Rio, poikani Rio

Poikkeuspääsiäinen oli ja meni rempan merkeissä, missäpä muussakaan. Toki kävimme luonnossa nauttimassa ihanasta kevätilmasta. Sai jo ottaa kevättakinkin käyttöön – kunnes taas maanantaina tulikin lunta. (Miten kevätkin on tuntunut polkevan paikallaan jo kuukausitolkulla – kirsikkapuissakin on ollut nuput jo 2 kuukautta?!) Myös viime pääsiäinen oli melko poikkeuksellinen, sillä silloin Rio tuli meille. Nyt nuori herra on jo reilut 1v ja 3kk – hurjimmassa murrosiässä siis. Sen suurempia murkkuiän merkkejä ei kylläkään ole näkynyt, vaikka tuntuu ne kaikki pentuna opitut jutut olevan tyystin unohdettuja. Pimeimpinä iltoina on välillä hieman ollut merkkejä mörkökaudesta, muttei mitään suurempaa kuitenkaan. Nartut eivät ole sen kummemmin kiinnostaneet koirapuistossa mutta muutoin hajujen perässä mennään kyllä innolla.

Kaikinpuolin Rio on osoittautunut oikeaksi kultapojuksi (melkein kirjaimellisesti, näyttäähän hän aika kultaiselta) vaikka konnuudet vievät välillä mennessään. On hän kuitenkin Peppiin verrattuna huomattavasti pehmeämpi ja edes vähän mielyttämishaluisempi (tai ehkä tyypillä on pikemminkin vahva laumavaisto). Välillä sitä vaan väistämättä ja murkkuiän hurjissa energioissa ajautuu kolttosiin, mutta torut sentään vaikuttavat menevän perille – hetkeksi. Energiaa kyllä piisaa ja laskeskelinkin että tyyppi vetelee ruokaa sen lähemmäs 1500kcal ja silti kylkiluut tuppaavat aina vaan paistamaan.

Lauma on Riolle tärkeä, ja suuri huoli tulee heti jos joku puuttuu. Myös kaverit ja lähipiiri taidetaan laskea ainakin väliaikaisesti laumaan, sillä kun ystävä erkanee kävelylenkin lopuksi, syntyy silloinkin suuri huoli hetkeksi. Syliin tuo pieni pönkeää aina kun mahdollista ja on myös oppinut tönäisemään käpälällä kun haluaa rapsutuksia. Ja kun lauma on kokkailupuuhissa tai vaikka hampaita pesemässä, on Rio mukana. Siihen hän pyllähtää jalkojen juuren istua kököttämään. Muutoinkin tyyppi on varsin sosiaalinen. Rio haluaisi moikata jokaista vastaantulijaa – varsinkin jos he ovat ottaneet katsekontaktin Rion kanssa, niin tyyppi ei voi ymmärtää miksi emme pysähdy saamaan rapsutuksia. Kaihoisasti hän katselee ihmisten perään ja toisinaan tulee kiukkukin, jos emme mene tervehtimään. Koirapuistossa Rio on kaikkien kaveri ja tietää käsittämättömän hienosti kenen kanssa voi riehua ja kenen kanssa pitää olla varovaisempi. Välillä tosin saa melkein hävetä kun tyyppi tökkii muita koiria käpälällä kuin kissa, aivan kuin kokeillaakseen ensin onko toinen lintu vai kala vai sittenkin koira.

