Helteinen taival – Nuts Ylläs 37km

Nyt alkaa kroppa ja pääkoppa olemaan enimmäkseen palautunut parin viikon takaisesta NUTS Ylläs-Pallas 37 km polkujuoksukisasta. Tai no, rakot eivät ole vieläkään kokonaan parantuneet, ja edelleen kireyksiä tuntuu lantiossa (tosin se nyt ei johdu pelkästään tästä reissusta), mutta sentään pääpiirteissään toivuttu on, joten ajattelin nyt koostaa pienen kisaraportin edelliskerran tapaan.

Edellinen vastaava polkujuoksuskabahan oli Kuusamossa Karhunkierros 34 km 2019, ja tämän Ylläs-Pallas-kisan piti alunperin olla jo viime vuonna. Hyvä ettei ollut, sillä rempan tiimellyksessä en todellakaan ollut ehtinyt treenata. Itse asiassa pidin yli vuoden mittaisen treenitauon tuon Karhunkierroksen jälkeen, sillä kroppa tuntui olevan aika hajalla, ja lisäksi mun ferritiini ja hemoglobiini oli romahtanut ihan pohjalukemiin. Otin siis pidemmän aikaa chillisti ja liikuin oikeastaan vain kävellen ja baletin muodossa. Etenkin oikean jalan takareidessä ja pakarassa on ollut paljon liikkuvuusongelmia ja kipua, ja vähän jännitti alkaa taas juosta. Mutta säännöllisellä kehonhuollolla vaiva ei ole ainakaan yltynyt pahemmaksi vaikkei ole sen puolen parantunutkaan. Vaikka tuo mun kisaraportti Karhunkierrokselta olikin ihan positiivinen, niin jotenkin olin kevät-talvella aika kauhusta kankea, ja muistin edellisestä kisasta vain ne kurjat puolet. Ensimmäiset juoksutreenit helmikuun pakkasissa olikin melko tervan juontia, mutta ilmeisesti pohjakunto oli edelleen tallella, sillä kyllähän juoksu siitä yllättävän hyvin alkoi paranemaan. Treeniaikaa jäi siis viitisen kuukautta sisältäen viikkotasolla 1-3 juoksua, pari kehonhuoltokertaa sekä melko satunnaiseksi jääneitä lihaskuntotreenejä.

Mutta nyt siihen itse kisaan. Koko kesän Suomea ja Lappia kurittanut helle tuntui jo väistyvän juoksua edeltävänä päivänä, ja pitkän matkan juoksijat (160km, 100km ja 66km) saivatkin nauttia hieman viileämmästä kelistä. Meidän kisapäivä puolestaan valkeni pilvettömänä ja tuulettomana, ja lämpötila kipusi 28 asteeseen. Tajusin, että nyt ei enää välttämättä ole kyse siitä, jaksanko juosta takareisikivun tai kalvavien varpaansyrjien kanssa, vaan että kisasta tulisi jo helteen takia oikeasti fyysisesti vaativa, ja raatobussi saattaisi oikeasti kutsua – ellei itseäni niin sitten ehkäpä Eeroa. Helle oli jokseenkin tuntematon, pelottava muuttuja tässä pelissä. Kaiken kukkuraksi kisa starttasi kuumimpaan aikaan klo 12, jolloin lounaan syöminenkin meni vähän hankalaksi (kiltisti kyllä lapioin vähän pastaa kello kymmenen, tunti tuhdin aamupalan jälkeen).

Lähtötunnelmia

Startti oli Jounin kaupalta, ja 37 km matkalla oli reilut 600 osallistujaa. Ihmismato lähti melko verkkaisesti liikkeelle, ja suurimmalla osalla taisi olla sama strategia eli ottaa alkuun tosi rauhallisesti. Reitin ensimmäiset 4 kilometriä oli loivaa ylämäkeä, jonka jälkeen saisi lasketella pitkän matkaa loivaa alamäkeä. Ensimmäiset kilometrit tuli isolta osalta käveltyä, mutta sitten saikin hyvin kirittyä ja monta kilometriä tuli hölköteltyä ihan reipasta tahtia. Suorastaan hihitytti, kun kerrankin oli helppoja kilometrejä. Vauhtitreenit olivat selvästi purreet, sillä meno oli selvästi erilaista kuin Karhunkierroksella – tosin oli polkukin paljon helpompaa. 

Jo 7 km kohdalla jalkaholvin kohdalla alkoi tuntumaan ikävältä, ja pian oli pakko tarkistaa, mikä oli teippausten tilanne. Olin osannut ennakoida, että hikisellä kelillä jalkaholvi hiertyy helposti, mutta nyt oli niin hikistä meininkiä etteivät teipit enää pysyneet, vaan ne oli alkanut rullautua. Vesikello oli jo ehtinyt tulla, ja lätkäisin päälle rakkolaastarin. Loput teippipaketista oli jätettävä ennalleen, sillä niille ei ollut enää hirveästi pelastustoimia tehtävissä. Rakkolaastari ei tuntunut oikein auttavan, vaan joka askeleella ajatukset oli jalkaholvin kivussa. Olin varma, että hiki oli irrottanut laastarin, mutta kyllä se enimmäkseen ihan paikoillaan oli vielä maalissakin. Hiertymästä huolimatta oli jatkettava. Aloin jo odottamaan 15 km kohdalla alkavaa Ylläs-tunturin nousua, sillä sitten saisi hyvällä omalla tunnolla kävellä, ja erilainen askellus voisi tuoda ainakin hetkeksi helpotusta kipuun.

Matkan varrella oli siellä täällä ihmisiä tsemppaamassa juoksijoita. Tässä kohtaa tien vierestä tsemppasi joku tuntematon, joka luki meidän nimet rinnasta ja huusi tsemppihuudot nimien kera: ”Hyvä Hanna, vielä jaksaa ja hyvin sujuu!” tai jotain sinnepäin. Liikutuin tuosta niin, että meinasi itku tulla. Pala nousi konkreettisesti kurkkuun, ja pienen hetken tuntui etten saa henkeä. Että semmoinen empiirinen havainto, juoksu ja liikutus eivät olekaan hirveän hyvä pari. :D No mutta tosi kiva kuitenkin, että sankoin joukoin ihmisiä vauvasta vaariin oli kannustamassa juoksijoita, ja myös reitin varrelle samaan aikaan osuneet kävelijät ja pyöräilijät huikkaisivat tsempit.

Vihdoin Ylläs-tunturi alkoi häämöttää, ja sitä ennen oli ensimmäinen huoltopiste. Lötköpullot olivatkin jo tyhjinä, joten oli hyvä saada lisää vettä. Juomarakossa oli lisäksi urheilujuomaa, jota join harvakseltaan ja yritin saada sen riittämään koko matkalle. Yhteensä juomaa kuljetin siis kerrallaan reilu kaksi litraa. Porsastelin huolella sipsejä ja napsin puolikkaan banaanin, sekä niin monta kupillista vettä ja urheilujuomaa, kuin jaksoin – edessä oli tunturinousu, jossa maha ei juurikaan hölskyisi mutta jossa nestettä todella tarvittaisiin.

Loputonta kivikkoa

Alun tunturinousu sujui ihan hyvin, tasaista tunkkaamista eteenpäin huippua miettimättä. Mutta jossain kohtaa alkoi terävä rakkakivikko, jossa eteneminen ei enää noin vaan onnistunutkaan. Näin edessä vaan heiluvia kiviä ja miljoona rakoa, johon taittaa nilkka. Vaikka miten yritin olla ajattelematta kaatumista kivikkoon ja olla välittämättä paahtavasta helteestä ja laittaa töppöstä toisen eteen, en vain päässyt eteenpäin. Reipas alle 6min/km tahti oli typistynyt noin 22min/km mateluun. Ajattelin, ettei se haittaa, vaan että alamäessä voi sitten taas kiriä. Huippu saavutettiin, mutta alamäki ei ollutkaan niin auvoista, kuin olin odottanut. Nousu tuonne reiluun 800 metriin oli tapahtunut parin kilometrin matkalla, ja alamäkeä oli luvassa kuutisen kilometriä – mutta lasku oli silti liian jyrkkä meikäläiselle juostavaksi. Alamäkikin meni siis suurelta osin melkoiseksi hiipimiseksi ja polvet ja etureidet huusivat hoosiannaa. Nousun jälkeen jalat oli vielä ok, mutta alaspäin rämpiminen teki tehtävänsä, ja juoksu alkoi olla melkoista puupökkelöillä klenkkaamista. Pian koitti kuitenkin jo seuraava ja viimeinen huolto 23 km kohdalla, jossa mussutin taas mielinmäärin sipsejä, banaania ja vettä. Kuumuus oli ihan järjetön, ja toisten esimerkistä kastelin itsekin pään jääkylmän vesihanan alla (tietäjät tietää, etten kastele hiuksia kuin pakollisen hiusten pesun aikana koska paksu tukka).

