Urheilukello aktiivisuuden ja treenien seurantaan

Mulla on nyt ollut tasan vuoden päivät jokapäiväisessä käytössä urheilukello, enkä kyllä ehkä enää osaisi olla ilman. Hankittiin nämä oikeastaan vähän extempore-meiningillä viime Black Fridaynä melko hyvään hintaan. Aluksi meinasin ostaa jonkin ihan simppelin aktiivisuusrannekkeen, lähinnä koska ajattelin niiden olevan siroja ja kauniita, sillä urheilukellothan ovat kamalan isoja möhkäleitä, eikö vain? No mutta, nälkä kasvoi syödessä etenkin kun huomasin, että urheilukellot ovat ottaneet melkoisia harppauksia ulkonäön suhteen. Varsinkin viime aikoina markkinoille on tullut vaikka minkälaisia silmäkarkkeja, mites vaikkapa tuo Polar Ignite, Suunto 9 tai Garmin Venu?
Lopulta päädyin Garmin Forerunner 645 MusiciinGarmin Forerunner 645 musicii, sillä sain kehitettyä melkoisen päähänpinttymän musta-ruusukultaisesta kellosta. Eero puolestaan päätyi Garmin Fenix 5S -malliin, josta löytyy näemmä nykyään aika nätti, naisellinen versio. Pitkään vertailin Suunnon ja Garminin näteimpiä malleja, mutta Garmin vei voiton lähinnä siksi, koska ainakaan tuolloin Suunto ei tallentanut dataa kuin viimeisen viikon ajalta. Mun mielestä taas on mielenkiintoista seurata esim. hapenottokyvyn, treenien ja vaikkapa leposykkeen kehitystä pitkällä aikavälillä. Ja siis kellon ulkonäöllä on toki merkitystä, sillä rumaa kelloa tuskin tulisi pidettyä arjessa mukana. Kello onkin ollut ranteessa jokaikinen päivä, joten kaikenlaista toimintaa on tullut seurattua kuluneen vuoden aikana. Ajattelinkin nyt kertoilla hieman, mitä kaikkea tällä mun kellolla ja sen Garmin Connect -puhelinapplikaatiolla voikaan seurata.

Arkiterveyttä: unen, aktiivisuuden ja stressin seurantaan

Varsinkin päivän aktiivisuuden seurantaan tällainen aktiivisuus- tai urheilukello on omiaan. Ainakin tämä Garmin Forerunner 645 tuntuu mittaavan päivittäin kuljettuja askeleita mielestäni aika tarkasti – käsien heiluttelulla kelloa ei helpolla hämätä. Oletustavoite on 10 000 askelta, ja kello mukauttaa tavoitetta pienemmäksi tai suuremmaksi sen mukaan, kuinka helposti tavoite yleensä täyttyy. Samalla toki tulee laskettua kävellyt kilometrit – matkan saa viilattua aika tarkaksikin, jos appiin syöttää oman askeleen pituuden.

Kello mittaa myös kiivettyjä kerroksia. Päivätavoite on 10 kerrosta, joka tulee nopeasti täyteen jo pari mäkeä kulkemalla. Meillä kun on kotona portaat, tulee kerroksia kerättyä yleensä aika monta – kellon Insight-tietojen mukaan kiipeänkin 90 % enemmän portaita kuin muut ikäryhmäni naiset. Nämä Insight-tiedot siis vertailevat käyttäjää muihin vertaisiin, sekä esimerkiksi kertoo mikä on tyypillisesti laiskin viikonpäivä. Toisinaan saan kannustusta: "olet saavuttanut askeltavoitteen kolme päivää putkeen, menisiköhän vielä neljäskin" tai että "yleensä tähän aikaan olet liikkunut enemmän, olisiko aika lähteä liikkeelle". Kello myös kehoittaa lähtemään liikkeelle, mikäli istuskelua on ollut enemmän kuin pari tuntia putkeen, mutta näihin en kyllä enää osaa reagoida kun kävelyllä pitäisi rampata ihan koko ajan...

Koska kello mittaa sykettä ranteesta jatkuvalla syötöllä, tietänee kello lähes tulkoon niin tarkasti kuin oikeastaan on mahdollista, paljonko kaloreita kulutan. Appiin voi yhdistää vielä My Fitness Pal -kalorilaskurin, jolloin pystyy melko tarkasti seuraamaan syötyjä ja kulutettuja kaloreita. Ihan kätevä ominaisuus painonhallinnassa, kun vain jaksaa punnita ja merkata kaikki syömiset. Parin kuukauden ajan kokeilinkin tätä, ja olihan se kyllä aika silmiäavaavaa.

Kello seuraa myös unen laatua ja erilaisia unisyklejä. Ainakin itsellä tämä ominaisuus tuntuu toimivan huonoiten, sillä tiedän valvoneeni joitain öitä katsoen kelloa tunnin välein, kun Garmin on sitä mieltä, että olen nukkunut ihan hyvin koko yön. Ehkä olen sitten vain niin rauhallinen valvoja, että kello luulee makoiluani uneksi. Tämä lienee vähän yksilöllistä, miten hyvin unimittaus toimii.

