Hassutellen: Miniloma Kuusamossa

La Gomeran trooppisista maisemista on hyvä hypätä Kuusamon tykkylumimaisemiin. Joulun välipäivinä saimme extempore-idean lähteä pohjoiseen, ensin Ouluun moikkaamaan Eeron siskoa ja siitä muutamaksi päiväksi Kuusamoon. Tokihan kivan vuokramökin löytäminen viime hetkellä meinasi olla mahdotonta, mutta löysimme erään leirintäalueen, jossa Eero muisteli pienenä käyneensä. Soitto leirintäalueelle ja mökki oli buukattu. Auto pakattiin täyteen tavaraa, ja eikun menoks. Lumikengät ja monotkin löytyivät lainaan, mutta viime hetkellä sukset jätettiin pois kun ne eivät oikein mahtuneet autoon. Lopulta sen puoleen suksille kuin lumikengillekään ei tullut tarvetta, sillä Kuusamossa oli ennätysvähän lunta, ja monet ladut olivat vielä avaamatta. Tuntureilla sentään oli kauniit tykkylumimaisemat, mutta muutoin maisema ei paljon etelästä poikennut.

Valtavaaran rinne ja Rukan valot

Puolilta päivin olimme perillä Kuusamossa, ja lounaan jälkeen suuntasimme kävelylle Valtavaaran huipulle. Harmi vain, että unohdimme pimeän tulevan jo ennen kello kolmea, joten pimeys pääsi hieman yllättämään. Ja kaiken lisäksi unohdimme kokonaan pakata otsalamput matkaan. Puhelimen valossa onneksi näki jotenkuten edetä lumen keskellä, ja pilvien kerääntyäessä lumi heijasti jopa sen verran, että ilman lamppuakin näki tihrustaa. Hieman alempana rinteessä Rukan valot puolestaan valaisivat maiseman melko tehokkaasti.

Toisena päivänä suuntasimme Pienelle Karhunkierrokselle, joka alkoikin ihan meidän majapaikan läheltä. Lumisessa maastossa 12 kilometrin kierrokseen upposi lähes neljän tuntia. Ruokatauon pidimme Harrisuvannon laavulla. Eero teki polttopuita ja mä purin sillä välin rinkasta ruokatavaroita. Yhtäkkiä tuli fiilis, että joku katselee. Ja kyllä, pieni tirppa istui grillitelineen nokassa ja katseli meikäläistä uteliaana. Rupesin hiljaa kaivamaan kameraa esille, ja samassa kuulin Eeron lähestyvät askeleet. Ehdin kirota mielessäni, että nyt lintu pelästyy – ja niinpä ehdin nähdä kameran etsimestä linnun hävinneen. Paitsi että se lennähtikin Eeron sylissä olevien polttopuiden päälle, aivan kuin kysyäkseen Eerolta "no kukas se sinä sitten olet?". Seuraavaksi lintu lennähtikin polvelleni ja pyöri ympärilläni tutkien uteliaana, mitä jännää rinkasta löytyikään. Löytyi repun pohjalta vähän ruisleipää, jonka paloja tintti kävi ahnaasti hakemassa ihan kädeltä asti. Puuhastelimme ruokaa, söimme ja lämmittelimme hetkisen nuotiolla. Koko ajan tintti seurasi puuhiamme ja kävi välillä nuotiolla lämmittelemässä. Ah miten kiva kohtaaminen! <3

Hernekeiton keittelyä nuotiolla kun trangian kaasu jäätyi. Tintti tarkkailee taustalla.

Kolmantena päivänä kävimme aamukävelyllä (siis aurinkohan nousi vasta yhdeltätoista, eli noin kymmenestä kahteentoista lasketaan aamukävelyksi) Riisitunturilla. Maisema oli kyllä hauskannäköinen, kun tykkylumiset kuuset pienenivät ja harvenivat mitä ylemmäs reitti kulki. Lumiset kuuset kyhjöttivät maisemassa kuin mitkäkin hattivatit. Muita ihmisiä ei näkynyt, ja sankka sumu loi aavemaisen fiiliksen. Luntakin pyrytti hieman, ja mietimme jo, että tuollahan on helppo eksyä, kun lumi voi peittää hetkessä polun ja merkit alleen, eikä pyryssä ja sumussa näe kovin kauas. Itse asiassa meinasimmekin lähteä kulkemaan väärään suuntaan paluumatkalla... Hörppäsimme kaakaot autiotuvalla, ja jatkoimme kohti huippua, vaikka sumun takia ei ollutkaan kovin jylhiä näkymiä.

Reitin merkkejä ei ollut aina helppo bongata...

Riisitunturin kierroksen jälkeen haukkasimme hirvipullat Hanki-baarissa, ja suuntasimme moottorikelkkavuokraamoon. Puimme päälle kokovartalo-no-can-don, eli toppahaalarin, toppahanskat ja toppasaappaat, ja suuntasimme kelkkareitille. Ja huh mitä kyytiä tuo kelkkailu onkaan, varsinkin takana kyydissä istuminen! Kelkkareitit olivat todella kuoppaisia varmaankin vähäisen lumen takia, joten kiinni sai pitää ihan todenteolla. Neljän tunnin aikana ehdimme huristella noin 40 kilometriä, ja enempää ei olisi kyllä jaksanut. Illalla ja seuraavana päivänä oli kyllä yksi jos toinenkin lihas hellänä...