Huippu saavutettu ja ei kun alaspäin kohti seuraavaa nyppylää

Huolto piristi, ja seuraavat kilometrit taittuivat ihan ok fiiliksissä. Jalan rakko vaivasi edelleen, mutta seuraksi oli tullut sen verran muita kolotuksia, ettei siihen kiinnittänyt enää niin paljon huomiota. Olin kiitollinen, että ne mun yleisimmät vaivat (eli varpaansyrjät ja oikea takareisi) eivät tuntuneet sentään kovin paljon vaivaavan. Välillä tuli käveltyä, ja välillä taas matka sujui reippaammin – intervallitreenit ovat itse asiassa opettaneet, että pääsen yleensä paljon pidemmälle ja nopeammin (ja vähemmin kivuin) vaihtelemalla kävelyä ja ripeämpää juoksua, kuin pitämällä yllä tasaista hölkkää. Tämäkin on yksi lajin hienouksista, kun yleensä maastonmuodot tuovat aika luonnollisesti näitä vaihteluita. Tarkoittanee tosin sitäkin, että pk-treeniä olisi syytä tehdä ennemmän, kuten myös alamäkijuoksua…

Jyrkkää alamäkeä (ei kyllä oikein kuvassa välity) / Hiusten kastelua huoltopisteellä

Kuin varkain mukava järven rantaa myötäilevä polku vaihtui jyrkäksi Pirunkurun nousuksi. Olin henkisesti valmistautunut, että rakkakivikko tulee olemaan hankala. Mutta kun Ylläs-tunturin kivikkokin oli jo ollut niin hankala, niin fiilis oli melkolailla että ”ei enää tätä p*skaa kiitos!”. Eipä siinä auttanut kuin yrittää madella eteenpäin. Mielessä pyöri kyllä monta kertaa ironinen toteamus ”lajin helppous viehättää”. Täysin tuulettomassa kurussa kivikon hohkatessa lämpöä takaisin kuumuus alkoi todenteolla tuntua. Puolivälin paikkeilla oli pakko istua vetämään henkeä, sillä päässä alkoi jo vähän heittää. Ehdin olla jo melko varma, että kuivun kokoon ja muutun yhdeksi miljoonista kivenmurkuloista – ehkä sillä tapaa kivikko olikin muodostunut, onnettomista kesken kaiken uuvahtaneista matkaajista? Pakko oli kuitenkin jaksaa, sillä enää ei ollut mahdollista keskeyttää, kun viimeinen huoltopiste oli jäänyt kauas taakse.

Pirunkurun toivottaman tuntuinen kivikko

Tunkkausta – en tiedä pidänkö tässä joukolle tahtia vai olenko tien tukkeena

Vihdoin huippu häämötti, ja huipulla oli myös pakko pitää pieni hengähdystauko, ennen kuin pystyin jatkamaan. Taas olin odottanut alamäkeä, mutta alkupää mäestä oli edelleen melkoista kivikkoa, joten kävely jatkui. Pian kivikko hellitti ja enää oli kuutisen kilometriä maaliin. Mietittiin Eeron kanssa, mitä kuusi kilometriä tarkoittaa – eihän se ole kuin kotoa keskustaan ja takaisin. Tai lenkki pururadalla ja matkat lisäksi. Ei siis yhtään mitään, ihan perus lyhis arkena. Mutta nyt se oli käsittämättömän pitkä. Tiesin, että mieli tekee tepposia. Maali on niin lähellä, mutta niin kaukana. Ihan sama, mikä on lenkin kokonaispituus, niin viimeiset kilometrit on aina hankalampia. Tiedostin asian, mutta se ei silti auttanut. Aiemmin kilometrit olivat pyörähtäneet mittariin tuosta noin vain, mutta nyt vilkuilin kelloa 500 metrin välein. Polvet vaivasivat jonkin verran, mutta enimmäkseen olin ihan kunnossa (eräällä 17km harjoituspitkiksellä oikeasti laukkasin viimeisen kilometrin, kun oikea jalka vaan kerta kaikkiaan lakkasi toimimasta, mutta nyt ei ollut kyse mistään sellaisesta). Ongelma oli siis lähinnä pääkopassa. Näitä hetkiä varten olin varannut mukaan kuulokkeet – podcastin kuunteleminen auttaisi viemään ajatuksia muualle. Mutta edelleen matkassa oli Eero, joten en turvautunut tähän oljenkorteen, vaan tyydyin kiroilemaan ja höpöttelemään. Hitaantuntuisesti matka eteni noin 500m pätkissä juoksua ja kävelyä vaihdellen.

Vihdoin metsä vaihtui asfaltiksi (sinänsä ei hyvä juttu, mutta nyt se tarkoitti Jounin kaupan ja maalin lähestymistä). Se ei silti vieläkään lohduttanut, kun aina tuntui vain tulevan uusi mutka, eikä vieläkään maalisuora. Sieltä se lopulta kuitenkin tuli – maalisuoralle oli säästelty ripaus voimia, sillä olisihan se nyt noloa kävellä maaliin. Pari tuttua oli iloisena yllätyksenä maalissa tsemppaamassa viimeiset loppukirit, sekä ottamassa meistä yhteiskuvan. Taas meinasin liikuttua, niin ettei henki kunnolla kulkenut. :D Loppuaika oli 6:43, johon olen olosuhteen huomioon ottaen tyytyväinen. Suoritus oli melkolailla keskiverto eli tällä kertaa en edes ollut viimeisten joukossa. Nelisenkymmentä juoksijaa joutui keskeyttämään leikin varmaankin juuri helteen takia.

Maalissa odotti linssikeittoa, jota tuli lusikoitua vähän vastentahtoisesti vaikka hyvää olikin. Jo aiemmilla pitkiksillä olen havainnut, ettei niiden jälkeen oikein tee mieli mitään, vaikka matkan aikana olisikin ollut nälkä. Nyt nälkä ei ollut todellakaan vaivannut, sillä eihän tuollaisella helteellä tee mieli syödä. Tätäkin tärkeämpää oli kyllä tankata. Noin viiden kilometrin välein imaisin energiageeliä ja silloin tällöin suolaa, mutta muu ei oikein maistunut. Pirunkurun nousun jälkeen söin palkintoni, eli tahnaksi sulaneen nougatpatukan, mutta ei sekään meinannut upota. Matkassa oli lisäksi Ässämixejä, Dominoita, suolapähkinöitä, ja pari suklaapatukkaa. Makeaa varsinkaan ei tehnyt mieli ja huoltopisteilläkin jätin suklaat väliin. Mutta koska enimmäkseen juoksu oli sujunut, vatsa ei ollut vaivannut, eikä pahempia kramppeja ilmennyt, oli tankkaus mennyt ilmeisesti maaliin. Sykkeet olivat koko matkan n.20l/min normaalia korkeammat, ja pelkäsin että jossain vaiheessa loppuu sen takia puhti. Liekö sitten helteen vaikutusta sekin.

Loppujen lopuksi helle oli yllättävän siedettävä, siis siihen nähden että lyhyistäkään harjoituslenkeistä ei ollut tullut mitään helteessä. Ostin ennen kisaa hätäpäissäni lippiksen Jounin kaupasta, ja uskon sen auttaneen paljon, kun aurinko ei päässyt porottamaan silmiin ja päähän (yleensä en oikein osaa hattuja käyttää). Hyttysiä ei onneksi ollut ollenkaan, varmaan nekin olivat kuolleet helteeseen. Sen sijaan mäkäräisiä ja paarmoja oli jonkin verran kiusana, ja etenkin mun toinen ojentaja oli aika hurjan näköinen mäkäräisten jäljiltä. Jotenkin ne olivat vaivihkaa päässet mutustelemaan sen ihan verille.

Inhottavia kivikoita lukuunottamatta reitti oli kaiken kaikkiaan tosi kiva. Se oli jaettavissa loogisiksi etapeiksi, joka tekee mielelle pitkästä matkasta helpommin pureksittavan: alkumatka ensimmäiselle huoltopistelle (loiva nousu ja pitkä laskettelu) (15km), Ylläs-tunturin nousu ja lasku sekä toinen huolto (8km), välimatka ja nousu Pirunkurulle (8km), laskettelu maaliin (6km). Kaikilla etapeilla koen, että parhaani tein. Ainostaan nuo viimeiset 6km tuntuvat sellaisilta, joissa olisi ollut parannettavaa, sillä mitään oikeaa ongelmaa tuskin oli vaan etenemisongelma taisi olla ennen kaikkea henkistä. Jos sen olisi jaksanut juosta reippaasti, olisi aika saattanut olla lähempänä kuutta tuntia.