Aktiivisuuden seurannan lisäksi syketiedoista on muutakin hyötyä. Kello mittaa sykevälin vaihtelusta myös stressitasoa, ja ainakin itselläni ominaisuus tuntuu toimivan erittäin hyvin. Kellon mittaamasta datasta näkee selkeästi työntäyteisemmät päivät verrattuna rauhallisempiin päiviin. Kävinpä tässä erään kerran työhaastattelussakin, ja kellon stressikäyrät huitelivat katossa tuolta ajalta. Uusimpana ominaisuutena appissa on kuukautiskierron seuranta sekä nautitun vesimäärän seuranta, mutta näitä en ole vielä kokeillut.

Joitain näkymiä applikaatiosta

Kerran kuukaudessa sähköpostiin kilahtaa kuukausikooste, jossa on listattu kuukaudessa juostut, kävellyt, uidut ja pyöräillyt kilometrit, sekä eri lajien keskitahdit/nopeudet, treeniajat, keskisykkeet, kulutettujen kalorien keskiarvot sekä tietenkin näiden vertautuminen edelliseen kuukauteen. Raportissa on myös kuukauden keskiarvot askelista, kaloreista, unen vaiheista, leposykkeestä ja stressitasoista, sekä näiden muutosprosentit edelliseen kuukauteen. Mä olen tykännyt tosi paljon tuosta kuukausikoosteesta, kun siinä näkee niin selkeästi, kuinka aktiivinen sitä onkaan ollut.

Jooga-toiminto auttaa keskittymään hengitykseen

Treenikaverina: treenidataa ja kehityksen seuranta

Suurin hyöty urheilukellosta on luonnollisesti urheillessa. Garmin Forerunner 645 on nimensä mukaisesti kehitetty erityisesti juoksua varten (kuten aika monet muutkin vastaavat kellot), mutta kello toki toimii hyvin monessa muussakin lajissa. Lajivalikko on melko kattava, vaikkakin esimerkiksi Eeron kellossa lajeja on jonkin verran enemmän. Ilmeisesti näitä saisi jotenkin luotua itsekin, mutta toistaiseksi olen kuitenkin pärjännyt hyvin lajivalikoiman kanssa. Esimerkiksi tanssi puuttuu listalta, mutta yleisluontoinen cardio sopii siihenkin. Kuntoilua aloittaessa valikosta siis valitaan laji, esimerkiksi juoksu, voimaharjoittelu, uinti tai pyöräily, ja aloitetaan mittaus. Kello mittaa kunkin lajin kannalta olennaisia asioita, kuten edettyjä kilometrejä, sykettä tai toistoja. Esimerkiksi juoksussa ja pyöräilyssä kello toimii moitteetta, mutta salilla toistojen lasku on vähän niin ja näin. Toisissa liikkeissä toistomäärät menevät kohdilleen ja toisissa kello rekisteröi vain pari toistoa. Mutta kun sarjan napsauttaa tehdyksi, voi toistomäärän ja painot muokata helposti kohdilleen. Sen kummempaa hyötyä tästä ei taida olla, ellei halua seurata statistiikkaa esimerkiksi salilla nostetusta kokonaiskuormasta. Suurin hyöty kellosta saliharjoittelussa on mielestäni aktiivisen ajan ja lepoajan kellotus – eipähän tule jäätyä lepäilemään liian kauaksi aikaa. Kello yrittää myös arvata tehdyn liikkeen, mutta melko harvoin ne osuvat kohdilleen (tehdyt liikkeetkin voi toki jälkikäteen käydä muuttamassa jos kokee tarpeelliseksi).

Suoritusnäyttöä voi toki muokata, niin että kerralla näkee yhdellä vilkaisulla kaiken tarvitsemansa datan ilman että tarvitsee plärätä eri näkymiä. Esimerkiksi juostessa syke, tahti ja matka on ainakin hyvä näkyä kerralla. Lisäksi voi asettaa ilmoituksia, jos esimerkiksi tahti on liian kova, tai muistutuksia juoda (kätevä ominaisuus pitkillä reissuilla, jolloin saa optimoitua nesteen riittävän juomisen ja toisaalta riittävyyden.) Viehättävä naisääni myös kertoo kierrosajan kunkin kilometrin jälkeen, jolloin kelloa ei ole edes pakko vilkuilla (mikäli kuulokkeet ei ole käytössä, ja puhelimeen on jäänyt äänet kovalle, on tämä joskus vähän hullunkurista...).

Intervallitreenissä sykemittaus tulee hieman jäljessä, joten sykealueita kannattaa tuijotella ennemminkin pitkäkestoisessa treenissä. Juoksussa sykkeen mittaus on mielestäni todella tarkkaa, ja lukemat olivat samoja kuin juoksumaton kämmenmittauksessa. Sykemittaus on varsin kätevä kestävyystreenissä, jottei tule epähuomiossa juostua turhan kovilla sykkeillä. Myös kierrostahtia ja nopeutta on kätevä vilkuilla kellosta juoksun aikana, ja jälkikäteen voi tarkkailla yhtä sun toista metriikkaa, josta voi saada vinkkejä juoksutekniikan huomiseen.

