Vaeltamassa Senjalla: Husfjellet ja Hesten

Huhhei miten on ennättänyt kulua pitkä aika viime postauksesta. Jotenkin viime viikot ovat olleet ihmeellisen täynnä töitä. Kotikin on ollut kuin sikolätti, miten kiireessä aina kaikki tuppaa jäädä lojumaan eikä siivoamiselle muka ole ikinä aikaa... No mutta, nyt kerkesin sentään pyhittää pienen hetken blogille ja palata Norjan reissutunnelmiin. Että tämäkin reissu tuntuu jo tosi kaukaiselta, vaikka eihän tästä nyt niin pitkä aika ole.

Mustikoita ja variksenmarjoja riitti

No mutta asiaan. Saapuessamme Senjalle oli sää lohduttoman sateinen – mehän nimenomaan tulimme sadetta pakoon. Ainakin säätiedotus oli onneksi melko optimistinen, sateita ei olisi enää luvassa moneen päivään lähiseudulle. Onneksi ensimmäinen varsinainen Senja-päivämme valkeni poutaisena, vaikkei maisemassa hurraamista ollutkaan. Taivas oli synkkääkin synkempi. Säätiedotus kuitenkin ennusti ilman kirkastuvan, ja puolilta päivin piti auringonkin kurkistella ujosti. Luotimme ennusteeseen ja päätimme lehteä kohti ensimmäistä vaelluskohdettamme. Olimme tutkineet eri reittejä antaumuksella ja valinneet sellaisen, joka ei olisi aivan mahdoton koiruuden kanssa kiivettäväksi mutta kuitenkin sellainen, josta olisi hienot näkymät. Husfjelletin luvattiin olevan palkitsevin reitti – järjettömän hienot maisemat melko helpon reitin päässä. Mittaa edestakaisella matkalla oli reilut 7 kilometriä. 

Sumussa oli kyllä oma maaginen tunnelmansa, varsinkin kun olimme reitillä yksin ja ympärillä oli pelkkää hiljaisuutta

Olimme liikenteessä aikaisin aamulla, eikä muita retkeilijöitä näkynyt. Löysimme yllättävän helposti polun alkupäässä olevan kirkon ja sen parkkipaikan. Pakkasimme reput ja pohdin ankarasti, ottaisinko toppatakin vai mitä ihmettä mukaan jos sää kerran aikoo parantua. Päädyin pakkaamaan reppuun fleecen ja ottamaan kevyemmän takin. Jo alkumatkasta oli selvää, että mikä tahansa vaatetus oli liikaa ja hiki tulisi. Ilmankosteus kasvoi koko ajan, ja ilma tuntui tosi hiostavalta. Ja mulla oli vielä sateenkestävät housut ja kerrastohousut päällä... Jatkuva ylämäki ei tietenkään auttanut asiaa. Pian alkoi olla selvää, että etenisimme pilven sisään, eikä näkyvyyttä ollut kovin montaa metriä. Alkoi nousta epäilys, olisiko ylhäällä näkymiä ollenkaan. Muistin kuitenkin nähneeni kuvia, joissa huippu kohoaa pilvien yläpuolelle ja mietin, miten maaginen näky se vasta olisikaan. Ja sitä paitsi, puoleen päivään ja luvattuun pilvien rakoiluun oli vielä aikaa.

Fiilis että molemmin puolin aukeaa hieno maisema (ja pudotus alas)

Huipulle (630m) päästyämme oli melko selvää, että pilvet eivät tulisi rakoilemaan pitkään aikaan edes oikukkaassa vuoristosäässä. Jäimme kuitenkin vielä keittämään nopean pastalounaan, sillä nälkä oli kova ja elättelimme vielä toivonkipinää, että pilvet väistyisivät kunhan kello lähenisi puoltapäivää. Turha toivo. Huipulla oli uskomattoman kylmä, ja olin onnellinen kaikista mukaan raahatuista vaatekappaleista. Lämpöasteita ei ollut kuin ehkä muutama, johon kylmä tuuli ja hurja kosteus toivat oman silauksensa. Riollekin oli onneksi takki mukana, ja pieni jaksoi urheasti valittamatta vaikka varmasti oli kylmä. 

