6 x paksutukkaisen hupaisaa hiusmuistoa

Eri bloggaajat jakavat säännöllisesti vinkkejä hiusten tuuheuttamiseen ja elinvoiman parantamiseen. Itseäni nämä naurattavat. Oma ponnarini kun on mallia paksumpi kuin ranne ja jo pelkästä otsatukasta tulee keskivertosuomalaisnaisen ponnari. Biotiinia söin jonkin aikaa kynsiä vahvistaakseni, mutta lopetin, kun pelkäsin että tukka paksuuntuu entisestään. Tuuheuttavan shampoon jätän todellakin hyllyyn. Taas suorittaessani suuroperaatiota nimeltä hiustenpesu, aloin muistelemaan kaikkia hauskoja tilanteita joita hiuksiini liittyy.

Menetettyjä leikkihetkiä ja nolostelua

Lapsena tämän tukan kanssa eläminen oli erityisen rankkaa. Äiti pesi ja vähintääkin auttoi huuhtelemaan kuontaloani varmaan lähemmäs kymmenvuotiaaksi asti. En tainnut olla montaa vuotta vanha, kun oli jo aika siirtyä aikuisten shampoisiin, sillä pehkoni ei ollut lasten hentoista tukkaa nähnytkään. Kerran kun olimme saunomassa tätini luona, muistan ihmetelleeni viisi vuotta nuorempien serkkujeni söpöjä muumishamppoita, sekä otsalle asetettavaa härpäkettä, jonka tarkoitus oli estää shampoon valumista silmiin. Eipä meikäläisen lapsuuden tukkapesuissa paljoa shampoon joutumista silmiin ehtinyt murehtia. Ja voi sitä kertaa, kun äiti erehtyi ostamaan ihanan tuoksuista mansikkashampoota. Mokoma takutti hiukset niin että meinasi itku tulla. Mutta kaikista rankinta oli se hiustenpesuun uppoava aika. Suru puserossa joutui välillä toteamaan, että "ei, en ehdi tänä iltana leikkimään kun on hiustenpesupäivä".

Lapsena myös häpesin valtaisaa pehkoani ja haaveilin normaaleista hiuksista, joita kutsuin mielessäni "miten vain -hiuksiksi", tarkoittaen tällä että ne näyttävät kivoilta miten tahansa laitettuna ja ah niin helpoilta. Olikohan se kolmannen luokan luokkakuvassa kun muistan jopa pelänneeni, josko takana olijat näkyisivät ollenkaan pehkoni takaa, kun pipon kanssa nukkuminen ei ollut tuottanut aivan toivottua lopputulosta.

Pipo päässä nukkumista ja muita suoristusoperaatioita

Pehkossani on vähän kuin kahden ihmisen tukkaa: päältä vaaleampaa ja suorempaa, alta tummempaa ja kiharampaa. Pitkänä hiukset ovat sen verran raskaat, että ne suoristuvat kyllä itsestään ihan mukavasti. Mutta kun malli on vähänkin lyhyempi, pääsevät kiharat kunnolla valloilleen ja lopputulos on jotain harakanpesän ja heinäpaalin väliltä. Lapsena hiusmallini oli suhteellisen lyhyt, sattuneesta syystä. Ei sentään poikatukka, sehän olisi ollut kauheaa, mutta yleensä mallia pallo tai vähintäänkin Marge Simpsonin siskojen tukkamallia henkivä polkka. Tuohon aikaan ei pahemmin tunnettu suoristus- tai muotoilurautoja, joten hiukset piti suoristaa menemällä nukkumaan hieman kosteilla hiuksilla tiukka pipo päässä. Ilmeisesti silloin eivät kampaajat vielä tienneet kerrostetusta hiusmallista, tai sitten kampaajani ei aivan ymmärtänyt millaistan pallon kanssa on elää. Kampaaja leikkasi vain niskavillat muita lyhyemmäksi, niin että kun muu tukka vihdoin ylsi ponnarille, jäi niskaan inhottava häntä, ynh.