Intervellitreenien avuksikin kellosta toki on. Tykkään esimerkiksi tehdä minuuttijuoksua (1 min juoksua, 1 min kävelyä, 2min juoksua, 1 min kävelyä jne), mikä on ollut melko työlästä samanaikaisesti kelloa vilkuillen. Garminin appissa saa luotua erilaisia harjoituksia eri urheilulajeihin, joten nyt minuuttijuoksukin sujuu helpommin kun kello ilmoittaa, milloin on spurtin taikka palauttelun aika, sekä sen, juoksenko asettamallani tavoitevauhdilla vetojen aikana. Vastaavasti kelloon voi luoda erilaisia jumppatreenejä, niin ei tarvitse paperilta vilkuilla, mikä liike olikaan seuraavana vuorossa ja kauanko työvaihe kestää.

Metsäpoluilla ja uusilla reiteillä juostessa kellon GPS ja navigointi on erityisen hyödyllinen. Netissä voi piirtää kellon muistiin reitin etukäteen, ja kello neuvoo mistä pitää kääntyä ja paljonko on matkaa jäljellä. Jos pahasti pääsee eksymään, voi vain painaa "navigoi takaisin lähtöpisteeseen". Kerran pimeään metsään eksyttyämme tätä ominaisuutta osaa arvostaa (paperinen reittikartta oli mukana, mutta näemmä juostessa sen seuraaminen meni mönkään). Tosin olen kyllä kerran eksynyt kellosta huolimattakin, kun polkuja risteili sen verran tiheästi ettei kellon neuvoista ollut hyötyä...

Yleisellä tasolla kello seuraa kuntotasoa, kuten maksimaalista hapenottokykyä sekä sitä, onko treeni kuntoa kehittävää, ylläpitävää vai heikentävää, eli lähinnä onko treenit olleet liian rankkoja tai lepsuja kuntotasoon nähden. Treenikerran päätteeksi kello myös ilmoittaa, kuinka monen tunnin kuluttua olen palautunut treenistä. Kello seuraa myös WHO:n asettamaa 150 tehominuutin viikkotavoitteen täyttymistä. Lisäksi kello laskee kisatulosarvioita erilaisille matkoille.

Lisämotivaatiota voi löytää sosiaalisesta ulottuvuudesta. Kaverin voi haastaa treenaamaan, sekä seurata omaa kehitystä kaveriin verrattuna, mutta itse olen jättänyt sosialisoitumiset vähemmälle. Lisäksi uusista ennätyksistä ja saavutuksista palkitaan myös "kunniamerkein". Toisinaan nämä ovat aika hauskojakin, kuten vaikkapa "Vahva alku – suoritus vuoden ensimmäisenä päivänä", "Minä olen yö – suoritus klo 22 jälkeen" ja "Hulluutta – 100 mailin juoksu". Innolla aina odotan uusia kunniamerkkejä, mutta kaikki helpoimmin saavutetut taitaa olla jo hankittuna...

Muita ominaisuuksia:

Nimensä veroisesti Garmin Forerunner 645 Music toimii myös mp3-soittimena, eli puhelimen voi jättää kotiin ja kuunnella silti musiikkia bluetooth-kuulokkeilla. Itselleni ominauus on aika turha, sillä yleensä kuuntelen podcasteja, ja muutoinkin raahaan joka tapauksessa puhelimen mukaan. Kellosta saa kuitenkin kätevästi esim. vaihdettua biisiä kaivamatta puhelinta esille. Löytyypä kellosta myös lähimaksuominaisuus, mutta tämä on mielestäni aika turha, varsinkin jos puhelin on mukana kun nykyään on kuitenkin mobilepayt ja luottokorttiappit, jos nyt tulisi yllättävä tarve käyttää rahaa.

Kello antaa puhelimeen tulleista viesteistä ilmoituksen ja hälyttää kun puhelin soi. Erityisen kätevä jos puhelin on laukussa eikä muuten kuulisi soittoa. Kellosta voi myös helposti tarkistaa oliko tullut viesti tai sähköposti sellainen, mihin pitää reagoida heti. Jos kuulokkeet ovat jo korvilla esimerkiksi lenkillä, voi puheluun vastata suoraan kellon nappia painamalla kaivamatta puhelinta esille.

Tokihan kellosta löytyy myös perusominaisuudet kuten sääapplikaatio, herätyskello, sekuntikello ja kalenteri. Mikäli kokee tarvetta, niin kelloon voi ladata kaikenlaisia lisäominaisuuksia, kuten vaikka matopelin. Muutoinkin kelloa voi muokata mieleisekseen. Itse olen ladannut läjäpäin erilaisia kellotauluja, joita vaihtelen mieleni mukaan. Joskus haluan että näytöllä jonglööraa söpö panda, kun taas toisinaan haluan pelkistää ja näyttää näytöllä pelkän ajan ja kuljetut askeleet. Halutessaan näytön voi täyttää kaikenlaisella statistiikalla kuluvasta päivästä. Ja onneksi rannekkeen voi vaihtaa. Sain melko hurjan ihottuman silikonirannekkeesta, joten ranneke oli aika pian vaihdettava nahkaiseen. Samalla tilasin metallisen rannekkeen "iltakäyttöä" varten, mutta tilaus ei sitten lopulta koskaan saapunut perille ja sain rahat takaisin. Enpä tosin tiedä jaksaisiko ranneketta vaihtaa kovin usein, vaikka tässä kätevä pikakiinnitys onkin. Tosin uintia varten vaihdan aina silikonisen rannekkeen.