Kauhoimme lounaan napaan ja lähdimme kiireen vilkkaan kylmästä kankeilla jaloilla alaspäin. Pian alkoihin tulemaan vastaantulijoita, jotka tiedustelivat kannattiko ylös mennä. Muutamat kääntyivätkin luovuttaneina takaisinpäin, kun kerroimme ettei näkymiä ollut. Monet vastaantulijat hullaantuivat Riosta, ja koiruus oli aivan pähkinöinä saamastaan huomiosta. Kyllä siinä unohtui pian palelu. Alaspäin mennessä sai taas urakalla vähentää vaatetta, ja alhaalla olikin lähestulkoon t-paitakeli. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mutta Husfjellet oli kietoutunut paksuun pilveen. Eero hyödynsi aurinkoisen sään pulahtamalla uimaan, mutta itseäni ei kyllä kymmenasteinen meri houkuttanut vaikka olisi kuinka ollut hiki... Hetken siinä fiilistelimme aurinkoista säätä ja huomasimme, että kaikki muut ympäröivät huiput olivat selkeästi näkyvissä. Olimme juuri todenneet, että vaikka Husfjelletin nousu oli jyrkkä, ei jalat tuntuneet aivan niin väsyneiltä kuin olisi voinut odottaa. Vaellussauvat olivat tainneet auttaa. Riokin vaikutti vielä pirteältä. Niinpä päätimme käydä vielä katsomassa jollain toisella huipulla, näkyisikö sieltä maisemia. 

Huippuja näkyvissä

Eero pulahti uimaan ja mä fiilistelin maisemia

Hestenin vaellus piti olla netin mukaan myös helpoimmasta päästä. Medium-tasoa kuten Husfjelletkin mutta matkaa puolet vähemmän, noin neljä kilometriä ja nousumetrejä 100 metriä vähemmän. Nopea iltapäivän lenkki siis. Reitti alkoi laskettelurinteen kapuamisella (Hirvensalon rinne tuntui aika naurettavalta tuon rinnalla). Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Reitillä ei tainnut olla kuin yksi hyvin lyhyt pätkä, joka ei ollut jyrkkää nousua. Yritin tukeutua sekä ylös että alas mennessä sauvoihin, jotta yläkroppakin saisia treeniä ja polvet pääsisivät helpommalla. Vähän nolottaa kun melkein kaikissa kuvissa näytän sauvoihin nojailevalta mummolta... 

Hestenin reitti oli kyllä siitä kiva, että koko ajan oli maisemat sekä alaspäin että kuuluisalle Segla-vuorelle, joka oli se päänähtävyys reitillä. Eli oikeastaan ei tarvitse mennä huipulle asti nähdäkseen tuon ikonisen Seglan profiilin. Jyrkkyydestä huolimatta etenimme mukavasti, kunnes vähän puolivälin jälkeen alkoi olla hurjia kivikoita, joiden yli Rio piti kantaa. Rio sai taas ihastelua ja rapsutuksia vastaantulevilta ja oli aivan onnessaan. Eräs rapsuttelemaan pysähtynyt vastaantulija sanoi, että huipulle ei sitten pääse koiran kanssa. Hän oli kuulemma edennyt nelinkontin ja Segla oli kuulemma paljon helpompi huiputettava. Vai niin, ja me kun ajattelimme että nimenomaan Seglalle ei olisi asiaa koiran kanssa...

Rio ja mahtipontinen Segla (sen huiputus jäi ensikertaan...)