Pentu-Rio vaikutti olevan kaikinpuolin hyvin zen – häntä ei tuntunut hetkauttavan juuri mikään. Myöhemmin on osoittautunut, että Rio on sisimmältään kyllä melko herkkä runopoika, mutta ei vain näytä sitä kovin helposti – kuten ei juuri muitakaan tunteita. Häntäkin heiluu vain ani harvoin, mutta syystä. Jos Riolta saa hännän heilutuksen, niin sen voi ottaa suurena kohteliaisuutena. Basenjithan ei myöskään hauku vaan päästelevät muunlaisia ääniä. Rio on kaikinpuolin hyvin hiljainen. Ulvomisen oppi kyllä kerran vahingossa, kun erehtyi luulemaan hiomakonetta lauman kutsuksi ja vastasi siihen. Tämän jälkeen sitten ulvottiinkin seuraavat viikot aina sopivan tilaisuuden tullen, mutta viime aikoina on ollut hiljaista. Hauskat asiat ja etenkin ihmiset saavat aikaan jodlauksena tunnetun mylvinnän. Jodlaustakaan ei kuluteta turhaan vaan vain erittäin hauskoissa tilanteissa. Eli silloin kun kohdataan tuttuja ihmisiä tai kuka tahansa pikkulapsi tai kun Rio pääsee yläkertaan, sillä se tietää yleensä sukkien metsästystä ja muuta riehumista. Tosin juuri tällä viikolla jodlauksia on kuultu ihan uusissa tilanteissa: kun Rio sai nuolla lautaset, kun oli mukava iltakävely ja kun ohi meni koira.

Sukat ja lapaset ovat Rion suuria mielenkiinnon kohteita, ja ne pihistetään aina vaikka ja mistä. Viime aikoina tyyppi on kunnostautunut nappaamaan mun lapaset kädestä (taskusta varastelu onnistuu myös) kesken lenkin kun tylsistyttää tai vähintäänkin aina kun alkaa harmittamaan, jos ei esimerkiksi jääty moikkaamaan jotain ihmistä/koiraa tai lenkin suunta on väärä. Vähän jännittää milloin Rio varastaa jonkun ohikulkijan hanskat... Pienempänä tyyppi varasti pöydiltä kaiken, mihin käpälä ylettyi, joten on kai edistystä että varkauden kohteet ovat rajallisemmat. Noin yleisesti Rio ei kyllä taida pitää komentelusta vaan lempeä ohjeistus toimii paremmin. Tämä on vaikea muistaa aina kun tyyppi koettelee hermoja metkuillaan tai unohtumalla katselemaan lintuja, kun itsellä olisi jo kiire kotiinn.

Rodulleen ominaisesti Rio on varsin mukavuudenhaluinen. Aamulenkille tyyppiä ei saisi millään heräteltyä. Niinpä usein joudun pukemaan valjaat sohvalla makaavalle lötkölle koiralle ja puoliväkisin raahaamaan ulos. Itsehän ehdin jo pentuvaiheessa päästä aamulenkkien makuun, sillä siinä herää mukavasti. Basenjien FB-ryhmässä olikin, että jos basenjin haluaa pysyvän aloillaan, niin kannattaa laittaa takkaan tuli, sillä sen lämmössä basenji köllöttelee monta tuntia. Myös auringonotosta basenjit tuntuvan pitävän. Ihan mahtavaa että pian on oma piha, jossa Rio saa loikoilla ja katsella lintuja.

Katse oli luottavainen ensi kohtaamisella. Pennusta asti on säilynyt tapa nukkua toisinaan käpälät korvien takana.

Päivästä toiseen toteamme saman asian: hän ei todellakaan ole lapanen. Kun olimme kasvattajan luona tutustumassa hulivilinä pyörivään pennun penteleeseen, sanoi kasvattaja, että urokset ovat paljon mielenkiintoisempia kavereita, hänellä kun oli kasvatustarkoitukseen vain narttuja. "Nartut ovat semmoisia lapasia, aina hyväntuulisia. Uroksilla on sentään mielipiteitä eikä aina tiedä millä päällä ne ovat. Juu, se on huomattu!

Besos, Hansu

Kuulumisia

Viime aikoina olisi ollut yllin kyllin aikaa kirjoitella blogia, mutta fiilis on ollut sanaton. Kaikki mediat tursuavat koronaa, ja ahdistun joka kerta kun avaan somen tai minkä tahansa uutissivuston. Samanaikaisesti tuntuu, että onko mistään muusta edes ok puhua. No tietenkin on, ja pitääkin! Ajattelinkin siis vihdoin päivitellä sekä omia että remppaprojektin kuulumisia.