Garmin Forerunner 645 music ja sen muunneltavuus

 

Loppuun pari plussaa ja miinusta:

+ Siro ja nätti kuin mikä, helposti vaihdettava ranneke myös plussaa (standardimitoitukseen voi laittaa minkätahansa rannekkeen, mutta netistä löytyy vaikka minkälaisia malliin tarkoitettuja rannekkeita pikakiinnityksellä)
+ Fyysisest napit toimivat kivasti ja epäilyksistäni huolimatta ne oppii nopeasti (kosketusnäytölliset kellot ovat hankalia esim. hikisillä sormilla ja märissä olosuhteissa)
+ Kiitettävä akun kesto. Akku kestää helposti noin viikon. Peruskäyttöhän ei paljon akkua kuluta, vaan treenit ja GPS.
+ Monipuolinen, mukavasti metriikkaa ja kuukausikoosteet on kivoja 
– Sykemittaus tulee vähän jäljessä, eli ei ole optimaalinen intervallitreeniin
– Ei ehdota treenejä voinnin mukaan toisin kuin esimerkiksi Polar Ignite ilmeisesti tekee. Eli että kello ehdottaisi esimerkiksi kehonhuoltotreeniä, jos vaikka stressitasot ovat korkeat tai edellisestä treenistä ei ole ehtinyt palautua. Tai että kello myös ehdottaisi erilaisia treeniliikkeitä, ja opastaisi näiden suorittamisessa. Ilmeisesti Garmin Venu:ssakin on joku vastaava ominaisuus.
+/– Insight-tiedot ovat ihan kivoja, mutta niitä saisi viedä huomattavasti pidemmälle
– Unenseuranta tuntuu toimivan ehkä jopa huonommin kuin vuosia vanhalla, halvahkolla Polarin aktiivisuusrannekkeella
– Palautumista olisi muutenkin kiva seurata paremmin (kuten Oura-sormuksella). 
– Karttojen siirtämiseen tarvitsee kytkeä kello piuhalla koneeseen, eli pelkkä synkronointi ei riitä
– Salitreenissä ei aina osaa laskea toistoja eikä yleensä koskaan arvaa liikettä kohdilleen.
– Sykemittaukseen uinnin aikana tarvitaan perinteinen mittari. Sen sijaan Garmin Venun sykemittaus ilmeisesti toimii myös vedessä.

Kertokaahan, onko teillä jokin aktiivisuusmittari tai urheilukello käytössä ja onko siitä ollut hyötyä?

Postauksen linkit ovat mainoslinkkejä, ja johtavat Scandinavian Outdoorin sivuille.

Besos, Hansu

Pyhäinpäivät kummitukset ja Möröt

Pyhäinpäivä ja meikäläisen synttärit oli ja meni, mutta ajattelin jakaa teille kuvia tarjoiluista. Koska olen syntynyt vuodenaikaan, jolloin möröt, noidat, kummitukset ja muut kummajaiset valtaavat kadut ja kodit, on synttäritarjoiluni yleensä noudattanut enemmän tai vähemmän tuota teemaa. Kun tänä vuonna törmäsin Mörkö-muffinssien ohjeeseen, en kyllä voinut vastustaa noita söpöläisiä vaan oli aivan pakko kokeilla! 

Tein ohjeen varmuuden vuoksi 1,5-kertaisena, sillä tarjoilin näitä sekä muutamalle ystävälleni sekä äidille ja pappalle. Satsista olisi kyllä lopulta riittänyt useammallekin. Tosin kuorrutteen tein ohjeen mukaan, ja sitä jäi siltikin yli. Ehkä mörköjen olisi pitänyt olla isompia, mutta möröt olivat jo tuon kokoisina vähän epävakaisia, eikä vaahdon käsittely ollut aivan helppoa. Ohjeesta poiketen jaoin kuorrutteen kahteen osaan, ja värjäsin vain toisen puolikkaan mustalla värillä, jolloin osa muffinsseista oli kummituksia. Tai voisi kai nuo olla hattivattejakin, jos oikein silmiä siristää...

Ja vinkkinä, että näitä ei muuten kannata koristella kovin paljon etukäteen, sillä näemmä silmät alkavat aika nopeasti valua alaspäin...