Pian myös me huomasimme, että polku muuttui jyrkäksi kivikasaksi, jossa kyllä tarvitsi kädet myös käyttöön jottei horjahtaisi epätasaisten lohkareiden päällä keikkuessa jyrkässä rinteessä. Tajusimme myös samassa, että noin metrin päässä polusta on suora pudotus alas mereen. Aloin voimaan suorastaan pahoin, kun mietin miten huolettomasti vielä hetki sitten kuljimme ja Riokin siinä honksotti menemään... Päätimme siis, että me olimme jo perillä eikä huipulle tarvitsi yrittää. Olihan siitäkin kohtaa aika kivat maisemat, ja Segla näyttäytyi kaikessa hurjuudessaan. Räpsimme nopeat kuvat, vaikka vieressä oleva pudotus kammotti. Puristin Rion hihnaa rystyset valkoisina, mutta onneksi tyyppi oli varsin rauhallisena, aivan kuin Riokin olisi ihaillut maisemia. Kuvaussession jälkeen siirryimme kauemmas turvallisempaan paikkaan syömään eväitä, sekä taivastelemaan erään kuvausporukan touhua. Näemmä nykypäivänä on tavallista, että tuollaisiin paikoihin tulee kaikenmaailman instajulkkikset usean kantajan ja kuvaajan kera. Tämä porukka oli tullut Brasiliasta asti ottamaan kuvia, joissa porukan päätähti poseeraa erilaisisissa hepeneissä – sekä alasti – Segla taustanaan...

Besos, Hansu

Extempore roadtrip Lofooteille – reissupäiväkirja

Tulipa sitten pyöräytettyä reissu Pohjois-Norjaan Senjalle ja Lofooteille oikeastaan yhtään asiaa suunnittelematta. Vielä lähtöpäivänä olimme matkalla Ruotsin lappiin vaeltamaan Abiskon huudeille tai osan Kungsledenistä. Ja itse asiassa ihan alkuperäinen suunnitelma oli mennä Sarekin kansallispuistoon ja huiputtaa Skierffe. Mun fyysinen vointi ei vain ole ollut ihan priimaa viime aikoina ja muutoinkin alkoi tuntua, että ehkä olisi parempi mennä erämaan sijasta jonnekin merkityille reiteille, ja pitää vaellukset melko lyhyinä, johon Abiskon alue voisi olla sopiva. Lopullisen niitin arkkuun toi se, että koiran hoitopaikka peruuntui oikeastaan lähdön hetkellä, eli koira olisi otettava mukaan. Onneksi Rio on harjoitellut retkeilyä ahkerasti, mutta viikon vaellus haastavissa tunturiolosuhteissa voisi olla melkoisen rankka kokemus pienelle...

Päivä 1-3, 17.-19.8.2019 Suomesta Jällivaaran kautta Senjalle

Ensimmäiseksi otimme suunnaksi Kokkolan, sillä siellä oli ystäväni isovanhempieni mökki, josta olimme kuulleet paljon kehuja ja aina oli puhuttu, että siellä pitäisi mennä käymään. Vihdoin koitti tilaisuus visiitiin, ja saimme yöpyä söpössä pikkiriikkisessä rantamökissä, joka oli aivan meren rannassa.

Melko aikaisin aamulla jatkoimme ajoa kohti Oulua, jossa oli tarkoitus treffata Eeron sisko. Aikataulut menivät kuitenkin ristiin, ja jatkoimme matkaa Ruotsin puolelle. Yöksi jäimme Jällivaaraan ei-niin-hehkeälle leirintäalueelle. Tästä olisi enää lyhyt matka Abiskoon, joten jo aamupäivästä voisimme ehtiä vaeltamaan. Pikku hiljaa oli alkanut sataa enemmän ja enemmän, ja pystytimme tarpin teltan viereen. Rio hoksasi samantien että tarpin alla pysyy kuivana, ja tyyppi värjötteli sen alla tyytyväisen näköisenä. Haalarinkin herra sai ensi kertaa päälle, ja näytti siltä, että tyyppi kyllä hoksasi sen funktion. Keittelimme sapuskat tarpin alla ja menimme aikaisin nukkumaan. Rio sai teltassa perinteisen iltahepulin, ja mietimme jo että taisi olla suuri virhe ottaa koira mukaan. Pian pieni onneksi rauhoittui omaan petiinsä – tosin melko aikaisin aamulla tuli käpälää naamalle sen merkiksi, että uusi päivä voisi jo alkaa. Hyvä vaan, niin saimme ajoissa jatkettua matkaa. Oikeastaan reissun jokaisena päivänä tuli mentyä ennen auringon laskua nukkumaan, ja lähdettyä liikkeelle varhain vielä muiden telttojen ollessa hipihiljaisia.