Talomme puutarhasta putkahtelee viikoittain uusia yllätyksiä

Juuri kun olin ehtinyt läheisille hehkuttaa, että olen saanut uusia asiakkaita ja työssäni oli positiivinen vire, niin eiköhän iskenyt korona ja työlistan tehtävien status muuttunut aika usealla rivillä on hold- tilaan. En edes uskonut koronan vaikuttavan kovin paljoa, mutta ainakin välillisesti vaikutukset näkyy jonkin verran. Tilanteet kuitenkin elää, ja on tässä muutamana päivänä päässyt kiirekin taas yllättämään. Toisaalta tässä on itselläkin ollut vähän puolikuntoinen olo, joten tämä pieni pakkoloma on tullut ehkä tarpeeseenkin.

Noin yleisesti ottaen meidän elämä on pysynyt aika ennallaan, teenhän muutoinkin kotoa käsin töitä. Nyt vain lisänä on Eero hoitamassa etäpalavereitaan intialaisten kanssa, mikä on vähäsen häirinnyt keskittymiskykyä. Riollakin on ollut vähän vaikea keskittyä päivänokosiin. Media toitottaa, miten kaikilla on nyt niin paljon ylimääräistä aikaa – nyt on aikaa tehdä gourmet-ruokaa, opetella uusi kieli tai tehdä käsitöitä. Itsellä tuntuu, että aika kuluu ensistä nopeammin kun teho ei ole aivan samanlainen ja laiskuuskin vaivaa. Juuri nyt en jaksaisi kokata ollenkaan ja ollaan haettu aivan liian paljon take awaytä. Tosin ilmeisesti meidän normaalielämä muistuttaa aika paljon karanteenielämää muutenkin, että ilmankos tässä ei ole mikään muuttunut: kokkaamme yleensä itse (jopa useamman ruokalajin illallisia), ulkoilemme joka päivä useasti, käymme kaupassa yleensä vain kerran viikossa ostaen ison satsin kerralla, ja aikaa jää remppahommiin ja muihin puuhasteluihin. Välillä onnistun hetkellisesti jopa unohtamaan tämän hetkisen tilanteen, mutta onneksi media pitää huolen etten liian pitkäksi aikaa unohda.

Rempan puolesta hiukan huolettaa koronan vaikutus – saako kohta enää mitään tavaraa mistään ja tuleeko putki- tai sähkömies töihin. Varsinkaan nyt ei olisi varaa pitkittää remonttia yhtään tarvittavaa enempää. Onnneks ehdimme sentään hankkia hengityssuojaimet ennen koronahysteriaa! Talolla on kuitenkin tässä vajaassa parissa kuukaudessa tapahtunut paljon, ja toisaalta ei paljon mitään – riippuu vähän miltä kantilta katsoo. Ollaan vasta ehditty purkaa alakerran kiintokalusteet ja pinnat, eli ei sinänsä paljoa, mutta kyllä niissä on hommaa riittänyt. Tapetin nyppiminen on loppumaton savotta, mutta nyt olla sentään aika hyvällä mallilla. Eli yksi huone on puhdas tapetista, ja muut täynnä sinnikkäitä laikkuja. Vanhat tapettikerrokset oli enimmäkseen poistettu uusien alta, joten siinä mielessä homma on ollut helppo, ettei vastassa ole ollut kymmentä tapettikerrosta. Mutta. Jokaisessa huoneessa on ollut yksi tapettikerros, joka ei ole aikoinaan suostunut kokonaan irtoamaan, joten jäljelle jääneet tapetit on kitattu ja maalattu. Maalin ja kitin takia vesi tai tapetinpoistoaine ei tehoa alkuunkaan, ja maalattu tapetti lohkeilee pieninä (onneksi välillä vähän suurempinakin) paloina. Ja mähän haluaisin kaiken tapetin pois, ja tilalle pelkkää maalia. Kun meillä kerran on kiviseinät, haluaisin niiden myös näyttävät sellaiselta. 

Paneelit purettu ja neulatyynymäinen halltex näkyvissä. Alkuperäinen muovimatto on paljastunut parketin alta ja seinissä maalattua tapettia.