Muffinssit, 12 kpl:

• 2  kananmunaa
• 2 dl  sokeria
• 1 dl sulatettua voita
• 2 dl (soija)jogurttia
• 3 ½ dl vehnäjauhoja
• 1 dl kaakaojauhetta
• 1 rkl vaniljasokeria
• 1 ½ tl ruokasoodaa
• ripaus suolaa

Kuorrutus ja koristeet:

• 3,3 dl kuohukermaa
• 200 g maustamatonta tuorejuustoa
• 200g vanilja-tuorejuustoa
• 200 g valkosuklaata
• 1 tuubi mustaa elintarvikeväriä (geeli)
• mustaa ja valkoista sokerimassaa

Valmista ensin kuorrutus ja laita se jääkaappiin jähmettymään. Vaahdota kerma ja sulata valkosuklaa. Sekoita suklaa tuorejuustoon. Värjää suklaa-tuorejuustoseos elintarvikevärillä. Mikäli haluat jättää osan seoksesta valkoiseksi, tee erottelu tässä vaiheessa ja jätä osa suklaa-tuorejuustoseoksesta värjäämättä. Kääntele kermavaahto varovasti joukkoon. Jos teit kaksi seosta, jaa kermavaahto puoliksi ja käätele kummankin suklaa-tuorejuustoseoksen joukkoon. Lusikoi seos pursotuspussiin, jossa on iso tylla (n.3cm halkaisija) tai sitten voit tehdä ihan vaan reiän pussin kulmaan.

Kuorrutteen viiletessä leivo muffinssit. Vaahdota munat ja sokeri. Lisää rasva, jogurtti sekä keskenään sekoitetut kuivat aineet. Jaa taikina vuokiin ja paista 200 asteessa noin 15 minuuttia. Muffinssien jäähtyessä näpertele silmät ja nenät leivinpaperin päällä valmiiksi. Koristele juuri ennen tarjoilua.

Tarjoilupöydässä lymyili myös eriskummallisia suklaasuukkoja...

Besos, Hansu

Vaeltamassa Lofooteilla: Reinebringen ja Ryten

Lofooteilla vaellukset jäivät lyhyisiin kävelyihin Reinebringenille ja Rytenille (tai enpä noita nyt vaelluksiksi kutsuisi, mutta siis kävelyitä kuitenkin). Norjassa on kyllä se hauska juttu, että vaikka kävelyn pituus olisi lyhyt, niin taivaisiin kohoava syke on taattu, sillä kapuamista kyllä riittää.

Jo Lofooteille mennessä oli selvää, että haluan ikonisen kuvan ylhäältä kalajastakylään avautuvasta maisemasta – niin kuin kaikki muutkin turistit. Pienen googletuksen jälkeen selvisi, että kyseessä on Reinebringen, josta avautuu hulppea näkymä Reinen kalastajakylään. Luin netistä, että koska huipulle ei ole koskaan vienyt kunnon polkua ja silti miljoonat turistit ovat sitä kiivenneet, on eroosio tehnyt rinteelle tehtävänsä. Reitin kuvattiin olevan äärimmäisen vaarallinen jyrkkyyden, mudan ja irtokivien takia. Netissä varoiteltiin, että irtokivien takia on oltava erityisen tarkka ja huudettava heti "rock" tms, jos huomaa potkaisseensa kiven liikkeelle, sillä alempana on takuulla muita kiipeilijöitä, jotka voisivat loukkaantua pienestäkin kivestä vakavasti. Eh, näiden varoitusten myötä alkoi aikalailla hirvittää, uskaltaisiko reitille mennä – varsinkaan koiran kanssa.

Ihan kivat maisemat lounastauolle

Googlettelin kuitenkin lisää, ja selvisikin, että reitille oli juuri kuukautta ennen eli heinäkuussa 2019 valmistunut sherpojen tekemät kiviportaat. Kuulemma virallinen reitti kattaa vain portaiden osuuden, ja tästä eteenpäin kulku jatkuisi omalla vastuulla. (Tiedä sitten kenen vastuulla portaita kuljetaan ellei omalla vastuulla...) Niinpä uskalsimme lähteä kokeilemaan. Löysimme Reinestä lopulta parkkipaikan autolle (ei ihan helppoa turistien valtaamassa pikkuruisessa kylässä) noin parin kilometrin päästä lähtöpaikasta ja söimme nopean nuudeliaterian ennen koitosta. Vaikka parkkipaikka oli semikämäinen satamaparkkis, oli maisema silti aika uskomaton ja aivan oiva paikka viettää ruokataukoa.

Reinebringen taitaakin olla taustalla näkyvä huippu

Pusikossa rämpimistä ja kiipeämistä...

... kunnes vihdoin löytyi oikea reitti :D

Puolimatkasta näkymiä taaksepäin

Kello alkoi lähennellä jo viittä, kun vasta lähdimme kävelemään. Netissä ohjeistettiin, että tiellä näkyisi selkeät valkoiset nuolet, joita seuraamalla löytäisi polun pään. Näimme nuolet ja puikkasimme metsään. Heti metsään astututtamme polku kohosi todella jyrkkää kalliota ylös, ja jouduimme kiipeämään nelinkontin. Rämpiminen vain jatkui ja jatkui, ja mietin kauhulla, miten ikinä pääsisimme takaisin alas. Mietin myös, että missä ihmeessä ovat ne upouudet kiviportaat?! Hetken rämmittyämme pompsahdimme kiviportaille, jossa kulki tasainen virta turisteja. Niinpä niin, mehän tietysti seurasimme valkoista nuolta, joka osoitti sille vanhalle reitille. Onnistuimme kyllä oikaisemaan kiipeilyllämme jonkin verran, mutta vähän nolotti putkahtaa ryteiköstä kädet mutaisina ja hiukset täynnä roskia.