Pelkät otsahiukset on yhtä paksut kuin keskivertosuomalaisen letti

"Siis etsä pese sun hiuksia joka päivä?!"

Hiustenpesu itsessään on siis jo ihan oma operaationsa, ja voin kertoa, ettei kyllä mikään "kolikon kokoinen loraus" shampoota riitä mihinkään. Pesu pitää yleensä myös suorittaa osioissa, eli ensin otsa ja päälaki, sitten niska ja sivut. Toistetaan ainakin kahdesti. Pesun ja hoitoaineen jälkeen alkaa varsinainen urakka, eli huuhtelu. Sitä vaahtoa vaan tulee ja tulee. Ja sitten lopulta kuivaus. Ensin lettiä saa rutistaa rystyset kipeiksi, jottei vettä valuisi aivan joka paikkaan. Tämän jälkeen tulee olla pyyheturbaani päässä jonkin aikaa, jottei vaatteet ja lattiat kastuisi. Tämän jälkeen annan hiusten kuivua itsestään niin pitkään kuin mahdollista, eli ainakin parisen tuntia. Litimärkiä hiuksia en ikinä jaksaisi föönata, siinä saisi varmaan vähintäänkin jännetupintulehduksen tai jonkun. Lopulta föönaan sen minkä jaksan, tyydyn menemään vähän kosteilla hiuksilla nukkumaan ja siistin harakanpesän vasta aamulla. Huh niitä koulun aamuisia uintivuoroja, kun sai viettää loppupäivän märällä tukalla, kun ei aikatauluihin oltu laskettu kunnon föönausaikoja...

Ja koska pesuoperaatio on massiivinen, olen ymmärrettävästi lapsesta asti pessyt hiukset melko harvoin. Yleensä kerran viikossa, ja lyhyemmässä mallissa kaksi kertaa viikossa. Ja tähän liittyykin yksi hauska muisto. Japanin tunnilla harjoiteltiin sanomaan, montako kertaa tietyssä ajassa tekee jotakin, ja lauseita piti muodostaa kirjan mallin mukaan. Miespuolinen ja lyhyttukkainen parini aloitti "pesen hiukseni kerran päivässä", ja katsoi kysyvästi. Vastasin huolellisella ääntämisellä "pesen hiukseni kerran viikossa", johon parini karjaisi koko luokan kuulleen: "siis pesetsä sun hiukset vaan kerran viikossa?!" inhon ja epäuskon katse silmissään. Kukaan ei ole sentään koskaan – ainakaan ääneen – epäillyt päässäni muhivan täitä. Äitini sen sijaan joutui terkkarin silmätikuksi, sillä kyllähän sellaisessa pehkossa on täitä oltava!

300:n gramman ponnari, punnitsin.

Mahdottomat hiushärpäkkeet ja kampausvinkit

Meikäläisen on ihan mahdotonta löytää kivoja pinnejä, ponnareita tai solkia. Mulla on jopa yksi kiva solki, joka totta tosiaan mahtuu tämän pehkon ympärille. Tosin joinain päivinä hiukseni ovat erityisen pöyhkeät (kuten pesun jälkeisenä päivänä), ja tällöin solki ei välttämättä mahdukaan. Kerran solki avautui keskellä katua ponnahtaen kaaressa metrien päähän. Ja en edes yritä miettiä, kuinka usein rikon ponnareita... Yleensä erityisesti silloin kun pitäisi olla jo menossa. Kaikissa kampaustutoriaaleissa myös lähinnä naurattaa se viimeinen kohta "kiinnitä kampaus parilla pinnillä". Kerran yritin metsästää jotain pinnejä Glitteristä, ja myyjä siinä esitteli jotain onnettoman pieniä kapistuksia. Näytin hänelle poninhäntääni ja kysyin, löytyisikö mitään jämerämpää versiota. Hän totesi vain hiljaa, että ei heiltä kyllä löydy ja liukeni vähin äänin takavasemmalle palvelemaan normaaleja asiakkaita.