Yöllä satoi kaatamalla niin, että leirintäalue lainehti eikä sateelle näkynyt loppua. Katselin säätiedotteista, että Abiskossakin sataa rankasti vielä ainakin pari päivää. Olimme pohtineet, että ehtisikö reissun loppupuolella piipahtaa Norjan puolella, ja nyt näytti siltä, että Norjaan kannattaisikin mennä ensin, sillä siellä paistoi aurinko. Etenkin Lofootit tietysti kiinnostivat, ja siellä ei näkynyt sadepilviä ollenkaan. Vaihdoimmekin siis yhtäkkiä määränpääksi Lofootit, ja jatkoimme ajelua. Jonkin aikaa ajettuamme alkoi tuntua, että Lofootit on kyllä aika kaukana – mutta viereiselle Senjan saarelle ajaisi paljon lyhyemmässä ajassa, ja sehän on oikeastaan yhtä kaunis ja kaiken kukkuraksi paljon vähemmän turistien valtaama. Sinne siis!

Vaikka pohjois-Ruotsin maisematkin ovat jylhiä ja kauniita, olivat maisemat aivan eri luokkaa heti Norjan rajan ylityksen jälkeen. Ja Senjalle päästyämme emme voineet kuin huokailla, siis voi luoja mitä maisemia! Mitkään kuvat ei todellakaan tee oikeutta sille, miltä paikan päällä näyttää. Tosin Senjan sää unohtui tarkistaa, ja niinpä sielläkin satoi. Ei onneksi yhtä rankasti kuin Ruotsissa, mutta yöllä sään luvattiin pahenevan, joten ajelimme yhdelle saaren harvoista leirintäalueista kyselemään mökkiä. Tokihan kaikki oli täynnä, joten paikan isäntä opasti meille pari muuta mahdollista paikkaa. Ajelimme ristiin rastiin toteamassa, että nämä olivat jotain hyvin pieniä random majataloja keskellä ei mitään. Teltta alkoi vaikuttaa ihan hyvältä optiolta. Niinpä suuntasimme Eisfjordin rannalle, josta olin lukenut, että siellä saa vapaasti telttailla maksutta. Ja paikka oli kyllä huikean kaunis! Ja jännittäväkin. Riolla oli hirveän hauskaa ihmetellä laskuveden jättämiä kummallisuuksia kuten simpukoita ja meduusoja. Tihkusadekaan ei juuri haitannut, paitsi juuri kun viimeistelimme illallista, alkoi sataa vähän kovempaa ja saimme jälleen painua vauhdilla pehkuihin.

Päivä 4 20.8. vaelluspäivä: Husfjellet ja Hesten

Päivä valkeni poutaisena vaikkakin harmaa pilviverho peitti taivaan. Iltapäivästä lupasi kirkastuvaa, joten päätimme lähteä tutkimaan seutua jalkaisin, ja otimme kohteeksi Husfjelletin vaelluksen. Alkumatkasta kuljimme puolipilvisessä säässä jyrkkää polkkua ja hiki virtasi. Melko pian polku alkoi kohota pilviin, mikä tarkoitti että näkyvyyttä ei ollut montaa metriä. Sinnikkäästi jatkoimme huipulle asti vaikka mitään emme nähneetkään. Kyllä harmitti myöhemmin katsoa kuvia maisemista, joita huipulla olisi ollut jos vain olisi nähnyt jotain. Lämpötila huipulla oli lähes nollassa, ja kosteus niin huima, että tukkakin kastui ihan märäksi. Hytisten keittelimme nopeasti sapuskat ja lähdimme takaisin kiroten huonoa sääonneamme. Alhaalla paljastuikin, että sää oli varsin aurinkoinen ja taivas lähes pilvetön – ainoastaan Husfjelletin huippu oli kietoutunut paksuun pilveen. Tyypillistä. No mutta huomasimme kuitenkin, että monet muut huiput eivät olleet pilvien peitossa. Vaikka reilun 7 km vaellus 635m korkeuteen kyllä tuntui kropassa, päätimme silti ahmia vielä toisen retken.