Jotkut jatkoivat vielä ylemmäs, mutta meille riitti alempi näköalapaikka

Varovaista rämpimistä alaspäin mutapolkua

 

Kiviportaita sitten riittikin. Alaspäin mennessä laskin noin 1500 askelmaa. Etenimme hitaasti mutta varmasti puuskuttaen. Kunnes portaat vain yhtäkkiä loppuivat, emmekä olleet lähelläkään huippua, eli mitään nähtävää ei vielä ollut. Oli siis jatkettava "omalla vastuulla" mutaista rinnettä. Ylöspäin homma sujui, mutta paluumatka hirvitti jo valmiiksi. Lopulta saavutimme turvallisesti huipun (420m), ja maisemat oli kyllä uskomattomat. Tai varsinaiselle huipulle emme jatkaneet, sillä maisema oli sama vähän alempaakin. Räpsimme muutamat kuvat, ja lähdimme aika nopeasti takaisin alaspäin, sillä siinä reunalla sai taas jännittää jos koira päättäisi saada jonkun hepulin. Alaspäin mennessä saikin ottaa käsillä tukea, jottei vaan horjahtanut mutaisella polulla. Omaan suoritukseen kyllä luotin, mutta pelkäsin, että takaata tulee joku niskaan. Varsinkin kun takaata tuli joku sankari farkuissa ja nappaskengissä naureskellen ja reteesti seisoma-asennossa kävellähorjahdellen... Pidin kiirettä että ehdin tyypin alta pois, ja pääsimme onneksi aika nopeasti ja turvallisesti takaisin kiviportaille. Polvet alkoivat vihoitella jo alkumatkasta, mutta pidin kivun poissa mielestä laskemalla askelmia. Lopulta polvikipu ei sitten edes alkanut ja pääsimme ripeästi alas, niin ettei koko reissussa lopulta mennyt kuin 2,5 tuntia. Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtää, ja vielä piti löytää telttapaikka seuraavaksi yöksi.

Kohti Ryteniä

Telttayö meni niin ja näin meluisalla leirintäalueella. Heräsimme taas ajoissa, jotta ehdimme hoitaa aamutoimet ennen muiden heräämistä ja pääsisimme ajoissa seuraavalle seikkailulle. Jaloissa ei onneksi tuntunut oikeastaan ollenkaan eiliset kapuamiset. Suuntana oli Ryten, ja löysimme helposti parkkipaikan. Vieressä asuva maajussi oli tehnyt pellostaan parkkiksen, josta maksettiin pieni maksu postilaatikkoon. Vessakin oli tehty latoon, mikä on tietysti aina plussaa. Ainoastaan pari retkeilyautoa näkyi parkkiksella, ja nämä olivat tainneet viettää siinä yönsä. Ajoissa oltiin taas liikenteessä siis. Nopea kamojen tsekkaus, ja eikun matkaan. Totesimme vielä, että tämähän oli nopea ja helppo lenkki, niin tuskin tarvitsisimme sen enempää varusteita tai eväitä matkaan, että käydään nyt nopeasti huipulla.

Heti pellon ylitettyämme alkoi taas kiipeäminen. Meno tuntui aika raskaalta, eli Reinebringen oli sittenkin tainnut jättää jälkensä. Pian saavuimme ensimmäiselle tasanteelle, jossa oli kaunis vuoristojärvi. Mietimme, että kun tämän olisi tiennyt, niin olisi voinut tulla sinne yöksi... Kiipeily jatkui taas, ja tuntui jatkuvan aika pitkään. Kysyimmekin eräältä vastaantulevalta pariskunnalta, onko huippu kaukana, mutta he eivät tuntuneet ymmärtävän kysymystä, sanoivat vain että polku oli Rytenille johtava reitti. No oli kai kysymyksemme aika outo, kun olimme todellisuudessa vasta aivan alkumatkassa. Jatkoimme kulkua, ja aloimme ymmärtää että matkaa tosiaan olisi vielä melkoisesti jäljellä. Oli tullut ilmeisesti arvioitua reitin pituus ja vaativuus aikalailla väärin. Onneksi meno alkoi olla tasaisempaa, sillä polku luikerteli rinteitä niin, ettei jyrkkiä nousuja ollut kovin paljoa.

Aika hieno paikka pitää evästaukoa :)

Pian päänähtävyys, Kvalvikan autioranta, näkyikin jo hienosti alapuolella, ja ihailimme maisemaa. Näimme kaukaisuudessa ylempänä rinteessä muutamia väritäpliä ja käsitimme, että huipulle on edelleen reippaasti matkaa vaikka olimme kävelleet jo parisen tuntia. Kaiken lisäksi huippu oli piiloutunut paksuun pilveen. Siinä alempanakin jossa seisoimme vähän väliä pyyhkäisi pilvenhattara ohi, joten päätimme jäädä siihen ihailemaan maisemia ja unohtaa huiputuksen. Vähän harmittaa kun katselee Googlesta muiden kuvia, mutta jotenkin olimme koko konkkaronkka ihan loppu. Toisaalta eipä meidän aamupalakaan ollut suuren suuri, ja edellispäivän ruokailut jäivät lopulta siihen nopeaan nuudeliateriaan ennen Reinebringenille kapuamista, sillä illalla emme jaksaneet värkätä leipää kummempaa illallista. Eipä ihmekään kun jalat painoivat. Ja urheilukellokin oli mitannut edellispäivän kävelylle kulutetuksi 700 kcal, ja Rytenin 8,5 km kävely hotkaisi pyöreät tuhat kilokaloria. Hupsis.