Tämä nuttura ei täytteitä vaadi

Kummastelua kesäjuhlissa

Yleensä välttelen hiustenpesua yhteisissä saunailloissa ynnä muissa tapahtumista, ihan vaan jo sen takia, että joku muukin pääsisi välillä suihkuun tai etten käyttäisi kaikkea lämmintä vettä. Vanhan työpaikkani kesäjuhlissa olikin mielenkiintoinen tilanne, kun hiusten kastelua ja pesua ei voinut kokonaan välttää. Ohjelmassa oli nimittäin muun muassa vesijettirodeota, kumipatjan vetämistä jetin perässä sekä vesihiihtoa. Etenkin näistä jälkimmäinen osoittautui meikäläisen kohdalla vain narun päässä raahautumiseksi kymmeniä metrejä, kun unohdin päästää irti ja sukset jäivät laiturille. Tukka siis oli meriveden jäljiltä yksi leväkasaa muistuttava pöheikkö – ja iltajuhlakin oli tiedossa. Sauna oli kuitenkin perinteistä mallia ilman erillistä pesutilaa tai edes suihkua. Ajattelin pestä ihan vain pahimmat levät pois, jotta saisin edes harjan läpi ja huuhdella kevyesti isoimmat shamppoovaahdot. Käytin siis maltillisesti ehkä kuusi pesuvadillista koko toimitukseen. Veneessä matkalla kaupunkiin eräs miespuolinen kollega kertoi varovasti, ettei ole kenenkään nähnyt pesevän hiuksiaan yhtä antaumuksella. Jepjep, mähän oli vasta pääsemässä alkuun.

Ihanat irtohiukset

Tälläkin hetkellä nurkissa pyörii sellaisia irtohiuspalloja, että joku voisi luulla meillä asuvan paljonkin eläimiä. Toisaalta harva on varmaan niin iloinen irtohiuksista kun meikäläinen. Muun muassa Espanjan vaihto-opiskelu  oli vissiin sen verran stressaavaa, että tukkaa lähti tuolloin melkeinpä tukottain, niin että tukka ihan tuntui ohuemmalta Suomeen tullessa. Se oli harvinaista herkkua, kun pehko oli pitkänäkin jotenkuten hallittavissa. Kalliiksi tulee, jos pitää muuttaa aina ulkomaille, jotta saa ohuemmat hiukset. Silti välillä on kiva päästää pehko kasvamaan pitkäksi ja leikitellä eri kampauksilla. Tällä paksuudella kun pituutta vaaditaan aika rutkasti, että edes letin saa tehtyä. Mutta rajansa kaikella. Nyt alkaa olemaan taas ne hetket kun nuttura alkaa olemaan liian painava pysyäkseen koossa, ja lenkillä menee hermo tuohon hakkaavaam pamppuun, joten kampaaja on varattu. Mietin, pitäisikö pyytää punnittavaksi ne pari marsullista mitä lattialle tippuu...

Besos, Hansu

Vohvelilaskiaispullat

Laskiainen liukui ohi niin että hujahti, ja sen varjolla mekin vaihdoimme lennossa suunnitelmat salitreenistä laiskotteluun hernarin ja la(i)skiaispullien pariin. Törmäsin Instagramissa vohvelilaskiaispulliin, jotka oli tehty paistamalla pakastepullataikinaa vohveliraudalla. Jo sana pakastepullataikina sai mun silmät loistamaan, sillä en ehkä tiedä toista yhtä ärsyttävää leivottavaa kuin pullataikina. Se ei vaan ikinä onnistu. Ja viimeistään meidän oikukas uuni polttaa kuitenkin pullan pohjat karrelle, joten tässähän tulisi ratkaistua molemmat ongelmat. Paitsi että Googlen mukaan yhdessäkään lähialueen kaupassa ei myydä pakastepullataikinaa. Tässä vaiheessa olin kuitenkin jo niin innostunut ideasta, että pakkohan näitä oli kokeilla, joten pullataikinan veivaamiseen oli ryhtyminen. Sain onneksi valjastettua Eeron taikinan vaivaamishommiin, ja hoidin itse vain ainesten mittaamisen ja vohvelien paistamisen.