Suuntasimme Hestenille, josta on ikoninen näkymä kuuluisimmalle Segla-vuorelle. Rio-reipas jaksoi oikein mallikkaasti tämänkin muutaman kilometrin lenkin vielä – tosin reitillä oli niin hurjia lohkarekivikoita, että koira piti kantaa niiden yli. Aivan huipulle asti emme edenneet, sillä polku muuttui hyvin jyrkäksi ja polulta oli suora pudotus alas mereen. Ei siis miellyttävin paikka yrittää kiivetä tempoilevan pentukoiran kanssa... Kirjoittelen varmaankin vielä omat postaukset näistä vaelluksista, sillä kuvasaldoa tuli kerättyä aikamoinen läjä.

Illaksi palasimme samaiselle Eisfjordin rannalle kuin edellisenäkin iltana. Tällä kertaa taivas oli kirkas ja saimme nauttia uskomattoman hienosta auringonlaskusta. Räpsin hulluna kuvia, kun maisema tuntui muuttuvan minuutin välein aina vain kauniimmaksi. Muutoinkin nuo vuoret ovat kyllä ihmeelliset, kun ne näyttävät aina erilaisilta. Milloin ne ovat kietoutuneet mystiseen pilviverhoon ja milloin taas värjäytyneet auringosta punaiseksi. Vähän väliä mielessä oli Armanin sanat "kelatkaa, nää ihmiset asuu täällä joka päivä".

Päivä 5-6 21.-22.8. Lofoottien tutkimista

Seuraavana päivänä alkoi tuntua, että Senjan tärkeimmät palat on melko hyvin nähty. Jäljellä olevat parhaimmat vaelluskohteet (kuten Seglan huiputus) eivät olisi ehkä sellaisia minne voisi suunnata koiran kanssa. Ja viikko alkoi olla pitkällä, eli mikäli mielisimme nähdä jotain muutakin, olisi aika jatkaa matkaa. Hetkeksi jo päätimme palata alkuperäiseen suunnitelmaan eli Abiskoon, mutta jotenkin oli fiilis, että ne maisemat tuntuisivat kuitenkin latteilta Norjan jälkeen. Myös sää- ja hyttystilanne mietitytti, joten lopulta päätimme jättää Ruotsin vaellukset ensi vuoteen ja varata siihen kunnolla aikaa, ja lähteä nyt Lofoottien suuntaan kun kerran huudeilla oltiin.

Ajelua Lofooteillekin oli yllättäen melkoisesti, niin että lopulta olimme perillä "lofoottien alkupäässä" vasta alkuillasta. Asetuimme Kabelvågin leirintäalueelle yöksi, ja leirintäalue oli kyllä tosi kaunis. Telttapaikka löytyi aivan rannasta ja fasiliteetitkin olivat kohdallaan (vieläpä ilmaiseksi). Tosin ihan meidän viereen tunki vielä iltamyöhään pari telttaa niin, että yöllä kuului naapuriteltan patjan narinat kun naapuri ei ilmeisesti saanut nukutuksi. Luonnossa leiriytymistä alkoi muistella kaiholla...

Kabelvågin leirintäalue, näkymä teltalta oli ihan kiva :)

Seuraava päivä kului ympäriinsä ajellessa, paikkoja tutkiskellessa ja joka puolella avautuvia maisemia ihaillessa. Katsastimme aamulla Kabelvågin söpöksi kehutun pikkukaupungin, ja ajelimme Gimsøysandin kirkolle. Kirkko sijaitsee kauniin turkoosin laguunin keskellä jylhien vuorten ympäröimänä. Harmi vain, että juuri silloin sattui olemaan laskuvesi, niin että laguunista ei ollut tietoakaan, vaan kirkko seisoi keskellä hiekkasärkkiä. Noh, hieno kirkko oli silti, siellä ylhäisessä yksinäisyydessään satumaisessa ympäristössä.