Käännyimme siis nopean evästauon jälkeen takaisinpäin ja vasta ymmärsimme, että sinnepäin avautui varsin hieno maisema. Vaikka paluumatka kulki samaa reittiä, tuntui se ihan eriltä kun samalla sai ihailla kaunista maisemaa. Alaspäin oli onneksi aika paljon kevyempi kulkea vaikka ihan poikki olin silti. Heti autolle päästyämme oli pakko saada ruokaa mahdollisimman nopeasti, joten turvauduimme taas pikanuudeleihin ja salamipötköön... Ne kyllä maistuivat siinä kohtaa aika hyvältä.

Besos, Hansu

Vaeltamassa Senjalla: Husfjellet ja Hesten

Huhhei miten on ennättänyt kulua pitkä aika viime postauksesta. Jotenkin viime viikot ovat olleet ihmeellisen täynnä töitä. Kotikin on ollut kuin sikolätti, miten kiireessä aina kaikki tuppaa jäädä lojumaan eikä siivoamiselle muka ole ikinä aikaa... No mutta, nyt kerkesin sentään pyhittää pienen hetken blogille ja palata Norjan reissutunnelmiin. Että tämäkin reissu tuntuu jo tosi kaukaiselta, vaikka eihän tästä nyt niin pitkä aika ole.

Mustikoita ja variksenmarjoja riitti

No mutta asiaan. Saapuessamme Senjalle oli sää lohduttoman sateinen – mehän nimenomaan tulimme sadetta pakoon. Ainakin säätiedotus oli onneksi melko optimistinen, sateita ei olisi enää luvassa moneen päivään lähiseudulle. Onneksi ensimmäinen varsinainen Senja-päivämme valkeni poutaisena, vaikkei maisemassa hurraamista ollutkaan. Taivas oli synkkääkin synkempi. Säätiedotus kuitenkin ennusti ilman kirkastuvan, ja puolilta päivin piti auringonkin kurkistella ujosti. Luotimme ennusteeseen ja päätimme lehteä kohti ensimmäistä vaelluskohdettamme. Olimme tutkineet eri reittejä antaumuksella ja valinneet sellaisen, joka ei olisi aivan mahdoton koiruuden kanssa kiivettäväksi mutta kuitenkin sellainen, josta olisi hienot näkymät. Husfjelletin luvattiin olevan palkitsevin reitti – järjettömän hienot maisemat melko helpon reitin päässä. Mittaa edestakaisella matkalla oli reilut 7 kilometriä. 

Sumussa oli kyllä oma maaginen tunnelmansa, varsinkin kun olimme reitillä yksin ja ympärillä oli pelkkää hiljaisuutta

Olimme liikenteessä aikaisin aamulla, eikä muita retkeilijöitä näkynyt. Löysimme yllättävän helposti polun alkupäässä olevan kirkon ja sen parkkipaikan. Pakkasimme reput ja pohdin ankarasti, ottaisinko toppatakin vai mitä ihmettä mukaan jos sää kerran aikoo parantua. Päädyin pakkaamaan reppuun fleecen ja ottamaan kevyemmän takin. Jo alkumatkasta oli selvää, että mikä tahansa vaatetus oli liikaa ja hiki tulisi. Ilmankosteus kasvoi koko ajan, ja ilma tuntui tosi hiostavalta. Ja mulla oli vielä sateenkestävät housut ja kerrastohousut päällä... Jatkuva ylämäki ei tietenkään auttanut asiaa. Pian alkoi olla selvää, että etenisimme pilven sisään, eikä näkyvyyttä ollut kovin montaa metriä. Alkoi nousta epäilys, olisiko ylhäällä näkymiä ollenkaan. Muistin kuitenkin nähneeni kuvia, joissa huippu kohoaa pilvien yläpuolelle ja mietin, miten maaginen näky se vasta olisikaan. Ja sitä paitsi, puoleen päivään ja luvattuun pilvien rakoiluun oli vielä aikaa.

Fiilis että molemmin puolin aukeaa hieno maisema (ja pudotus alas)

Huipulle (630m) päästyämme oli melko selvää, että pilvet eivät tulisi rakoilemaan pitkään aikaan edes oikukkaassa vuoristosäässä. Jäimme kuitenkin vielä keittämään nopean pastalounaan, sillä nälkä oli kova ja elättelimme vielä toivonkipinää, että pilvet väistyisivät kunhan kello lähenisi puoltapäivää. Turha toivo. Huipulla oli uskomattoman kylmä, ja olin onnellinen kaikista mukaan raahatuista vaatekappaleista. Lämpöasteita ei ollut kuin ehkä muutama, johon kylmä tuuli ja hurja kosteus toivat oman silauksensa. Riollekin oli onneksi takki mukana, ja pieni jaksoi urheasti valittamatta vaikka varmasti oli kylmä. 