Pullataikinan ohjetta en aio täällä jakaa, koska kuten sanottua, en ole siinä mitenkään mestarillinen. Kutakuinkin teimme taikinan tällä ohjeella, mutta puolittaen ainesmäärät. Pyöritimme lopuksi taikinasta palloja, jotka paistoin vohveliraudalla. Vohvelin paksuutta voi säädellä sen mukaan, kuinka kiinni raudan painaa. Lopputulos oli kyllä hauska, rapea pulla! Ja kerrankin tuli muhkean paksuja vohveleita, ne harvat kerrat kun olemme vohveleita tehneet, ovat ne aina jääneet turhan ohuiksi. Vohvelilaskiaispullien väliin laitoin mansikkahilloa ja kauravispiä, mutta tyyli on toki vapaa. Suunnitelmissani oli itse asiassa laittaa sekä hilloa että mantelimassaa, mutta jälkimmäinen unohtui kauppaan...

Pääruossa tyydyimme tällä kertaa siihen perinteisimpään eli kaupan hernekeittoon, mutta kokeilevaan teemaan olisi mainiosti sopinut moderni, pirteän pehmeä hernesosekeitto.

Besos, Hansu

Lenkillä satumetsässä

Muistatte varmaan vielä La Gomeran ikiaikaisen laakeripuumetsän? Kymmenien kuvien lisäksi metsän kauneus innoitti kuvaamaan myös muutamia videopätkiä, jotka sain vihdoin koottua ja editoitua  kokonaisuudeksi. Paluumatkan juoksuakin innostuimme hieman kuvailemaan (aijai, pitäisi kuvata useamminkin kun ei nyt ihan esimerkilliseltä näytä juoksutekniikka...). Tässä milloin loskan ja jään keskellä ja milloin kevään katupölyjä yskiessä sitä muistelee kyllä aika lämmöllä noita lenkkimaisemia...

Corriendo en el Parque nacional de Garajonay en La Gomera.

Besos, Hansu

Polkujuoksua ja treenitavoitteita

Ah nyt on hyvä mieli tätä postausta kirjoittaessa, sillä juoksin vähän aikaa sitten kaikkien aikojen ennätysmatkan – kokonaista 20 kilometriä ja vieläpä melko hankalissa olosuhteissa loskan, jään ja lumen keskellä! Loppujen lopuksi lyhyessä ajassa kauas on siis tultu (heh) tutuista muutaman kilometrin lenkeistä. Enpä olekaan täällä tainnut kirjoittaa, että myös meikäläinen on ilmoittautunut toukokuussa järjestettävään Nuts Karhunkierros -polkujuoksutapahtumaan. Onneksi sentään osallistumme "höntsäsarjaan" ja lyhyimmälle 34 kilometrin matkalle, mutta on siinäkin tekemistä ja tavoitetta!

Polkujuoksusta innostuin jo edelliskesänä, sillä se on paljon hauskempaa ja vaihtelevampaa kuin tavallinen asfalttijuoksu. Juurien ja kivien yli hypellessä joutuu käyttämään aisteja ja lihaksia tehokkaammin ja monipuolisemmin. Matkat tuntuvat usein lyhyemmiltä ja vauhti todellista kovemmalta, kun puut vilistävät silmäkulmassa. Viime syksynä Eero osallistui Kolilla haastavista olosuhteistaan tunnetulle Vaarojen maratonille, ja polkujuoksukärpänen taisi puraista siinä määrin, että meikäläinen imeytyi myös mukaan meininkiin.

Vaikka olen enemmän ja vähemmän juossut säännöllisen epäsäännöllisesti yläasteajoista asti, niin juoksu ei ole koskaan ollut kovin tavoitteellista enkä ole siinä koskaan kehittynyt erityisemmin. Päinvastoin, olen aina ajatellut etten ole luonnostani kummoinen juoksija, ja olen harrastanut sitä vain, koska siitä tulee hyvä fiilis, saa mukavasti raitista ilmaa ja samalla voi kuunnella vaikkapa podcasteja. Lenkit ovat aina olleet 3–5 kilometrin mittaisia, ja korkeintaan kerran kesässä olen rykäissyt vähän pidemmän lenkin. Kympin lenkit on voinut laskea yhden käden sormilla. Polveni ovat kipuilleet enemmän ja vähemmän aina, ja myös keuhkojen kanssa on välillä ongelmia, ja olen pitänyt näitä esteenä sille, että voisin oikeasti juosta pidempiä matkoja tai nopeammin.