Lattioiden ja kattomateriaalien purku on onneksi ollut suoraviivaisempaa. Katossa oli arviolta 80-luvulta oleva puunvärinen paneelikatto, ja sen alla perinteinen Halltex-levytys. Me emme ole Halltexin ylimpiä ystäviä, joten sekin sai lähteä, ja alta paljastui melko pieteetillä rakennettu paneelikatto. Vähän leikittelimme ajatuksella jättää se näkyviin, mutta kevyesti koolattu uusi paneelikatto tarjoasi paremmin mahdollisuuden vetää sähköjohtoja, joten sen puoleen on ehkä kallistuttava. Kattoa oli paikoin laskettu jopa 20 senttiä, eli osassa huoneista huonekorkeus kasvoi mukavasti. Niin ja eteisen ja vilpolan välinen seinä on myös ehditty purkaa (pari koolausta jököttää vielä paikoillaan sähköjohtojen takia), ja eteinen on pian alkuperäisen pohjapiirroksen mukainen.

Turpeen lapiointia ja kuljetusta, sekä löytyneitä aarteita

Lattiassa puolestaan oli päälimmäisenä kerroksena noin 80–90-luvulla asennettu parketti, jossa sinänsä ei ollut muuta vikaa, kuin että mielestäni se ei sopinut talon henkeen ja se piti muutenkin purkaa putkiremontin tieltä. Parketin alta löytyi muovimattoa, joka oli kiinnitetty tiukasti kovalevyyn. Osassa huoneissa oli parketin sijaan pelkkä muovimatto tai jopa useampi päällekäin. Kovalevyn alta paljastui harva laudoitus, joka olisi tarkoitus korvata lankkulattialla. Olisi ollut mahtavaa löytää alta vanha lankkulattia, mutta olimme kyllä aika varmoja ettei sellaista tehty talon rakentamisen aikaan kun muovimatot olivat muodissa, joten sinänsä ei tullut pettymystä. Laudoituksen avulla sai jo kuitenkin vähän fiilisteltyä, miltä lankkulattia näyttäisi.

Laudoituksen fiilistelyä, purettua seinää ja tapettisilppua. Kaariaukko odottelee vielä umpeen laittoa.

Lattialaudoituksen alla puolestaan on ennen betonivalua reilu 20cm tyhjää tilaa, joka on täytetty turve-eristeellä. Tästä syntyi ajatus, että huonekorkeutta olisi mahdollista saada huimasti lisää. Se kuitenkin tarkoittaisi oviaukkojen, ovien ja lattian koolauksien uusimista, mikä kasvattaisi työmäärää melkoisesti. Mutta mikäli edes olohuone-keittiön osalta saisi lattiaa laskettua, saisimme lisätilaa keittiöön kun ikkunan alle saisi täyskorkean tason, mutta yhtään oviaukkoa ei menisi uusiksi. Aloitimme siis turpeen lapioimisen ja poiskuljetuksen, se kun olisi hyvä muutenkin kaivaa pois uusien putkien tieltä. Ajatuksena on siis korvata rautainen lämmitysputkiverkosto uudella, vaikka saattaa vanhakin olla ihan käyttökelpoinen. Joka tapauksessa lattiat on avattava ja tutkittava. Neljä kuutiota turvetta ehdimme kuskata pois, kun lattian alta paljastui sen verran järeää betonia, että lattian madallus alkoi näyttää lähes mahdottomalta. Niinpä suunnitelma B on nyt lapioida turvetta sivuun vain sen verran, että putkiin pääsee käsiksi. Kevyen turpeen lapioiminen on ihan hauskaa puuhaa, vaikka se pölyääkin hulluna, ja seasta löytyy kaikenlaista tupakka-askeista muistilappuihin ja rakennusjätteeseen. Kuutio turvetta puolestaan ei ollutkaan enää niin kevyt, ja sen siirtäminen kahdestaan kyllä kävi kunnon treenistä, huh!

Kun kun lattiat on saatu tarvittavilta osin auki, tarvitaan paikalle putkimies vetämään putket ja asentamaan uudet patterit. Ja siinä välissä kun putket ja patterit poistetaan, pitäisi äkkiä päästä repimään tapetit pattereiden takaata, sekä tietysti laittamaan uusia seinäpintoja. Toisaalta taas uudet lattiat pitäisi asentaa ennen pattereita, koska ne seisovat omilla jaloillaan. Meillä on siis vähän muna-kana-ongelma käsillä. Ja käytännössä odottelemme ilmojen lämpeämistä, jotta lämmitysjärjestelmän ja sähköt voi ottaa pois käytöstä, ja talosta voi huoletta purkaa kaiken jäljellä olevan.

