tiistai 7. kesäkuuta 2016

Reissupäiväkirja: Autoillen Dolomiiteilla

Veronasta vuokrasimme auton, jolla jatkoimme matkaa kohti Dolomiittien Val Gardenaa. Autohan oli mikäs muukaan kuin Fiat 500 – ja vielä avomallisena. Ei Eeron pituudelle aivan ergonomisin vaihtoehto, eikä vuoristoteille muutenkaan kaikein ihanteellisin, mutta olihan se nyt vaan koettava. Veronasta starttasimme noin yhdentoista aikaan, ja tarkoituksena oli syödä lounasta perillä Santa Christina -kylässä. Huoltoasemalla haukkasimme sentään paninit pahimpaan nälkään. Perille päästyämme huomasimme kylän olevan aivan autio: kaikki putiikit ja ravintolat kiinni eikä ristinsielua missään. Kielikin oli vaihtunut saksaksi. Kauhuissamme pohdimme, että noudatetaankohan pohjoisessa saksalaisia/itävaltalaisia ruoka-aikoja, jotka ovat paljon aikaisempia kuin italialaiset, jolloin lounas kello kahdelta jäisi vain haaveeksi. Lopulta löysimme edes jonkin kahvilan tapaisen josta saimme jälleen paninit vaimentamaan armottomasti kurnivaa vatsaa.


Hotellilla oli sentään ravintola, jonka iltabuffetissa ajattelimme syödä vatsamme pinkeiksi. Mässäilyjä odotellessamme lähdimme kävelemään lähimaastoon ja ihailemaan maisemia. Voi veljet mitkä maisemat, eipä noista uskoisi että Italiassa olimme edelleen. Reitin opaskylteissäkin oli tekstit ensin saksaksi ja ladiniksi, ja sitten vasta italiaksi. Ladinin kieltä itseasiassa puhutaan vain tuolla Etelä-Tirolissa ja sillä on vain noin 30 000 puhujaa.

Illalla olimme suuntaamassa buffetiin, kunnes meille ilmoitettiin, ettei hotellin ravintola ole auki sesongin ulkopuolella. Ja itseasiassa koko kylässä olisi vain yksi avoinna oleva ravintola, ja suuremmassa Ortesein lähikylässä toinen. Lähimmän ravintolan nimestä emme saaneet selvää (respan tyyppi kirjoitti nimet lapulle), joten suuntasimme lähikylään autolla. Siellä hyörimme ja pyörimme paikkaa löytämättä, mutta onneksi löysimme toisen avoinna olevan ravintolan. Sehän oli tietenkin tupaten täynnä, joten ruokaa sai odotella aika tovin. (Syötyämme etsimämme paikka näkyikin ihan tien vieressä, niinhän se on, ettei mitään löydy silloin kun etsii.)
Pilvessä ei ihan  hirveästi maisemia ihailtu.
Mutkia riitti

Taianomainen Karersee-järvi

Seuraavana aamuna taivas synkkeni ja pian satoikin taivaan täydeltä – taas sama juttu kuin Cinque Terrellä. Tuhdin aamupalabuffetin (onneksi se oli sentään hotellilla auki) jälkeen pohdimme varasuunnitelmaa. Vaeltamiset jätettiin sikseen, ja lähdimme auton kanssa ajelemaan vuoristoteitä, vaikkei siellä pilvessä kovin paljon maisemia ihailtukaan. Ajelimme Sass Pordoille ja itse tie jo kohosi aikamoisiin korkeuksiin pilvien keskelle. Gondolihissillä olisi päässyt Sass Pordoin huipulle, mutta hyödytöntähän se olisi siinä säässä ollut, joten huippu jäi näkemättä. Muutenkin visiitti vuorella jäi kaakaon ja omenastruudelin mittaiseksi, sillä lämpöä oli huikeat kolme astetta.
Sass Pordoilta suuntasimme Karersee-järvelle (Lago di Carezza), jonka turkoosi vesi hohti synkän metsän keskellä kuin smaragdi. Niin epätodellinen näky ettei tosikaan! Harmi, että ilma oli niin harmaa, auringonpaisteella paikka olisi varmaan vielä kauniimpi. Lopuksi ajoimme Bolzanoon tarkoituksenamme vierailla jälleen Decathlonissa (lähes pakollinen visiitti joka reissulla ja nyt tarvittiin lisää sadevarusteita) sekä museossa katsomassa jäämies Ötziä. Ostoskeskuksessa oli myös tarkoitus syödä, mikä sitten tarkoittikin Mäkkäriä, sillä ostarilla oli vain pikaruokaloita. Ostoskeskukseen ajo ei sujunut aivan suunnitellusti, sillä navigaattorimme ohjasi meidät keskelle nelikaistaista yksisuuntaista tietä ja ostoskeskus oli tietenkin vieressämme väärässä suunnassa. Niinpä meidän piti kahdesti(!) ajaa kaupungin ympäri, kunnes vihdoin osuimme ostarin rampille. Pois tullessa navigaattorimme ohjasi jälleen meidät väärin, ja juutuimme yli puoleksi tunniksi ruuhkaan. (Ilmeisesti kyseinen tie on aina tukossa, sillä liikennejärjestelyt olivat aivan käsittämättömät). Kun lopulta pääsimme jatkamaan matkaa, oli todettava, että Ötzille ei enää olisi aikaa eikä kiinnostusta. Loppumatkan takaisin Val Gardenaan saikin jännittää mahat kurnien, ehtisimmekö perille ennen kuin ainoat ravintolat menisivät kiinni.


Takana näkyvälle Sasso Piattolle kuvittelimme kiipeävämme

Seuraava aamu valkeni aurinkoisempana, mutta meillä ei ollut enää kuin muutama tunti jäljellä, kunnes olisi taas jatkettava matkaa. Päätimme kuitenkin toteuttaa edellisen päivän suunnitelman, eli kiivetä gondolihissillä vuorelle Sassolungon juurelle ja tehdä siellä pieni vaellus. Vuoren laella oli kaunis laakso, mutta edellispäivän sateet olivat tulleet vuorelle lumena, joten kävelyssä oli jonkin verran enemmän haastetta. Muutaman tunnin aikana laakson lumi ehti onneksi sulaa, ja oli hauska huomata, että takaisintullessa maisemat olivat aivan eri näköiset. Hotellin respa oli sanonut, että laakson vaellus kestäisi noin 40 minuuttia, tästä ensimmäinen kiipeäminen puolisen tuntia, ja siihen vielä vain hieman enemmän aikaa ja ponnisteluja niin saavuttaisimme Sasso Piatton huipun (eli Sassolungon pikkusiskon). No eihän aivan niin helppoa ollut – hieman epäilimmekin miten niin korkean näköiselle vuorelle nouseminen voisi olla niin nopeaa. Laakson vaellus kesti yli tunnin, kunnes pääsimme opaskyltille, joka kertoi että vuoren huipulle kestäisi vielä 7 tuntia! Suosiolla käännyimme siis takaisin. Lopuksi nautimme viiniä ja olutta, sekä peurapastaa huikeissa maisemissa ennen gondolihissikyytiä alas.

Sassolungo ja Sassopiatto


Dos días en las Dolomitas.

Besos, Hansu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit piristävät päivää aina! <3

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...