Piipahdimme myös Hauklandin rannalla, mikä on yksi Lofoottien kauneimmista. En kyllä pysty ymmärtämään, miten Norjassa voi olla tuollaisia rantoja – kuin suoraan Karibialta ja vielä noin monta! Luulin aina, että kuvat Lofooteilta on otettu joltain tietyltä rannalta mutta noitahan piisaa vaikka kuinka... Teimme pienen kävelylenkin rannan tuntumassa, ja Rio pääsi tekemään tuttavuutta lampaiden kanssa.

Pian saavutimmekin  Reinen, joka on yksi Lofoottien kuvatuimmista paikoista. Kalastajakylä oli kyllä yksi söpöimpiä, mitä voi olla! Kylä oli tietenkin pullollaan turisteja autoineen, joten hetken saimme etsiä parkkipaikkaa. Löysimme onneksi ison parkkipaikan, ja söimme nopean nuudeliaterian maisemaa ihaillen, ennen kuin suuntasimme yhdelle Lofoottien suosituimmista vaellusreiteistä, Reinebringenille. Reitti kohoaa reiluun 400 metriin kukkulan huipulle, josta on mahtava näkymä alas Reinen kylään.
Vaelluksen jälkeen piipahdimme vielä nopeasti kalastajakylä Å:ssa, joka on myös yksi söpöimpiä ja suosituimpia kalastajakyliä sekä myös Lofoottien eteläisin kylä. Piipahdus jäi varsin lyhyeksi, sillä aurinko alkoi jo laskea, eikä meillä ollut vielä yöpaikkaa. Leirintäalueita ei tuolla liiaksi ole, ja sopivan telttapaikan löytäminen luonnosta on usein aika haastavaa, joten vähän alkoi jännittää. Katsoin kartalta, että parinkymmenen minuuutin ajomatkan päässä olisi jälleen ranta, ja jännitimme mahtaisiko siellä saada yöpöyä vai olisiko siellä perinteinen "no camping" -kyltti. Juuri ennen tuota rantaa oli kuitenkin leirintäalue, jolle kurvasimme varmuuden vuoksi. Alue oli hirveän hälyisä sijaiten kahden tien risteyksessä, ja vessoja ja suihkuja oli vain pari koko alueella (ja suihkut toimi vieläpä kruunuilla, joita meillä ei tietenkään ollut), joten käynnistä jäi ruuhkan vuoksi vain ahdistunut olo. Paremmin olisimme nukkuneet vaikkapa tien varren levähdyspaikalla eikä suihkuunkaan viitsinyt jonottaa, joten tuli taas typerä olo, että mistä oikein maksoimme... Onneksi Norjan leirintäalueet ovat usein jopa halvempia kuin suomessa (15–25 euroa kahdelta telttailijalta).

Päivä 7-8 23.–24.8. Rytenin vaellus, Nusfjordin kalastajakylä ja kotia kohti

Päivä valkeni aurinkoisena ja Norjan mittapuulla melko lämpimänä. Piipahdimme Rambergin rannalla, joka oli aivan leirintäalueen vieressä. Mikäli mahdollista, niin rannan hiekka tuntui olevan vielä hienompaa ja valkoisempaa kuin muilla rannoilla tai sitten korkealta paistava aurinko sai sen hohtamaan. En tosin muistanut katsoa, olisiko rannalla ollut no camping- kylttiä, mutta ainakin rannan tuntumassa olisi ollut toinen, paljon viihtyisämmän oloinen leirintäalue. Päivän määränpäänä oli Ryten, jonne olisi kymmenen minuutin matka rannalta. Parkkipaikalla totesimme, että sekin olisi ollut mitä oivallisin paikka leiriytymiseen (vessakin löytyi). Ja Rytenin vaellusreitin alkupäässä oli myös tosi kivoja paikkoja teltalle aivan vuoristojärven rannassa. Ihan periaatteesta harmitti, kun maksoimme huonosta telttayöpymisestä...