Ja ne urakoitsijat – ne vasta onkin oma lukunsa. Suunnitelmissa on luopua öljylämmityksestä ja vaihtaa se maalämpöön tai ilmavesilämpöpumppuun sekä takkaan. Lisäksi tarvitaan putkimies ja sähkömies, sekä erilaisia työnjohtajia. Urakoitsijat eivät suostu antamaan tarjousta ilman paikan päällä käymistä, joten erilaisia työukkoja on rampannut kylässä alvariinsa. Käynnin jälkeen valtaosasta ei enää kuulu mitään muistutuksista huolimatta, eli lukuisista vierailijoista huolimatta olemme saaneet vain muutamia tarjouksia, jotka eivät oikeastaan ole edes vertailukelpoisia. Enpä olisi uskonut että tällainen tuottaisi päänvaivaa, vaikka olenkin kuullut huhuja että tarjouksia on joskus vaikea saada, huh! No mutta nyt vaikuttaisi olevan tekijät kasassa – enää pitäisi vain jatkaa purkutöitä, saada tilattua tarvikkeet ja synkronoitua työvaiheet, mieluusti ilman koronaa. Täytyisi varmaan jossain kohtaa laittaa tänne kuvia myös lähtötilanteesta sekä avata tarkempia remonttisuunnitelmia...

Besos, Hansu

Erään tarinan alku

Jänniä uutisia! Niin siinä yhtäkkiä sitten kävi, että olemme omakotitalon omistajia – muutaman mutkan kautta. Oho.

Mainitsinkin taannoin, että olimme tehneet ostotarjouksen eräästä talosta. Paljon olemme vanhoja (ja joitain uudempiakin) taloja kierrelleet, ja päässeet melko hyvin kärryille siitä, millaisia ongelmia ja korjaustarpeita niissä on, ja oikeastaan juuri siksi tähän taloon lopulta päädyimme – vähän yllättävästi. Tämän meidän talomme nimittäin hylkäsimme jo moneen otteeseen. Talo ehti olla ainakin puoli vuotta myynnissä, enkä edes avannut myynti-ilmoitusta, sillä talo oli jo ensi silmäyksellä ihan vääräntyylinen. Kerran sitten taas päivitin Oikotietä, ja tulin tutkailleeksi ilmoitusta kun Eerokin oli ääneen ihmetellyt, miten se on aina vaan myymättä vaikka sijaitsee tosi hyvällä alueella. Näyttö näytti taas olevan tulossa, ja päätimme mennä nuuskimaan. Olimme ainoita katselijoita ja kiersimme talon perusteellisesti, vaikka mielessäni tyrmäsin talon heti – ei alkuunkaan sen tyylinen mitä me etsimme. Talo oli rakennettu vuonna 1957, ja alakertaa päivitetty joskus 80-luvulla, ja taisipa keittiö olla ihan 2000-luvun alusta jopa. Talo oli siis melkeinpä yhdistelmä kaikkia kamalimpia vuosikymmeniä (no sentään siitä kaikkista kauheimmasta 70-luvusta ei ollut kovin paljon merkkejä).

Mutta jotain tapahtui. Aloin hiukan miettiä, saisiko talosta tehtyä kivan. Olihan talolla kuitenkin kolme valttikorttia: sijainti (Turun parhaimpia alueita), rakennusmateriaalina kestävä kevytbetoniharkko (ei siis kovin suuri homeriski eikä pelkoa edes niistä valuneista purueristeistä) sekä melko maltillinen hinta (ja pitkä myyntiaika kieli, että hinnassa voi ennestään olla joustovaraa). Mutta kyllä se aikamoista remonttia vaatisi, eikä silti olisi varmuutta tulisiko talosta koskaan sellaista kuin me haluttaisiin. Ehkä ei sittenkään.

