeen ja mahat täynnä pizzaa olimme sen verran väsyneitä, että lopulta jätimme väliin perinteisen Turun päivän ilotulituksen. Ensi vuonna sitten...

El fin de semana lleno de cultura
 
Besos, Hansu

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Vaikuttava Preikestolen

Ensimmäisenä luontokohteena Norjassa oli kuuluisaakin kuuluisampi Preikestolen, eli tuo 604 metrin korkeudessa oleva näyttävä kalliojyrkänne, jolta on suora pudotus alas kauniiseen Lysevuonoon. (Kannattaa muuten katsoa uusin Mission Improssible, jossa Tomppa roikkuu samaisen kielekkeen reunalta!) Noin 7,5 kilometrin edestakainen patikointi Preikestolenille eli Saarnastuolille on helpohko, minkä vuoksi se on tuhansien turistien suosiossa. Paikkahan on myös surullisen kuuluisa siitä, että aurinkoisella ilmalla reitillä tuoksahtaa kakka, sillä vessoja kun ei luonnossa luonnollisesti ole, ovat pusikot täynnä turistien tuotoksia. Olin siis huolella psyykannut itseni kohtaamaan laumoittain turisteja ja valmistautunut hillitsemään piilevää ihmisvihaani. Ajattelimme, että maisemien lisäksi on otettava kuvia siitä turistihärdellistä, ja tämän vuoksi suunnittelimmekin jatkavamme polkua noin kilometrin ohi itse Preikestolenilta. Ylempää avautuisi näkymä alas turistien kansoittamalle kielekkeelle (tähän tapaan) kun itse saisi hengähtää vähän rauhallisemmassa ympäristössä (ja ilman pelkoa että joku kiinalaisturisti tönäisee kielekkeeltä alas). 

märkää menoa


Preikestolenin valloituspäivä valkeni hyvin sateisena, ja hetken olimme huolissamme varustetasostamme. Päästyämme parkkipaikalle totesimme, ettei meillä olisi mitään hätää kuorihousuissa- ja takeissamme sekä vedenkestävissä vaelluskengissämme – valtaosa kielekkeeltä palaajista oli pukeutunut huppariin ja kertakäyttösadetakkiin. Sateessa hytisevien ilmeet eivät olleet kovin iloisia. Vähän myös jännitti olisiko perillä edes maisemia. Olin nähnyt kuvia Preikestolenilta sateella – näkymiä alas vuonoon ei olisi, vaan pelkkää pilveä ja harmautta. Tämänkin näyn valmistauduin kohtaamaan. Edessä olisi siis noin neljän tunnin kävely turistimassojen keskellä lähinnä kuntoilumielessä, sillä perillä tuskin olisi edes hienoja maisemia. No ainakin saisin harmaan dramaattisia kuvia vuononäkymien sijasta.


Maisemat alkoivat käydä jylhiksi
Jännän näköistä kalliota

Lähdimme matkaan, ja varsinkin alkumatkasta vastaantulevien virta oli melkoinen. Me sen sijaan olimme ainoat ylöspäin menijät. Turistien lisäksi vastaan virtasi myös vettä, sillä rankkasade oli muuttanut kivisen polun paikoitellen puroiksi ja pieniksi vesiputouksiksi. Viihdytin itseäni laskemalla hyvin varustautuneiden turistien määrää (en tainnut ylittää kymmentä) ja katselemalla inhosta ja kylmyydestä vääntyneitä naamoja. En kyllä oikein ymmärrä mitä ihmisten päässä liikkuu varusteita valitessaan. Vai onkohan turistibussi vienyt heidät yllättäen Preikestolenin juurelle ja kiipeäminen tulee heille yllätyksenä? Bongasimme jopa sen pakollisen pikkutakkisankarin.

Määränpää alkaa lähestyä...


Kävely ylös kielekkelle kesti parisen tuntia ja alapäin toiset samanmoiset. Ajallisesti ei siis kovin rankka reitti, minkä vuoksi niin monet Preikestolenille kapuavatkin. Itse polku kyllä hieman yllätti haastaavuudellaan. Nousua oli yllättävän paljon, ja osa kiviaskelmista oli melko korkeita. Pakaralihaksille siis riitti töitä. Yllätyin, miten kivikkoinen ja vaikeakulkuinen polku osittain oli. Siis emmehän me olleet vaelluskengissämme moksiskaan, mutta en ymmärrä miten ihmiset selvisivät tennareilla tuollaisessa maastossa. Ja vielä siinä vedenpaisumuksessa – mekin meinasimme jäädä jumiin yhteen hurjana virtaavan pienen joen ylitykseen. Onneksi saimme eräältä kiinalaispariskunnalta vaellussauvan ylitykseen, niin uskalsi paremmin astua kiikkerälle ja liukkaalle kivelle virtaavassa vedessä.


Ei ollut ruuhkaa!



Kun aloimme lähestyä kielekettä, sade lakkasi kuin taianiskusta. Perille päästyämme aurinkokin pilkahti pienen hetken ajan. Ja totta tosiaan, ylhäällä ei ollut kuin kourallinen ihmisiä! Sade oli kuin olikin pelästyttänyt monet tai sitten osuimme juuri sopivaan väliin, ja yhtään turistibussilastia ei ollut ehtinyt ylös asti ja edelliset olivat jo lähteneet. Eikä kielekkeeltä tosiaan näkynyt pelkkää pilveä, vaan aika sykähdyttävän hienot maisemat alas vuonoon! Ja jännä muuten, ettei tuolla itse jyrkänteellä tajua sitä korkeutta ja pudotusta ollenkaan. Maisemiin sai keskittyä ilman sen kummempaa panikointia. Saimme rauhassa ottaa kuvia ilman tungosta tai jonotusta, ja syödä protskupatukat pahimpaan nälkään (olimme hieman aliarvioineet reitin vaativuuden ja tarvittavat eväät – päivä oli jo pitkällä iltapäivässä emmekä olleet syöneet kuin hotellin aamupalan). Koska nälkä ja väsymys jo painoi, eikä kielekkellä ollutkaan ruuhkaa, hylkäsimme ajatuksen jatkaa reittiä pidemmälle. Lähdimme siis takaisinpäin, ja jo alkumatkasta oli selvää, että olimme todellakin osuneet hyvään saumaan. Vastaantulevien virta oli jälleen melkoinen. Ja jälleen kerran ihmiset olivat ihan naurettavan kevyellä varustuksella liikeellä. Hetken paistoi aurinko ja kiipeämisessä tuli kuuma, joten monet olivat t-paidoissa eikä mukana näyttänyt olevan lisävaatettakaan – miltähän tuosta porukasta mahtoi tuntua kun ylhäällä ei ollut montaa lämpöastetta ja pian alkoi taas rankkasade. Toisaalta itsekin kyllä kastuin vedenpitävästä takista huolimatta, kun hölmönä valitsin vuorellisen takin, jolloin hiki- ja kondenssivesi kasteli takin vuoren, ja loppumatkasta oli melko vilu.



Vähän surettaa miten nämä maisemat näyttävät kamerassa niin latteilta. Vaatisi laajakuvalinssin, että maiseman saisi taltioitua edes puoliksi yhtä hienona kuin paikan päällä. Vahva suositus siis lähteä Norjaan ja kiivetä Preikestolenille, tämä on kyllä jotain mikä täytyy vain itse nähdä ja kokea!

Subida mojada al Preikestolen

Besos, Hansu
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...