Mutta niin, auto saatiin parkkiin ja alkoi vaellus kohti Rytenin huippua, josta on mahtava näkymä Kvalvikan autiorannalle. Huipulla on kuuluisa ulostyöntyvä kivi, jossa voi ottaa mielikuvituksellisia kuvia. Unelmoin kuvasta, jossa roikun kivellä Kvalvika taustalla. Kiven alla kun on itse asiassa tukevaa maata, mutta oikeanlaisella kuvakulmalla kikkailemalla voi saada hurjan näköisiä kuvia.

Jotenkin lähdimme vaellukselle aivan löysin rantein, eikä kumpikaan tullut tarkistaneeksi reitin pituutta tai vaativuutta. Muistelimme, että kyseessä oli helppo muutaman kilometrin vaellus, mutta mitä pidemmälle etenimme, sitä kaukaisemmalta huippu tuntui. Todellisuudessa reitti oli 8 kilometriä. Reinebringen taisi tuntua vieläkin jaloissa, ja myös syömiset olivat jääneet vähän huonoiksi viime päivinä, joten energiatasot olivat valmiiksi aika heikossa hapessa. Vaikka reitti oli jatkuvasta noususta huolimatta helppokulkuimmasta päästä, olivat kilometrit jotenkin ihan hirveän hitaita. Kun matkaa olisi ollut jäljellä noin kilometri, totesimme että varsinainen huippu näyttäisi olevan kaiken kukkuraksi pilvessä, joten emme jatkaneet loppuun asti, vaan jäimme reitin varrelle ihailemaan maisemaa. Alempaakin oli kauniit näkymät rannalle ja lähiympäristöön.

Rytenin vaelluksen jälkeen tuntui, että tärkeimmät nähtävyydet Lofooteilla oli nähty, ja voisimme alkaa tehdä kotimatkaa. Toki pysähtelimme vielä aina kun jotain jännää osui kohdille. Erityisesti Nusfjordin kalastajakylässä piipahdus oli mainio bongaus matkan varrelta. Kylä on oikeastaan kokonaan ulkoilmamuseota esitellen erilaisia perinteiseen kalastukseen liittyviä juttuja. Kylä oli taas aivan mahdottoman söpö, oikein ärsytti kun sitä ei saanut vangittua kameraan samanlaisena. Jäimme kyläkierroksen lopuksi vielä kahvittelemaan söpön leipomon pihalle (ja kyllä, kaikki kylät ja rakennukset Lofooteilla ovat söpöjä).  Ja ähky oli taattu, sillä paikan pullat olivat aivan mahdottoman kokoisia.

Loppupäivä kuluikin ajellessa, ja illan jo hämärtyessä olimme ehtineet Ruotsin puolelle. Jäimme yöksi Björklideniin, josta jatkoimme taas aamulla Ouluun. Oulussa yövyimme ihan hotellissa (Sokos Hotel Eden), sillä kaipuu pehmeään sänkyyn, kuumaan yksityissuihkuun ja aamupalabuffetiin oli aika kova. Riokin pääsi ensimmäistä kertaa hotelliin. Illalla kävimme koirapuistossa riehumassa Eeron siskon koiran kanssa, ja pikkutyyppi oli jälleen aivan sippi, ja jäi onnellisena nukkumaan kun me piipahdimme hotellin ravintolassa. Maisema-ravintolan siika-annos ylitti odotukset, tai sitten oikea ruoka vain maistui pitkästä aikaa todella hyvältä. Aamulla ehdimme vielä piipahtaa kylpylässä, joka ei ollut ihan niin huikea kokemus kuin lapsena, vaikka kyllähän se siinä tilanteessa oli aika mukavaa extraa.

Besos, Hansu