Talohaaveita

Melkeinpä jo nykyisen asunnon remontin valmistuessa katse oli jo seuraavassa projektissa. Päässä on pyörinyt niin pitkään kuin muistan unelma vanhasta talosta, jonka saisi remontoida itsensä näköiseksi säilyttäen kuitenkin vanha tunnelma: narisevat puulattiat, ruutuikkunat, peiliovet ja kakluunit. Rintamamiestalot eivät pääsääntöisesti puhuttele, vaan uusimillaan 40-luvun talot miellyttävät muotokielellään. Mitä vanhempi, sitä parempi. Erityisesti vuosisadan taitteen taloihin tunnen suurta vetoa. Minkäs sille kai voi, kun on koko lapsuutensa viettänyt kesämökkitorpassa, joka on peräisin juurikin 1800–1900-luvun taitteesta... Ja nykyinen asuintalommekin Venäjän keisarikunnan armeijan hevostallissa on valmistunut tuona hienona vuonna 1899. Harmi vain, että tuon ikäisiä taloja ei ihan noin vain löydy – ainakaan kukkarolle sopivaan hintaan tai järkevästä sijainnista. Ja ylipäätään monet vanhoista taloista on jo menty pilaamaan ajan saatossa lukuisilla remonteilla. On esimerkiksi vaihdettu muodikkaat, levät yksivaloaukolliset ikkunat 60-70-luvulla. Hullunkuristen mittasuhteiden ja ruman ulkonäön lisäksi tällä on vaikutusta myös ilmanvaihtoon, joten talot saattavat olla ihan oikeastikin pilalla. Kakluunejakin purettiin oikein urakalla yhteen aikaan. Ja mikä pahinta, että kaikki muut tuntuvat metsästävän samanlaista projektia, joten talonröttelöstä joutuu pulittamaan ihan järkyttäviä hintoja, joten unelma tuntuu liukuvan kauas tulevaisuuteen. Ehkä sitten joskus on paremmin varaa, mutta liekö sitten aikaa ja voimavaroja moiseen remppaprojektiin...

Toisaalta samanaikaisesti unelmoin arjen toimivuudesta. Liekö sitä kasvanut aikuiseksi, kun suurimmat unelmat on tällä hetkellä iso keittiö, jossa mahtuisi hyvin useampi kokki hääräämään. Tai niin, että toinen voisi siivota samalla kun toinen kokkaa – ilman että hermot kiristyy kun toinen on aina tiellä. Ja kaapeissa olisi tilaa ostaa säästöpakkaukset kuivatarvikkeita. Ah, vanha kunnon ruokakomero olisi mahtava. Ja pyykkäys. Olisipa kuivuville pyykeille jokin oma tila, jottei kuivaustelineeseen tarvitsisi kompastella harva se päivä. Ja lisäksi tietty kuivausrumpu, jottei koko yläkertaa tarvitsisi huonolla kelillä viritellä lakanankuivaushuoneeksi. Ja yksi iso eteinen, jossa olisi tilaa kaikille vaatteille, ilman että suhaan kahden minieteisen väliä etsimässä lapaselle kaveria samalla kun koira karkaa pahoille teille ja astun puhelimen päälle joka lojuu lattialla, koska en vielä ehtinyt saada ulkoeteisestä niskaan takkia, jonka taskuun sen olisin sujauttanut. Ei tämän meidän noin 45:n neliön kaupunkiluukun pitänytkään olla kuin muutaman vuoden ratkaisu, harjoitusprojekti sekä toivottavasti myös sijoitus. Kyllähän arki tässäkin on ollut toimivaa ja hyvin tähän edelleen mahdutaan. Silti unelmoin tilasta. Ja käytännöllisyydestä. Ja pakkasaamuista, joina voisi päästää koiran omalle pihalle ja jäädä kuistille kahvikupin kanssa katsomaan kuonolaisen menoa. Ja työhuoneesta tai kirjastohuoneesta, jonne voisi sulkea työt päivän päätteeksi sekä käpertyä sunnuntai-iltapäivisin lukemaan kirjaa. Mahdollisuudesta hankkia hyllyt täyteen ihania kirjoja. Ja ennen kaikkea omasta tilasta, jossa mahtuisi joogaamaan, tanssimaan ja nostelemaan painoja. Ja tietysti pihasaunasta, jonne pitää erikseen lähteä ja jossa aika pysähtyy.

Oikeanlaista taloprojektia ei vain tunnu löytyvän sitten millään. Ja silloin harvoin, kun jotain edes sinnepäin löytyy, häviämme tarjouskilpailun. Myönnetään, meillä on aika kovat kriteerit. Ja alkaa tuntua, että vanhaan taloon on toisinaan vaikea järjestää kaikkia toiminnallisuuksia. Niinpä olemme samaan aikaan yrittäneet etsiä tonttia, jolle rakentaa oma unelma. Mutta tonttien hinnatkin kallistuvat hirveää vauhtia. Ja tontin suhteen meidän kriteerit vasta kovat onkin. Tontti saisi olla mielellään vanhalla alueella, jottei tarvitse liiaksi sietää keskeneräisyyttä ja arvailla, mitä naapuriin rakennetaan. Naapurit eivät tietenkään saa olla liian lähellä, mutta kaupunkiolosuhteissa tästä voidaan joustaa. Ikkunoista ei pidä päästä kurkkimaan, sillä isot, kauniit ikkunat menettävät merkityksensä, jos ne pitää jatkuvasti peittää verhoilla. Parasta olisi, jos edes yhteen suuntaan avautuisi maisema, jossa katse saisi levätä kaukaisuudessa. Yksi kerrallaan kriteereistä on pitänyt alkaa luopua, mutta silti sitä oikeaa ei vain tunnu löytyvän. Paitsi tietysti, jos varaa puolet talobudjetista tonttiin. Mutta silloin tontille ei ole varaa rakentaa kuin se pelkkä saunamökki... Ehkä unelmat vielä toteutuvat, tavalla tai toisella. Ehkä sitten joskus. Taas on yksi talotarjous vetämässä ja voi hetken unelmoida.

(Kuvat Pinterestistä)

Besos, Hansu