Juoksun jälkeen jalat olivat toki puhki, mutta fiilis oli kuitenkin yllättävän hyvä – ei siis nestehukkaa tai mitään semmoista. Silti palautuminen kesti aika kauan peruspitkikseen verrattuna. Seuraavasta yöstä ei kyllä meinannut tulla mitään, kun jalat tuntuivat levottomilta ja särkivät jonkin verran. Leposykekin oli yöllä huomattavan korkea, edelleen sen 20l/min normaalia korkeampi ja pysytteli parisen päivää korkeana. Oma lisänsä oli yli 30 asteen lämpö meidän mökissä, joka teki nukkumisesta mahdottoman. Puutteellinen lepo oli varmaan iso tekijä siinä, että palautuminen oli hidasta. Eniten kipeytyivät etureidet, ja jouduin könkkäämään useamman päivän, ennen kuin jalat alkoi tuntua normaalilta. Seuraavana päivänä särki myös omituisesti kädet. Varsinkin vasen käsi oli niin kipeä, ettei sillä pystynyt tekemään oikein mitään. Se oli juuri se käsi, jonka mäkäräiset söivät, joten luulen että kädessä oli jonkinlainen tulehdustila. Hurjia, salakavalia otuksia.

Alkuvuodesta ei oikein innostanut aloittaa juoksemista, mutta nyt kun vauhtiin on päässyt, ei malttaisi lopettaa. Varsinainen maratonmatka on edelleen saavuttamatta, saatikka sitä pidemmät varsinaiset ultramatkat, joten onhan tässä vielä tavoitteita ja haasteita. Mutta sitä ennen pitäisi varmaan oikeasti saada tuo takareisi kuntoon...

Besos, Hansu

Urheilukello aktiivisuuden ja treenien seurantaan

Mulla on nyt ollut tasan vuoden päivät jokapäiväisessä käytössä urheilukello, enkä kyllä ehkä enää osaisi olla ilman. Hankittiin nämä oikeastaan vähän extempore-meiningillä viime Black Fridaynä melko hyvään hintaan. Aluksi meinasin ostaa jonkin ihan simppelin aktiivisuusrannekkeen, lähinnä koska ajattelin niiden olevan siroja ja kauniita, sillä urheilukellothan ovat kamalan isoja möhkäleitä, eikö vain? No mutta, nälkä kasvoi syödessä etenkin kun huomasin, että urheilukellot ovat ottaneet melkoisia harppauksia ulkonäön suhteen. Varsinkin viime aikoina markkinoille on tullut vaikka minkälaisia silmäkarkkeja, mites vaikkapa tuo Polar Ignite, Suunto 9 tai Garmin Venu?
Lopulta päädyin Garmin Forerunner 645 MusiciinGarmin Forerunner 645 musicii, sillä sain kehitettyä melkoisen päähänpinttymän musta-ruusukultaisesta kellosta. Eero puolestaan päätyi Garmin Fenix 5S -malliin, josta löytyy näemmä nykyään aika nätti, naisellinen versio. Pitkään vertailin Suunnon ja Garminin näteimpiä malleja, mutta Garmin vei voiton lähinnä siksi, koska ainakaan tuolloin Suunto ei tallentanut dataa kuin viimeisen viikon ajalta. Mun mielestä taas on mielenkiintoista seurata esim. hapenottokyvyn, treenien ja vaikkapa leposykkeen kehitystä pitkällä aikavälillä. Ja siis kellon ulkonäöllä on toki merkitystä, sillä rumaa kelloa tuskin tulisi pidettyä arjessa mukana. Kello onkin ollut ranteessa jokaikinen päivä, joten kaikenlaista toimintaa on tullut seurattua kuluneen vuoden aikana. Ajattelinkin nyt kertoilla hieman, mitä kaikkea tällä mun kellolla ja sen Garmin Connect -puhelinapplikaatiolla voikaan seurata.

Arkiterveyttä: unen, aktiivisuuden ja stressin seurantaan

Varsinkin päivän aktiivisuuden seurantaan tällainen aktiivisuus- tai urheilukello on omiaan. Ainakin tämä Garmin Forerunner 645 tuntuu mittaavan päivittäin kuljettuja askeleita mielestäni aika tarkasti – käsien heiluttelulla kelloa ei helpolla hämätä. Oletustavoite on 10 000 askelta, ja kello mukauttaa tavoitetta pienemmäksi tai suuremmaksi sen mukaan, kuinka helposti tavoite yleensä täyttyy. Samalla toki tulee laskettua kävellyt kilometrit – matkan saa viilattua aika tarkaksikin, jos appiin syöttää oman askeleen pituuden.

Kello mittaa myös kiivettyjä kerroksia. Päivätavoite on 10 kerrosta, joka tulee nopeasti täyteen jo pari mäkeä kulkemalla. Meillä kun on kotona portaat, tulee kerroksia kerättyä yleensä aika monta – kellon Insight-tietojen mukaan kiipeänkin 90 % enemmän portaita kuin muut ikäryhmäni naiset. Nämä Insight-tiedot siis vertailevat käyttäjää muihin vertaisiin, sekä esimerkiksi kertoo mikä on tyypillisesti laiskin viikonpäivä. Toisinaan saan kannustusta: "olet saavuttanut askeltavoitteen kolme päivää putkeen, menisiköhän vielä neljäskin" tai että "yleensä tähän aikaan olet liikkunut enemmän, olisiko aika lähteä liikkeelle". Kello myös kehoittaa lähtemään liikkeelle, mikäli istuskelua on ollut enemmän kuin pari tuntia putkeen, mutta näihin en kyllä enää osaa reagoida kun kävelyllä pitäisi rampata ihan koko ajan...

Koska kello mittaa sykettä ranteesta jatkuvalla syötöllä, tietänee kello lähes tulkoon niin tarkasti kuin oikeastaan on mahdollista, paljonko kaloreita kulutan. Appiin voi yhdistää vielä My Fitness Pal -kalorilaskurin, jolloin pystyy melko tarkasti seuraamaan syötyjä ja kulutettuja kaloreita. Ihan kätevä ominaisuus painonhallinnassa, kun vain jaksaa punnita ja merkata kaikki syömiset. Parin kuukauden ajan kokeilinkin tätä, ja olihan se kyllä aika silmiäavaavaa.

Kello seuraa myös unen laatua ja erilaisia unisyklejä. Ainakin itsellä tämä ominaisuus tuntuu toimivan huonoiten, sillä tiedän valvoneeni joitain öitä katsoen kelloa tunnin välein, kun Garmin on sitä mieltä, että olen nukkunut ihan hyvin koko yön. Ehkä olen sitten vain niin rauhallinen valvoja, että kello luulee makoiluani uneksi. Tämä lienee vähän yksilöllistä, miten hyvin unimittaus toimii.

Aktiivisuuden seurannan lisäksi syketiedoista on muutakin hyötyä. Kello mittaa sykevälin vaihtelusta myös stressitasoa, ja ainakin itselläni ominaisuus tuntuu toimivan erittäin hyvin. Kellon mittaamasta datasta näkee selkeästi työntäyteisemmät päivät verrattuna rauhallisempiin päiviin. Kävinpä tässä erään kerran työhaastattelussakin, ja kellon stressikäyrät huitelivat katossa tuolta ajalta. Uusimpana ominaisuutena appissa on kuukautiskierron seuranta sekä nautitun vesimäärän seuranta, mutta näitä en ole vielä kokeillut.

Joitain näkymiä applikaatiosta

Kerran kuukaudessa sähköpostiin kilahtaa kuukausikooste, jossa on listattu kuukaudessa juostut, kävellyt, uidut ja pyöräillyt kilometrit, sekä eri lajien keskitahdit/nopeudet, treeniajat, keskisykkeet, kulutettujen kalorien keskiarvot sekä tietenkin näiden vertautuminen edelliseen kuukauteen. Raportissa on myös kuukauden keskiarvot askelista, kaloreista, unen vaiheista, leposykkeestä ja stressitasoista, sekä näiden muutosprosentit edelliseen kuukauteen. Mä olen tykännyt tosi paljon tuosta kuukausikoosteesta, kun siinä näkee niin selkeästi, kuinka aktiivinen sitä onkaan ollut.