Taisivat olla kaikki turhia tekosyitä. Polvikivut ovat ensinnäkin lievittyneet jo ihan venyttelyn avulla, sekä hiomalla juoksutekniikkaa (kaukana tosin silti ollaan oikeaoppisesta mutta paremmalla suunnalla ainakin!). Perinteinen kantapää edellä töpsyttely on vaihtunut enemmän päkiä/keskijalkajuoksuun, mikä vähentää nilkan ja sitä myöden polven virheasentoja. Kantapääjuoksu myös jarruttaa juoksua, eli energiaa lopulta kuluu enemmän vaikka vauhti on hitaampaa. Omaa juoksutyyliä etsiessä kannattaa kokeilla paljasjaloin juoksua sekä juoksua vähän kovempaa, niin voi huomata, että kantapääjuoksu tuntuukin aika epäluonnolliselta ja kovaa sillä ei ainakaan pääse.

Ongelmia ehkäistäksemme ja niitä parantaaksemme treeniohjelma onkin ollut melko monipuolinen sisältäen paljon muutakin kuin lenkkeilyä. Noin kerran viikossa (riippuen fiiliksestä ja vähän säästäkin) yritämme juosta pidemmän lenkin, ja pituutta kasvatetaan maltillisesti. Paitsi mitä nyt yhtäkkiä jaksoinkin juosta 20 km heti 15 km lenkin jälkeen, mutta pääasiassa progressio on ollut tarkoitus pitää noin 5-10%:ssa... Treeniviikko sisältää myös lyhyemmän ja kovempitehoisen lenkin tai porras/ylämäkitreeniä – tässä tosin on vielä paljon parannettavaa keväämmällä, sillä pakkasilla ei pysty kovin kovatehoista treeniä tekemään. Juoksutreenien lisäksi aikaa on kulunut kuntosalilla. Salitreenin tarkoitus on kehittää tukevia lihaksia ja lievittää lihasepätasapainoja. Perinteisen salitreenin lomassa on myös jonkin verran toiminnallista treeniä sekä liikkuvuus- ja tasapainoharjoitteita.

Juoksutapahtuman innoittamana saimme aikaiseksi lenkkeillä myös La Gomeralla. Yleensä lomalla lenkkeily jää vain kauniiksi ajatukseksi, mutta Gomeralla oli kyllä ihanteelliset olosuhteet lenkkeilylle. Kuvat ovat iltalenkiltä Playa de la Caletan ympäristöstä, jonka maisemat olivat kyllä vertaansa vailla. Tosin unohdimme, että pimeä tulee aika nopeasti, joten paluumatkalla sai kerätä viimeiset voimanrippeet ja juosta aika kovaa että ehdimme ajoissa takaisin autolle. Serpeentiinitietä kun ei oikein huvittanut ajaa pilkkopimeässä. Tulomatka päivänvalossa oli ihan tarpeeksi haastava, ja kaiken lisäksi joku hullu mummo roikkui takapuskurissa kiinni. Kun pääsimme perille, tuli koko alueen kulkukissat kysymään innoissaan meiltä, olisiko taskuissamme jotain syötävää. Pian näimmekin kun tämä kaahaava mummo kaivoi autostaan kissoille ruokaa. Selvisi sitten sekin, miksi kissat niin hanakasti olivat kimpussamme ja kuka oli tuo syrjäseudulla kaahaileva mummo...

Corriendo en la Gomera. Últimamente hemos hecho footing varias veces a la semana, porque nos incribimos a una competición de trail running de 34 kilometros.

Besos, Hansu