Kauhoimme lounaan napaan ja lähdimme kiireen vilkkaan kylmästä kankeilla jaloilla alaspäin. Pian alkoihin tulemaan vastaantulijoita, jotka tiedustelivat kannattiko ylös mennä. Muutamat kääntyivätkin luovuttaneina takaisinpäin, kun kerroimme ettei näkymiä ollut. Monet vastaantulijat hullaantuivat Riosta, ja koiruus oli aivan pähkinöinä saamastaan huomiosta. Kyllä siinä unohtui pian palelu. Alaspäin mennessä sai taas urakalla vähentää vaatetta, ja alhaalla olikin lähestulkoon t-paitakeli. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mutta Husfjellet oli kietoutunut paksuun pilveen. Eero hyödynsi aurinkoisen sään pulahtamalla uimaan, mutta itseäni ei kyllä kymmenasteinen meri houkuttanut vaikka olisi kuinka ollut hiki... Hetken siinä fiilistelimme aurinkoista säätä ja huomasimme, että kaikki muut ympäröivät huiput olivat selkeästi näkyvissä. Olimme juuri todenneet, että vaikka Husfjelletin nousu oli jyrkkä, ei jalat tuntuneet aivan niin väsyneiltä kuin olisi voinut odottaa. Vaellussauvat olivat tainneet auttaa. Riokin vaikutti vielä pirteältä. Niinpä päätimme käydä vielä katsomassa jollain toisella huipulla, näkyisikö sieltä maisemia. 

Huippuja näkyvissä

Eero pulahti uimaan ja mä fiilistelin maisemia

Hestenin vaellus piti olla netin mukaan myös helpoimmasta päästä. Medium-tasoa kuten Husfjelletkin mutta matkaa puolet vähemmän, noin neljä kilometriä ja nousumetrejä 100 metriä vähemmän. Nopea iltapäivän lenkki siis. Reitti alkoi laskettelurinteen kapuamisella (Hirvensalon rinne tuntui aika naurettavalta tuon rinnalla). Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Reitillä ei tainnut olla kuin yksi hyvin lyhyt pätkä, joka ei ollut jyrkkää nousua. Yritin tukeutua sekä ylös että alas mennessä sauvoihin, jotta yläkroppakin saisia treeniä ja polvet pääsisivät helpommalla. Vähän nolottaa kun melkein kaikissa kuvissa näytän sauvoihin nojailevalta mummolta... 

Hestenin reitti oli kyllä siitä kiva, että koko ajan oli maisemat sekä alaspäin että kuuluisalle Segla-vuorelle, joka oli se päänähtävyys reitillä. Eli oikeastaan ei tarvitse mennä huipulle asti nähdäkseen tuon ikonisen Seglan profiilin. Jyrkkyydestä huolimatta etenimme mukavasti, kunnes vähän puolivälin jälkeen alkoi olla hurjia kivikoita, joiden yli Rio piti kantaa. Rio sai taas ihastelua ja rapsutuksia vastaantulevilta ja oli aivan onnessaan. Eräs rapsuttelemaan pysähtynyt vastaantulija sanoi, että huipulle ei sitten pääse koiran kanssa. Hän oli kuulemma edennyt nelinkontin ja Segla oli kuulemma paljon helpompi huiputettava. Vai niin, ja me kun ajattelimme että nimenomaan Seglalle ei olisi asiaa koiran kanssa...

Rio ja mahtipontinen Segla (sen huiputus jäi ensikertaan...)

Pian myös me huomasimme, että polku muuttui jyrkäksi kivikasaksi, jossa kyllä tarvitsi kädet myös käyttöön jottei horjahtaisi epätasaisten lohkareiden päällä keikkuessa jyrkässä rinteessä. Tajusimme myös samassa, että noin metrin päässä polusta on suora pudotus alas mereen. Aloin voimaan suorastaan pahoin, kun mietin miten huolettomasti vielä hetki sitten kuljimme ja Riokin siinä honksotti menemään... Päätimme siis, että me olimme jo perillä eikä huipulle tarvitsi yrittää. Olihan siitäkin kohtaa aika kivat maisemat, ja Segla näyttäytyi kaikessa hurjuudessaan. Räpsimme nopeat kuvat, vaikka vieressä oleva pudotus kammotti. Puristin Rion hihnaa rystyset valkoisina, mutta onneksi tyyppi oli varsin rauhallisena, aivan kuin Riokin olisi ihaillut maisemia. Kuvaussession jälkeen siirryimme kauemmas turvallisempaan paikkaan syömään eväitä, sekä taivastelemaan erään kuvausporukan touhua. Näemmä nykypäivänä on tavallista, että tuollaisiin paikoihin tulee kaikenmaailman instajulkkikset usean kantajan ja kuvaajan kera. Tämä porukka oli tullut Brasiliasta asti ottamaan kuvia, joissa porukan päätähti poseeraa erilaisisissa hepeneissä – sekä alasti – Segla taustanaan...

Besos, Hansu