Jooga-toiminto auttaa keskittymään hengitykseen

Treenikaverina: treenidataa ja kehityksen seuranta

Suurin hyöty urheilukellosta on luonnollisesti urheillessa. Garmin Forerunner 645 on nimensä mukaisesti kehitetty erityisesti juoksua varten (kuten aika monet muutkin vastaavat kellot), mutta kello toki toimii hyvin monessa muussakin lajissa. Lajivalikko on melko kattava, vaikkakin esimerkiksi Eeron kellossa lajeja on jonkin verran enemmän. Ilmeisesti näitä saisi jotenkin luotua itsekin, mutta toistaiseksi olen kuitenkin pärjännyt hyvin lajivalikoiman kanssa. Esimerkiksi tanssi puuttuu listalta, mutta yleisluontoinen cardio sopii siihenkin. Kuntoilua aloittaessa valikosta siis valitaan laji, esimerkiksi juoksu, voimaharjoittelu, uinti tai pyöräily, ja aloitetaan mittaus. Kello mittaa kunkin lajin kannalta olennaisia asioita, kuten edettyjä kilometrejä, sykettä tai toistoja. Esimerkiksi juoksussa ja pyöräilyssä kello toimii moitteetta, mutta salilla toistojen lasku on vähän niin ja näin. Toisissa liikkeissä toistomäärät menevät kohdilleen ja toisissa kello rekisteröi vain pari toistoa. Mutta kun sarjan napsauttaa tehdyksi, voi toistomäärän ja painot muokata helposti kohdilleen. Sen kummempaa hyötyä tästä ei taida olla, ellei halua seurata statistiikkaa esimerkiksi salilla nostetusta kokonaiskuormasta. Suurin hyöty kellosta saliharjoittelussa on mielestäni aktiivisen ajan ja lepoajan kellotus – eipähän tule jäätyä lepäilemään liian kauaksi aikaa. Kello yrittää myös arvata tehdyn liikkeen, mutta melko harvoin ne osuvat kohdilleen (tehdyt liikkeetkin voi toki jälkikäteen käydä muuttamassa jos kokee tarpeelliseksi).

Suoritusnäyttöä voi toki muokata, niin että kerralla näkee yhdellä vilkaisulla kaiken tarvitsemansa datan ilman että tarvitsee plärätä eri näkymiä. Esimerkiksi juostessa syke, tahti ja matka on ainakin hyvä näkyä kerralla. Lisäksi voi asettaa ilmoituksia, jos esimerkiksi tahti on liian kova, tai muistutuksia juoda (kätevä ominaisuus pitkillä reissuilla, jolloin saa optimoitua nesteen riittävän juomisen ja toisaalta riittävyyden.) Viehättävä naisääni myös kertoo kierrosajan kunkin kilometrin jälkeen, jolloin kelloa ei ole edes pakko vilkuilla (mikäli kuulokkeet ei ole käytössä, ja puhelimeen on jäänyt äänet kovalle, on tämä joskus vähän hullunkurista...).

Intervallitreenissä sykemittaus tulee hieman jäljessä, joten sykealueita kannattaa tuijotella ennemminkin pitkäkestoisessa treenissä. Juoksussa sykkeen mittaus on mielestäni todella tarkkaa, ja lukemat olivat samoja kuin juoksumaton kämmenmittauksessa. Sykemittaus on varsin kätevä kestävyystreenissä, jottei tule epähuomiossa juostua turhan kovilla sykkeillä. Myös kierrostahtia ja nopeutta on kätevä vilkuilla kellosta juoksun aikana, ja jälkikäteen voi tarkkailla yhtä sun toista metriikkaa, josta voi saada vinkkejä juoksutekniikan huomiseen.

Intervellitreenien avuksikin kellosta toki on. Tykkään esimerkiksi tehdä minuuttijuoksua (1 min juoksua, 1 min kävelyä, 2min juoksua, 1 min kävelyä jne), mikä on ollut melko työlästä samanaikaisesti kelloa vilkuillen. Garminin appissa saa luotua erilaisia harjoituksia eri urheilulajeihin, joten nyt minuuttijuoksukin sujuu helpommin kun kello ilmoittaa, milloin on spurtin taikka palauttelun aika, sekä sen, juoksenko asettamallani tavoitevauhdilla vetojen aikana. Vastaavasti kelloon voi luoda erilaisia jumppatreenejä, niin ei tarvitse paperilta vilkuilla, mikä liike olikaan seuraavana vuorossa ja kauanko työvaihe kestää.

Metsäpoluilla ja uusilla reiteillä juostessa kellon GPS ja navigointi on erityisen hyödyllinen. Netissä voi piirtää kellon muistiin reitin etukäteen, ja kello neuvoo mistä pitää kääntyä ja paljonko on matkaa jäljellä. Jos pahasti pääsee eksymään, voi vain painaa "navigoi takaisin lähtöpisteeseen". Kerran pimeään metsään eksyttyämme tätä ominaisuutta osaa arvostaa (paperinen reittikartta oli mukana, mutta näemmä juostessa sen seuraaminen meni mönkään). Tosin olen kyllä kerran eksynyt kellosta huolimattakin, kun polkuja risteili sen verran tiheästi ettei kellon neuvoista ollut hyötyä...

Yleisellä tasolla kello seuraa kuntotasoa, kuten maksimaalista hapenottokykyä sekä sitä, onko treeni kuntoa kehittävää, ylläpitävää vai heikentävää, eli lähinnä onko treenit olleet liian rankkoja tai lepsuja kuntotasoon nähden. Treenikerran päätteeksi kello myös ilmoittaa, kuinka monen tunnin kuluttua olen palautunut treenistä. Kello seuraa myös WHO:n asettamaa 150 tehominuutin viikkotavoitteen täyttymistä. Lisäksi kello laskee kisatulosarvioita erilaisille matkoille.

Lisämotivaatiota voi löytää sosiaalisesta ulottuvuudesta. Kaverin voi haastaa treenaamaan, sekä seurata omaa kehitystä kaveriin verrattuna, mutta itse olen jättänyt sosialisoitumiset vähemmälle. Lisäksi uusista ennätyksistä ja saavutuksista palkitaan myös "kunniamerkein". Toisinaan nämä ovat aika hauskojakin, kuten vaikkapa "Vahva alku – suoritus vuoden ensimmäisenä päivänä", "Minä olen yö – suoritus klo 22 jälkeen" ja "Hulluutta – 100 mailin juoksu". Innolla aina odotan uusia kunniamerkkejä, mutta kaikki helpoimmin saavutetut taitaa olla jo hankittuna...

Muita ominaisuuksia:

Nimensä veroisesti Garmin Forerunner 645 Music toimii myös mp3-soittimena, eli puhelimen voi jättää kotiin ja kuunnella silti musiikkia bluetooth-kuulokkeilla. Itselleni ominauus on aika turha, sillä yleensä kuuntelen podcasteja, ja muutoinkin raahaan joka tapauksessa puhelimen mukaan. Kellosta saa kuitenkin kätevästi esim. vaihdettua biisiä kaivamatta puhelinta esille. Löytyypä kellosta myös lähimaksuominaisuus, mutta tämä on mielestäni aika turha, varsinkin jos puhelin on mukana kun nykyään on kuitenkin mobilepayt ja luottokorttiappit, jos nyt tulisi yllättävä tarve käyttää rahaa.

Kello antaa puhelimeen tulleista viesteistä ilmoituksen ja hälyttää kun puhelin soi. Erityisen kätevä jos puhelin on laukussa eikä muuten kuulisi soittoa. Kellosta voi myös helposti tarkistaa oliko tullut viesti tai sähköposti sellainen, mihin pitää reagoida heti. Jos kuulokkeet ovat jo korvilla esimerkiksi lenkillä, voi puheluun vastata suoraan kellon nappia painamalla kaivamatta puhelinta esille.

Tokihan kellosta löytyy myös perusominaisuudet kuten sääapplikaatio, herätyskello, sekuntikello ja kalenteri. Mikäli kokee tarvetta, niin kelloon voi ladata kaikenlaisia lisäominaisuuksia, kuten vaikka matopelin. Muutoinkin kelloa voi muokata mieleisekseen. Itse olen ladannut läjäpäin erilaisia kellotauluja, joita vaihtelen mieleni mukaan. Joskus haluan että näytöllä jonglööraa söpö panda, kun taas toisinaan haluan pelkistää ja näyttää näytöllä pelkän ajan ja kuljetut askeleet. Halutessaan näytön voi täyttää kaikenlaisella statistiikalla kuluvasta päivästä. Ja onneksi rannekkeen voi vaihtaa. Sain melko hurjan ihottuman silikonirannekkeesta, joten ranneke oli aika pian vaihdettava nahkaiseen. Samalla tilasin metallisen rannekkeen "iltakäyttöä" varten, mutta tilaus ei sitten lopulta koskaan saapunut perille ja sain rahat takaisin. Enpä tosin tiedä jaksaisiko ranneketta vaihtaa kovin usein, vaikka tässä kätevä pikakiinnitys onkin. Tosin uintia varten vaihdan aina silikonisen rannekkeen.

