sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Olemisen sietämätön keveys

Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys on ehkä yksi niistä kirjoista, joita kaikkien tulisi lukea. Tosin iltalukemiseksi totesin sen huonoksi, sillä jokainen kappale herättää elämää suurempia kysymyksiä ja pohdintoja, jolloin nukahtaminen on entistä vaikeampaa. Liikaa ajattelemalla kirjasta voi etsiä elämän tarkoitusta – tai tarkoituksettomuutta.

Kirjan alku saattaa säikäyttää, mutta ei kannata heti lyödä hanskoja tiskiin. Alku opastaa usean sivun verran, miten kirjaa pitäisi lukea ja mitä tarkoittaa kitsch. Kitsch on paskan kieltämistä, paskan absoluuttinen negaatio. Laajemmin ymmärrettynä se on sentimentaalinen elämänihanne, jolle hyvä, kaunis, tosi merkitsee riemuvoittoa kaikesta pahasta, rumasta ja valheellisesta. Kitsch on seisake jolla siirrymme olemisen junasta unohduksen junaan.

Maailmaa on kautta aikojen jaettu vastakohtiin, hyvään ja pahaan, valoon ja pimeyteen. Vastinpareista toinen on positiivinen ja toinen negatiivinen, vaan kumpi on positiivista: paino vai keveys? Tähän kirja etsii ahkerasti vastausta. Ihmisella on elettävänään vain yksi elämä, eikä teoilla lopulta ole mitään merkitystä tai painoarvoa. Elämä on siis merkityksettömyydessään kevyttä, eikä ihminen kestä ajatusta oman elämänsä turhanpäiväisyydestä, mikä tekee elämästä sietämätöntä. 

Kirjaa lukiessa ei toki ole pakko ajatella (mutta on suositeltavaa) ja sen voi lukaista kivana rakkaustarinana. Takakannen mukaan se on yksi syvimmistä ja kauneimmista rakkauskertomuksista mitä koskaan on kirjoitettu. Nimenomaan kertomus, sillä kirjailijan ääni kuuluu poikkeuksellisen selkeästi. Hän saattaa todeta että joitain tarinan aukkoja ei tiedetä, vaikkapa minne henkilö meni tai mistä uneksi, sillä kirjailija ei sillä hetkellä sitä viitsinyt sepittää.

Elämän merkityksettömyys on viime aikoina tuntunut pyörineen paljonkin tapetilla. Johtamisen luennoilla on pohdittu sense-makingia, merkitykselliseksi tekemistä ja Docventures päräytti tajuntaa Koyaanisqatsi-dokumentilla. Dokumentin jälkeen aivot kävivät ylikierroksilla. Dokumentissa ei puhuttu sanaakaan vaan se oli pelkkää kuvavirtaa, joista voi tehdä monia tulkintoja. Se ei tarjonnut valmiita vastauksia, vaan herätti sitäkin enemmän kysymyksiä.

Miksi meillä on niin suuri tarve pyrkiä eteenpäin? Minne meillä on kiire? Miksi eläimillä ei ole yhtä suurta tarvetta tehdä jotain? Vai onko? Koska olemme perillä, mikä on riittävästi? Sitä jotain, suurta, merkityksellistä etsiessämme tuhoamme planeetan. Sekö on päämäärä? Onko meissä jokin käsikirjoitus, jonka mukaan meidän tehtävä on tuhota luonto, jotta se voi uudelleen syntyä jotain parempaa varten? Miksi me ylipäätään teemme sitä mitä teemme? Miksi nousemme aamulla ylös hypätäksemme oravan pyörään? Menemme kouluun, jotta opimme työelämää varten. Menemme töihin, jotta saadaan rahaa elämistä varten. Koko elämä on tulevaisuuden eteen ponnistelua. Sitten kun. Miksi?

Katsokaa Koyaanisqatsi (ja muutkin Docventuresit), lukekaa Olemisen sietämätön keveys ja ihmetelkää, miettikää, kysykää!

- Hansu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit piristävät päivää aina! <3

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...