Garmin Forerunner 645 music ja sen muunneltavuus

 

Loppuun pari plussaa ja miinusta:

+ Siro ja nätti kuin mikä, helposti vaihdettava ranneke myös plussaa (standardimitoitukseen voi laittaa minkätahansa rannekkeen, mutta netistä löytyy vaikka minkälaisia malliin tarkoitettuja rannekkeita pikakiinnityksellä)
+ Fyysisest napit toimivat kivasti ja epäilyksistäni huolimatta ne oppii nopeasti (kosketusnäytölliset kellot ovat hankalia esim. hikisillä sormilla ja märissä olosuhteissa)
+ Kiitettävä akun kesto. Akku kestää helposti noin viikon. Peruskäyttöhän ei paljon akkua kuluta, vaan treenit ja GPS.
+ Monipuolinen, mukavasti metriikkaa ja kuukausikoosteet on kivoja 
– Sykemittaus tulee vähän jäljessä, eli ei ole optimaalinen intervallitreeniin
– Ei ehdota treenejä voinnin mukaan toisin kuin esimerkiksi Polar Ignite ilmeisesti tekee. Eli että kello ehdottaisi esimerkiksi kehonhuoltotreeniä, jos vaikka stressitasot ovat korkeat tai edellisestä treenistä ei ole ehtinyt palautua. Tai että kello myös ehdottaisi erilaisia treeniliikkeitä, ja opastaisi näiden suorittamisessa. Ilmeisesti Garmin Venu:ssakin on joku vastaava ominaisuus.
+/– Insight-tiedot ovat ihan kivoja, mutta niitä saisi viedä huomattavasti pidemmälle
– Unenseuranta tuntuu toimivan ehkä jopa huonommin kuin vuosia vanhalla, halvahkolla Polarin aktiivisuusrannekkeella
– Palautumista olisi muutenkin kiva seurata paremmin (kuten Oura-sormuksella). 
– Karttojen siirtämiseen tarvitsee kytkeä kello piuhalla koneeseen, eli pelkkä synkronointi ei riitä
– Salitreenissä ei aina osaa laskea toistoja eikä yleensä koskaan arvaa liikettä kohdilleen.
– Sykemittaukseen uinnin aikana tarvitaan perinteinen mittari. Sen sijaan Garmin Venun sykemittaus ilmeisesti toimii myös vedessä.

Kertokaahan, onko teillä jokin aktiivisuusmittari tai urheilukello käytössä ja onko siitä ollut hyötyä?

Postauksen linkit ovat mainoslinkkejä, ja johtavat Scandinavian Outdoorin sivuille.

Besos, Hansu

Juoksutunnelmia 34 km Karhunkierrokselta

Karhunkierroksen juoksusta on toivuttu, sekä fyysisesti että henkisesti, joten ajattelin koostaa pienen kisaraportin. Osallistuimme siis (24.-)25.5. järjestettyyn Nuts Karhunkierros -polkujuoksutapahtumaan 34 kilometrin matkalle. Jälkikäteen makustellen fiilis tapahtumasta on hyvä, ja voisin lähteä kutakuinkin heti uudestaan. Varsinkin jos saisi vähän paremman sään tapahtumalle...

Säätä jännitettiin etukäteen aika paljon, sillä vielä kaksi viikkoa ennen kisaa kansallispuiston sivuilla oli varoitus, että Karhunkierros on lumen peitossa ja Oulanka-joki tulvii. Onneksi sää lämpeni sopivasti, niin että lumet sentään sulivat – kutakuinkin joka toinen vuosi kisa on tarvottu hangessa ja joka toinen hyvässä säässä. Vielä paria päivää ennen tapahtumapäivälle luvattiin mitä täydellisintä juoksusäätä: pilvistä ja kymmentä astetta. Meidän kisapäivä valkeni kuitenkin lopulta sateisen harmaana, ja sateen luvattiin jatkuvan koko päivän. Lämpötilakin oli tipahtanut vain muutamaan plusasteeseen. Pisimmän matkan eli 166 kilometrin juoksijat saivat sentään edellisenä päivänä kuulaan taivaan ja mahtavat näkymät. Osa vaan oli lähtenyt matkaan pelkissä shortseissa, ja ilmeisesti kylmettymisen takia oli osa porukasta evakuoitu raatobussiin.

Lähdön jännittynyt tunnelma, tankkausta ja mudan väistelyä

Oli sää mikä tahansa, niin pukeutuminen tuottaa aina päänvaivaa. Meillä oli sateenpitävät juoksutakit kyllä matkassa – kuten kutakuinkin koko vaate- ja kenkäarsenaali – mutta yleensä niissä kastuu joka tapauksessa, kun hiki ja kondenssivesi kastelee takin sisäpuolen. Yksi meidän tiimistä päätti lähteä ilman takkia, eikä muillakaan ollut vedenpitävää takkia matkassa, joten ihan jo solidaarisuuden nimissä päätimme Eeron kanssa pukeutua tavallisiin, ohuisiin juoksutakkeihin. Alle laitoin merinokerrastopaidan sekä meidän tiimipaidan. Luulin pukeneeni aivan överisti vaatetta (niin kuin aina yleensä), mutta loppujen lopuksi vaatetus oli sopiva, eikä matkan varrella tarvinnut kevennellä. Vaatteet kastuivat toki jo ensi metreillä, mutta yllättävän vähän sade loppujen lopuksi haittasi, ja merinovilla lämmittää onneksi märkänäkin.

Meidän lähtö oli vasta iltapäivällä, joten aamupäivällä oli hyvin aikaa tankata kunnon aamiainen sekä pastalounas. Aikaa jäi hyvin myös varustuksen kanssa empimiseen ja repun pakkaamiseen – sekä tietenkin jännittämiseen. Lähinnä jännitin taas, jos jotain tärkeää unohtuu repusta. Koko edellisen yönkin pyörin sängyssä miettien, mitä jos unohdan vaikkapa laittaa piilarit tai teipata varpaat. Aamuyöstä nukkumisesta ei enää tullut mitään, kun huono sänky sai selän ihan jumiin. Onneksi venyttely sai pahimmat jumit sulamaan, ja jännitys peitti alleen mahdollisen huonosti nukutun yön jättämän uneliaisuuden.

Kisabussi kuskasi meidän Rukalta Juumaan starttipaikalle hyvissä ajoin, ja jouduimme värjöttelemään yli puoli tuntia sateessa odotellen omaa lähtöämme. Tässä vaiheessa ei jännittänyt enää niin paljon, koska turha enää oli stressata varusteita tai muutakaan – niillä olisi mentävä mitä on. Toki vähän sentään ensikertalaista kutkutteli, mitä tulemaan pitää. Juontajat nostattivat tunnelmaa ja diskomusa pauhasi, kunnes oli meidän klo 14 E-lähdön aika. Iso lössi porukkaa riitti joka lähtöön, sillä tänä vuonna juoksijoita oli yli 3000 eli yhdessä lähdössä oli reippaasti pari sataa juoksijaa. Vihdoin koitti meidän lähtölaskenta. Päätin antaa "kiireisempien" mennä, ja ottaa alkuun hyvin rauhallisesti, jotta keuhkot ehtisivät lämmetä kylmässä ilmassa, etenkin kun olin edelleen vähän flunssassa (siis mikä on taas todennäköisyys, kun en normaalisti ole juuri koskaan kipeä?!). Eero jäi mun kanssa hölköttelemään, mutta loput meidän tiimistä paineli kovaa vauhtia edelle.

Muutaman kilometrin jälkeen juoksu alkoi rullata, ja kilometrit viidestä kymppiin pyörähtivät vaivattomasti mittariin, kunnes alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että olisi tankkaukselle tarvetta. Olimme suunnitelleet, että ensimmäinen geelitankkaus olisi hyvä ajoittaa 10 kilometrin kohdalle, ja sen jälkeen viiden kilometrin välein. 11 kilometrin kohdalla oli sopivasti luvassa huoltopiste, jota sitten odotimmekin kuin kuuta nousevaa. Huoltopiste oli kyllä loistava! Tarjoilla oli mm. urheilujuomaa, sipsejä, merisuolaa, Jaffa-keksejä, suklaata ja banaania. Voi luoja, että sipsit ja Jaffa-keksit maistuivat hyvältä! Saatoin porsastella sipsejä enemmän kuin olisi ollut tarpeen vielä tässä vaiheessa...

Tunnelmia matkan varrelta: riippusiltoja, mutaa, nousuja, laskuja ja portaita

Matka jatkui kevyesti ja kohentuneella energialla. Ehdin pohtia, että kyllä levänneellä ja hiilaritankatulla kropalla juoksu on vähän erin tuntuista, kuin ne harjoituspitkikset salitreenin ohella miinuskaloreilla... Samalla hieman pelkäsin etukäteen 15 kilometrin rajapyykkiä, jolloin usein ensimmäiset ongelmat alkavat. Lähinnä siis nuo mun ongelmalliset varpaansyrjät alkavat kaikista pehmikkeistä ja teipeistä huolimatta sattua, jolloin alan varomaan niitä, mikä taas luultavasti aiheuttaa polvikivun ja muut krempat. Tällä kertaa kipua ei kuitenkaan ilmestynyt varpaisiin missään vaiheessa, ja juoksu olisi helposti jatkunut tuon rajapyykin yli. Ehdin myös miettiä puolivälin häämöttäessä, että aikaa oli kulunut vasta kolmisen tuntia, jolloin maaliviiva voisi ylittyä noin kuudessa tunnissa, eli ihan mukavaan aikaan. Vaan toisin kävi.

Polku muuttui puolivälissä matkaa hyvin juurakkoiseksi ja kiviseksi. Ja koska väsymys alkoi jonkin verran painaa, huomasin ettei reaktiokykyni enää riittänyt kunnolla noin teknisessä maastossa juoksuun, joten meno muuttui yhä enenevissä määrin kävelyksi. Kaatumisen riskiä tuolla ei kyllä halua ottaa. Polut alkoivat olla myös aika mutaisia. Kengäthän olivat jo märät, joten sinänsä kylmä muta ja vesi ei pelottanut. Enemmän pelkäsin, että kosteus irrottaisi varpaideni teippaukset, joiden tunsin jo hieman lähteneen liikkeelle. Onneksi paksut merinosukat toimivat loistavasti märkinäkin, niin että märkyyttä ei oikeastaan tunne eikä sukka ala hiertää, joten sinänsä märkyys ei haitannut. Muta vain oli hyvin imaisevaa ja upottavaa sorttia ja liukastakin, joten märät kohdat sai aika varovasti loikkia pientareita pitkin. 20 kilometriä pyörähti mittariin mudassa loikkiessa ja juurakoissa harppoen. Yskä vaivasi, ja olin salaa vähän kiitollinen, että polut olivat "mahdottomia" juosta, vaikka samaan aikaan harmitti, kun olisin halunnut edetä nopeammin.

Hienoja otoksia reitiltä, kuvat © Aapo Laiho ja Juha Saastamoinen

Reitin korkeuskäyrät alkoivat käydä villinä loppupuolella, ja muutaman pitkän nousun jälkeen aloin odottaa todenteolla noin 28 kilometrin kohdalla olevaaa tankkauspistettä. Sitä odotellessa vaihdoimme muutaman sanan erään 166 km taivaltavan naisen kanssa, joka kysyi meiltä kelloa kolmesti. Hän pahoitteli, ettei oikein ollut skarpeimmillaan enää 30 tunnin rämpimisen jälkeen. Hän taisi kuitenkin saada lisää puhtia, kun kerroimme, että huoltopiste on lähellä eikä maaliinkaan ole enää pitkästi. Huoltopiste tekikin taas tehtävänsä, ja keräsimme viimeiset voimamme viimeiseen kuuteen kilometriin. Matkaa ei ollut paljoa, mutta nousua sitäkin enemmän, sillä vielä oli kiivettävä sekä Valtavaaran (korkeus 492 m) että Ruka-tunturin (noin 500 m) huipuille. Tunkkasimme menemään loputtomissa mäissä. Tuntui että aina vaan tuli uusi nousu ja miljoona valehuippua. Pahinta olivat kuitenkin alamäet. Polut olivat täynnä hurjia, teräviä kiviä, joissa ei tullut mieleenkään lähteä loikkimaan. En myöskään luottanut täysin SenseRidejeni pohjien pitoon kivien ja juurien päällä, ja ehdin jo miettiä, josko olisi sittenkin pitänyt valita pitävämmät ja kalvolliset Speedcrossit ja tyytyä kärsimään varvaskivusta.

Urheilukellon tallentama korkeuskäyrä: oli siinä nousuja ja laskuja, vaikkei tässä taas ihan niin hurjalta näytäkään... Nousumetrejä yhteensä noin 1300 m.

Vapisevin jaloin haparoin alamäet kuin taskurapu. Tuntui aivan käsittämättömältä, että joku voi moiset mäet juosta. (Lisää alamäki- ja juurakkoharjoittelua siis luvassa meikäläiselle!) Jarruttelu laittaa etureidet ja polvet koville, ja nilkatkin olivat jo todella hellänä. Reitin loppupuolella polveni vihloivatkin siinä määrin, että välillä astuessa herahti kyyneleet silmiin. Otin tasamaan vastaan kiitollisena aina kun sitä vähänkin osui reitille – juoksu tuntui aika hyvältä ylöstunkkaamisen ja alaspäin hapuilun vastapainona. Viimein alkoi viimeinenkin nousu, loputtoman pitkä Ruka-tunturin nousu, joka jotenkin vielä onnistui yllättämään jyrkkyydellään. Lopulta huippu oli saavutettu, ja alkoi viimeinen loppukiri ja alamäki maaliin. Ylitin maaliviivan hyvillä mielin, ja oikeastaan oli fiilis, että reissu oli kokonaisuutena loppujen lopuksi helpompi kuin odotin, enkä ollut lopulta aivan niin puhki kuin olin odottanut. Ainoastaan polvet olivat lopussa, mutta mieli ja muu kroppa olisi jaksanut enemmän.

Maaliviiva ylittyi ilta kymmenen maissa, eli lopullinen aika oli 7 tuntia 48 minuuttia. Matkaa kertyi urheilukellon GPS:n mukaan vähän virallista pituutta enemmän, tasan 36 kilometriä ja tieviitoista oli ilmeisesti laskettavissa reitin pituudeksi 34,9 km. Eipä tuolla ajalla paljon kehuskella voi, mutta tärkein tavoite täyttyi eli maaliin päästiin ehjänä. Onpahan taas aloittelijalla jotain, jota lähteä parantamaan. Maalissa tarjoilla oli vielä kuumaa keittoa, alkoholitonta olutta, sipsejä ja smoothiepusseja. Kylmyys iski tietenkin heti kun lakkasi liikkumasta, mutta onneksi merinovilla toimii märkänäkin ja keitto lämmitti sen verran, että tarkeni hyvillä mielin kävellä mökille. Lopulta oli ehkä hyvä, että muu meidän tiimi pinkoi edellä omia aikojaan, sillä sauna odotti meitä mökillä lämpimänä! Ja oli kyllä aika kivat löylyt, täytyy myöntää!

Kuvasaldo jäi sadekelin takia vähäiseksi, eikä näkymiä ollut oikeastaan ollenkaan. Valtavaaran huippuakin ympäröi tasaisen harmaa sumu, joten eipä siinä maisemia paljon ihailtu. Kurjassa kelissä ei reitillä ollut enää yhtään valokuvaajaakaan passissa. Edellispäivänä matkaan lähteneillä oli parempi sää, ja kuvaajat ovatkin saaneet taltioitua hienoja otoksia, joita löytyy täältä, kannattaa käydä kurkkimassa! Sitten vain seuraavia kisoja kartoittamaan ja polkukuntoa parantamaan...

Besos, Hansu

Kevätkuulumisia

Huhhei mitä haipakkaa on mennyt nämä viime viikot! Sain tehtäväkseni erään projektin, joka on osoittautunut odotettua suuritöisemmäksi ja lisäksi samaan aikaan on tulvinut monta muutakin työprojektia. Päivät on siis kuluneet hyvin intensiivisesti töiden parissa, ja iltaisin on ollut melko väsynyt olo. Ja tokihan tämä on sitä vuoden parasta aikaa, kun on pitänyt tehdä sekä henkilökohtainen että yrityksen veroilmoitus. Mutta nyt nekin on vihdoin tehty. Meillä on myös eräs start up-projekti, jota olen yrittänyt eristää aina sopivissa väleissä pienin vauvanaskelin. Hiljaa hyvä tulee vai miten se oli...  Blogin pariin en siis ole pahemmin ehtinyt, enkä muutoinkaan tuijotella ruutuja pakollista enempää. Vähemmästäkin tulee pää kipeäksi. Onneksi kevätaurinko piristää! Saisi vaan tuo ilmakin lämmetä, niin tarkenisi pikkuhiljaa siirtyä kevyempiin tamineisiin... Sunnuntainen lumisade oli jo niin absurdia, että lähes nauratti. Olisi satanut edes maanantaina, niin olisi mennyt hyvästä aprillipilasta...

Viime päivinä on vaivannut aikamoinen niskajumi ja päänsärky kaikesta koneella olosta, niin että muutamat treenitkin on tullut koomassa jätettyä välistä. Huono kierre kyllä, sillä päänsärky on johtunut luultavasti vain siitä, että kiireen takia olen jättänyt taukojumpatkin tekemättä. Kotona työskentelyn hyviä puolia on kyllä, kun voi tehdä vapaasti taukojumppaa ja irrottautua hetkeksi töistä vaikkapa tyhjentämään tiskikonetta. Tunnit tulee käytettyä aika tehokkaasti hyödyksi, kun kukaan ei ole keskeyttämässä, mutta varjopuolena on tosiaan se, että yhtäkkiä on voinut paahtaa täysillä neljä-viisi tuntia ja havahtuu vasta kun niska on jumissa ja otsalohko tykyttää.

On viime viikkoihin onneksi muutakin mahtunut kuin ruutujen tuijottelua. Pari viikkoa sitten meitä kävi ilahduttamassa 7,5 kuukauden ikäinen hoitokoira Megan a.k.a Megatron a.k.a Hotkimusprime (@hotkimusprime). Superintensiivisen viikon jälkeen kunnon yöunille olisi ollut tarvetta, mutta tämä velmuilija oli eri mieltä. Ensimmäisen yönä tyyppi jaksoi nukkua ehkä tunnin, ja loppuyö meni höpöttäessä. Hän oli kovin sitä mieltä, että koko maailma on häntä vastaan, kun on meidän hoitoon joutunut ja sitten vielä on jätetty yksin alakertaan nukkumaan eikä pelottavia portaita uskalla kulkea. Seuraavat yöt tyyppi vietti meidän sängyssä semirauhallisesti, mutta viimeistään aamukuudelta mokoma heitti tassut naamalle ja alkoi puremaan käsiä. Ja ei, mikään kovin kova pisuhätä ei ollut, vaan hän vain oli sitä mieltä, että nukkuminen saa nyt riittää ja leikki voisi alkaa. Ja hänestä ei tosiaan löytynyt torkkunappulaa. Vaikka miten yritti kaapata kainaloon ja silitellä, niin väsy ei enää tullut. Sen verran hauskaa meillä loppujen lopuksi oli, että tuo pilkkusirkus saapuu parin viikon päästä uudestaan laittamaan paikat mullinmallin. Ja olihan meillä reilu kuukausi takaperin toinenkin hoidokki, vähän rauhallisempi ja pörheämpi 11-vuotias Wupsu-koirotin, jonka meno tosin ulkoilessa muuttui sen verran pentumaiseksi että perässä sai juosta tosissaan.

Viime viikonloppuna juoksua tutulla reitillä Littoisten järven ympäri – tosin tällä kertaa juoksimme aina Turun keskustasta asti!

Juoksutreenit ovat jatkuneet, vaikka ilmassa onkin ollut laiskuutta ja väsymystä. Tunsinkin vähän kauhua kun juoksutapahtumasta tuli uutiskirje, jossa muistuttiin että on viimeiset hetket vielä treenata, jaiks! 50 päivää enää aikaa! Tavoite tuntuu yhä edelleen kaukaiselta, mutta kaipa se tästä... Ostin syksyllä uudet polkujuoksutossut, ja yritin niitä koko syksyn ajaa sisään ennen lumien tuloa, ja katujen sulattua jatkoin projektia. Mutta ne hiertävät aina vaan. Ilmeisesti Goretex-kalvo ei jousta yhtään, eli kenkä ei siis tule varmaan milloinkaan muovautumaan jalkaan. Joten oli sitten valittava märät jalat ja paremmin mukautuvat kengät. Juoksu jos mikä tuntuu olevan välineurheilua, vaikka toisin voisi luulla! Tosin sellaisia kenkiä ei olekaan, jotka ei yhtään sattuisi mun ongelmallisiin päkiöihin ja varpaan syrjiin, mutta ainakin meno on nyt edes vähän pehmeämpää. Lisäksi tyhjensin apteekin kaikista hiertymiä estävistä välineistä, vielä voisi hankkia puuduttavaa voidetta niin eiköhän tämä tästä...

Aurinkoista viikon alkua!

Besos, Hansu

Lenkillä satumetsässä

Muistatte varmaan vielä La Gomeran ikiaikaisen laakeripuumetsän? Kymmenien kuvien lisäksi metsän kauneus innoitti kuvaamaan myös muutamia videopätkiä, jotka sain vihdoin koottua ja editoitua  kokonaisuudeksi. Paluumatkan juoksuakin innostuimme hieman kuvailemaan (aijai, pitäisi kuvata useamminkin kun ei nyt ihan esimerkilliseltä näytä juoksutekniikka...). Tässä milloin loskan ja jään keskellä ja milloin kevään katupölyjä yskiessä sitä muistelee kyllä aika lämmöllä noita lenkkimaisemia...

Corriendo en el Parque nacional de Garajonay en La Gomera.

Besos, Hansu

Polkujuoksua ja treenitavoitteita

Ah nyt on hyvä mieli tätä postausta kirjoittaessa, sillä juoksin vähän aikaa sitten kaikkien aikojen ennätysmatkan – kokonaista 20 kilometriä ja vieläpä melko hankalissa olosuhteissa loskan, jään ja lumen keskellä! Loppujen lopuksi lyhyessä ajassa kauas on siis tultu (heh) tutuista muutaman kilometrin lenkeistä. Enpä olekaan täällä tainnut kirjoittaa, että myös meikäläinen on ilmoittautunut toukokuussa järjestettävään Nuts Karhunkierros -polkujuoksutapahtumaan. Onneksi sentään osallistumme "höntsäsarjaan" ja lyhyimmälle 34 kilometrin matkalle, mutta on siinäkin tekemistä ja tavoitetta!

Polkujuoksusta innostuin jo edelliskesänä, sillä se on paljon hauskempaa ja vaihtelevampaa kuin tavallinen asfalttijuoksu. Juurien ja kivien yli hypellessä joutuu käyttämään aisteja ja lihaksia tehokkaammin ja monipuolisemmin. Matkat tuntuvat usein lyhyemmiltä ja vauhti todellista kovemmalta, kun puut vilistävät silmäkulmassa. Viime syksynä Eero osallistui Kolilla haastavista olosuhteistaan tunnetulle Vaarojen maratonille, ja polkujuoksukärpänen taisi puraista siinä määrin, että meikäläinen imeytyi myös mukaan meininkiin.

Vaikka olen enemmän ja vähemmän juossut säännöllisen epäsäännöllisesti yläasteajoista asti, niin juoksu ei ole koskaan ollut kovin tavoitteellista enkä ole siinä koskaan kehittynyt erityisemmin. Päinvastoin, olen aina ajatellut etten ole luonnostani kummoinen juoksija, ja olen harrastanut sitä vain, koska siitä tulee hyvä fiilis, saa mukavasti raitista ilmaa ja samalla voi kuunnella vaikkapa podcasteja. Lenkit ovat aina olleet 3–5 kilometrin mittaisia, ja korkeintaan kerran kesässä olen rykäissyt vähän pidemmän lenkin. Kympin lenkit on voinut laskea yhden käden sormilla. Polveni ovat kipuilleet enemmän ja vähemmän aina, ja myös keuhkojen kanssa on välillä ongelmia, ja olen pitänyt näitä esteenä sille, että voisin oikeasti juosta pidempiä matkoja tai nopeammin.

Taisivat olla kaikki turhia tekosyitä. Polvikivut ovat ensinnäkin lievittyneet jo ihan venyttelyn avulla, sekä hiomalla juoksutekniikkaa (kaukana tosin silti ollaan oikeaoppisesta mutta paremmalla suunnalla ainakin!). Perinteinen kantapää edellä töpsyttely on vaihtunut enemmän päkiä/keskijalkajuoksuun, mikä vähentää nilkan ja sitä myöden polven virheasentoja. Kantapääjuoksu myös jarruttaa juoksua, eli energiaa lopulta kuluu enemmän vaikka vauhti on hitaampaa. Omaa juoksutyyliä etsiessä kannattaa kokeilla paljasjaloin juoksua sekä juoksua vähän kovempaa, niin voi huomata, että kantapääjuoksu tuntuukin aika epäluonnolliselta ja kovaa sillä ei ainakaan pääse.

Ongelmia ehkäistäksemme ja niitä parantaaksemme treeniohjelma onkin ollut melko monipuolinen sisältäen paljon muutakin kuin lenkkeilyä. Noin kerran viikossa (riippuen fiiliksestä ja vähän säästäkin) yritämme juosta pidemmän lenkin, ja pituutta kasvatetaan maltillisesti. Paitsi mitä nyt yhtäkkiä jaksoinkin juosta 20 km heti 15 km lenkin jälkeen, mutta pääasiassa progressio on ollut tarkoitus pitää noin 5-10%:ssa... Treeniviikko sisältää myös lyhyemmän ja kovempitehoisen lenkin tai porras/ylämäkitreeniä – tässä tosin on vielä paljon parannettavaa keväämmällä, sillä pakkasilla ei pysty kovin kovatehoista treeniä tekemään. Juoksutreenien lisäksi aikaa on kulunut kuntosalilla. Salitreenin tarkoitus on kehittää tukevia lihaksia ja lievittää lihasepätasapainoja. Perinteisen salitreenin lomassa on myös jonkin verran toiminnallista treeniä sekä liikkuvuus- ja tasapainoharjoitteita.

Juoksutapahtuman innoittamana saimme aikaiseksi lenkkeillä myös La Gomeralla. Yleensä lomalla lenkkeily jää vain kauniiksi ajatukseksi, mutta Gomeralla oli kyllä ihanteelliset olosuhteet lenkkeilylle. Kuvat ovat iltalenkiltä Playa de la Caletan ympäristöstä, jonka maisemat olivat kyllä vertaansa vailla. Tosin unohdimme, että pimeä tulee aika nopeasti, joten paluumatkalla sai kerätä viimeiset voimanrippeet ja juosta aika kovaa että ehdimme ajoissa takaisin autolle. Serpeentiinitietä kun ei oikein huvittanut ajaa pilkkopimeässä. Tulomatka päivänvalossa oli ihan tarpeeksi haastava, ja kaiken lisäksi joku hullu mummo roikkui takapuskurissa kiinni. Kun pääsimme perille, tuli koko alueen kulkukissat kysymään innoissaan meiltä, olisiko taskuissamme jotain syötävää. Pian näimmekin kun tämä kaahaava mummo kaivoi autostaan kissoille ruokaa. Selvisi sitten sekin, miksi kissat niin hanakasti olivat kimpussamme ja kuka oli tuo syrjäseudulla kaahaileva mummo...

Corriendo en la Gomera. Últimamente hemos hecho footing varias veces a la semana, porque nos incribimos a una competición de trail running de 34 kilometros.

Besos, Hansu

Venyy, venyy

Uutena vuotena asetin varovaisen tavoitteen spagaatiin venymisestä tämän vuoden puolella. Tavoitteen myötä tuli siis lisättyä runsaasti venyttelyä, putkirullailua ja muuta kehonhuoltoa rutiineihin. Kuin tilauksesta myös Sporty Feelillä oli keväällä spagaatihaaste Instagramissa, jonka harjoitukset tein myös lähes päivittäin. Näin remontin tiimellyksessä ei aikaa ja energiaa ole oikein riittänyt salille tai muuhun rankempaan treeniin, joten usein olenkin tehnyt joko nopeita HIIT:tejä pihalla tai vain venytellyt – samalla on tullut otettua viimeiset ilot irti omasta pihasta. Venyttely lintujen viserrellessä tuijotellen sinistä taivasta ja puiden lehtiä on myös aika meditatiivista. Pikkuhiljaa myös tuloksia on alkanut tulla. Spagaati on lähestulkoon saavutettu – tosin vain toispuoleisesti, heikompi puoleni laahaa armottomasti perässä.

Vaikka niveleni ovatkin enimmäkseen yliliikkuvia ja olen muutenkin melko notkea, ovat jalkani olleet aina todella venymättömät, etenkin takareidet. Ala-asteen liikuntatunneista päällimmäisenä onkin mielessä kuntokokeista tuttu eteenpäin venytys istuen. Hyi olkoon sitä tunnetta takareisissä! Viime kesänä innostuin varovasti myös joogasta, jossa yllättävän hankalaksi liikkeeksi osoittautui alaspäin katsova koira, juurikin kireiden takareisien takia. Ensimmäiset liikkeeni muistuttivatkin enemmän alassuin olevaa kulmikasta U:ta V-kirjaimen sijasta. Istumatyön myötä myös lonkankoukistajissa on alkanut esiintyä kireyttä. Spagaatiharjoittelu tuli siis todella tarpeeseen, sillä siinä vaaditaan juurikin liikkuvuutta noilta istumatyöläisellä usein kireistä paikoista: lonkankoukistajista ja takareisistä.

Alaspäin katsova koira -liike venyttää pohkeita, takareisiä ja hartioita

Kireitä lihaksia ei muutenkaan tulisi aliarvioida. Hyvä liikkuvuus ei tarkoita vain notkeutta ja kivan näköisiä temppuja, vaan yksinkertaisesti hyvinvointia arjessa. Lihasjumeilla nimittäin on kauaskantoiset vaikutukset. Kaikki varmasti tietävät, että kireät hartiat aiheuttavat päänsärkyä. Yhtä lailla kireät jalkalihakset aiheuttavat ongelmia. Harvoin esimerkiksi selkäkivut ovat varsinaisesti selän ongelmia, vaan säteilyä kireistä jalkalihaksista. Jumit voivat aiheuttaa myös kipua polvissa tai muualla. Esimerkiksi Eero reväytti keväällä sisäreitensä, jonka jälkeen polvi alkoi kipuilla. Ja kun tarkemmin pohdin, niin itseäni ennen usein vaivanneet polvikivut ovat hävinneet venyttelyn myötä.

Kaikki siis venyttelemään niin jaksaa paremmin arjen aherruksessa! Vielä on toivottavasti jäljellä aurinkoisia säitä pihavenyttelyyn.

Quiero animar a todos a estirarse para prevenir el dolor de espalda.

Besos, Hansu

Täydellinen tossuvalikoima – loppu tekosyille

Nyt ei ainakaan pääse syyttämään säähän sopivien jalkineiden puutetta lenkkeilyltä välttyäkseen, sillä löysin huimasta alennuksesta siniset Salomonin Gore tex -tossut, jotka ovat kuin tehdyt vaihteleviin säihin. Mustat piikilliset Salomonin Gore tex -lenkkarit ostin jo pari vuotta sitten, ja ne ovat toimineet kuin unelma talvikeleillä – siis jos ei vain ole liikaa pakkasta lenkkeilyyn. Vähänkään lumisella alustalla piikit toimivat loistavasti ja jäälläkin niillä pystyy aika sujuvasti pinkomaan. Istuvuuskin on Salomoneissa melko täydellinen ainakin omiin tukea tarvitseviin koipiini.

Vaan lumi- ja jääkelejä on loppujen lopuksi aika vähän, ja enimmäkseen keväisin ja syksyisin tiet ovatkin lähinnä kuran peitossa. Asfaltilla juostessa piikit tuntuvat hirveiltä, kuin kengänpohjat olisivat täynnä koloihin tarttunutta sepeliä ja tuntuma tien pintaan on olematon. En kuitenkaan ihan kesälenkkareillakaan ulos näillä keleillä lähtisi. Ensinnäkin kesälenkkareiden pohjat ovat superliukkaat jos lunta sattuu vastaan, kenkien ilmastointi pelaa turhankin hyvin ja varpaat kokevat jäätymiskuoleman ja nuohan kastuvatkin alta aikayksikön. (Siis en ymmärrä miten useimmat näyttävät pinkovan tuolla kesälenkkareilla ympärivuoden ja vielä nilkat paljaina vilkkuen?!) 

Nytpä on sitten vedenpitävät tossut myös kurakeleille. Pohjat ovat näissä varustettu pitävällä kuvioinnilla, joten pieni liukkauskaan ei haittaa. Myös tuo pikakiinnitys on ihan superkätevä. Löysin tossut lähes puoleen hintaan alennettuna Itäharjun Prismasta, jossa oli vaikka mitä urheiluvarusteita ja kenkiä alennuksessa. Aika monet Prismat tekee nyt jotain uudistusta, joten kannattaa käydä tonkimassa alelaarit!

Tres zapatillas para las cuatro estaciones del año. 

Besos, Hansu

Tepastelua Teijolla

Viime lauantaina taivaalla möllötti niin hieno syksyinen valoilmiö, että journaalit ja muut graduhommat saivat taas kerran väistyä ja päätimme lähteä pitkälle päiväkävelylle. Mietimme vanhaa tuttua Kuhankuonoa, mutta sitten muistimme, ettei Teijon kansallispuistokaan nyt niin kaukana ole. Peppikin pääsi mukaan ja sehän jaksoi laulaarääkyä innoissaan koko matkan niin, että koko poppoolla oli hermoromahdus perille päästyämme.

Aika pian matkan hermojen kiristelyt onneksi unohtuivat, ja Pepin iloista lirputtelua katsellessa otuksen mukaan ottaminen tuntui taas hyvältä ajatukselta. Tosin meillä näytti olevan hieman epäselvyyttä siitä, mikä on ”mukava pieni päiväkävely”. Eero sai suunnitella reitin, joka lopulta oli 18 kilometriä. Valoahan ei enää hirveän pitkään riitä, joten reissu piti painaa aika kovaa tahtia, jottei kovin pitkää matkaa tarvitsisi otsalampun valossa kulkea. Lopulta reitti huhkittiin reilusti alle viiteen tuntiin, johon mahtui yksi välipalakeksitauko, evästauko ja lopuksi makkaranpaistotauko auringonlaskua ihaillen. Ihan kiva reissu, vaikka hieman uuvuttava olikin. Jopa Peppi malttoi lepäillä osan kotimatkasta – se on jo historiallista se.

En la semana pasada fuimos al parque nacional de Teijo para hacer senderismo. Caminamos 18 kilometros alrededor de lagos. 

Besos, Hansu