Sitten kävimme katsomassa samalla alueella toista taloa – kuvien perusteella olin jo pukenut ostohousut. Sehän vaikutti ilmoituksessa aivan täydelliseltä, juuri sellaiselta jota olimme etsineet. Mutta näytössä totuus paljastui. Olimme jo oppineet katsomaan tiettyjä asioita, ja ensi silmäyksellä kauniilta näyttävä talo vaikuttikin huonosti ja halvalla tehdyltä, välinpitämättömästi pidetyltä ja monia riskirakenteita sisältävältä. Ja kuntotarkastuskin sen lopulta paljasti: talo ei ollut asuttavassa kunnossa eikä välttämättä edes kovin korjauskelpoinen, sillä tukihirret ja alapohja olivat luultavasti lahoja ja täynnä mikrobikasvustoa, eikä säästöbetonista tehty ja vuosikymmenien tulvavesissä uinut perustuskaan ollut enää parhaimillaan. Kummasti alkoi houkuttaa valita se kivitalo kalliomäen päällä.

Niinpä marssimme uuteen näyttöön ja kolmanteenkin. Olin selannut myynti-ilmoitusta niin ahkerasti, että silmä alkoi kummasti tottua talon ilmeeseen. Sehän alkoi näyttää yllättävän kivalta ihan sellaisenaankin. Ja päivänvalossa näimme vihdoin pihankin kunnolla – se tuntui loputtoman suurelta, ja toki valmiina oli vanhojen talojen tapaan vaikka mitä kivoja istutuksia. Jopa talviasussaan tontti näytti aika kivalta. Talon hintakin ehti välissä laskea, ja kolmannessa näytössämme kävikin kuhina. Alkoi tulla pieni paniikki, että joku muu vielä nappaa talon. Mutta enemmistö katselijoista lähti taas aika nopeasti ja joku taisi ääneen todetakin talon olevan vääräntyylinen (niinpä niin, kaikki todella taitaa etsiä sitä tiettyä tyyliä; peiliovia, pikkuruutuikkunoita ja kakluuneita).

Olimme rauhallisin mielin – voisimmehan saada talon halvalla, koska muita kiinnostuneita ei ollut. Kunnes välittäjä pudotti pommin: joku oli tarjoutunut ostamaan talon purettavaksi pelkkänä tonttina samalla hintaa, jota me tarjosimme. Myyjän kannalta houkutteleva tilanne, kun samalla vapautuisi mahdollisesta virhevastuusta. Ja niin siinä kävi, että myyjä valitsi purkavan ostajan. Olimme tyrmistyneitä. Eeron isä sen lopulta ääneen sanoikin: "parempaa vanhaa taloa ette kyllä löydä". Vaikka yritin lohduttautua ajatuksella, että sehän ei varsinaisesti ollut alunperin sellainen, mitä etsimme, niin silti huomasin vähän väliä edelleen haikailevani tekemieni suunnitelmien perään ja surevani aivan kummia asioita. Mietin, että eihän meidän nykyinenkään asunto ollut rakkautta ensi silmäyksellä, vaan kiinnostus kypsyi sitä mukaan, kun suunnitelmat näyttivät millainen asunnosta voisi tulla. Silloinkin teimme yksityiskohtaiset remonttisuunnitelmat jo ennen tarjouksen tekoa.

Viikonloppu hujahti ja maanantai tuntui harmaammalta kuin kertaakaan tämän nelikuisen marraskuun aikana. Lopulta päätin, että ei meillä olisi mitään menetettävää, ja päätin soittaa suoraan myyjälle. Takaraivossa kyti joku outo ajatus, että onko koko kuvio jonkin sortin huijaus saada meidät panikoimaan ja nostamaan hintaa. Muistelin myös sitä loppukesää 2011, jolloin surkuttelimme kun unelmien vuokra-asunto meni sivu suun. Tuolloin soitin lopulta suoraan vuokranantajalle välittäjän ohi, ja sillä puhelulla asunto oli meidän. Ehkä nyt voisi käydä samoin. Myyjä tosin taisi olla vähän järkyttynyt siitä, että olin leikkinyt salapoliisia ja ottanut yhteyttä, enkä lopulta tiedä oliko puhelulla mitään vaikutusta. Kuitenkin parin päivän jälkeen välittäjä soitti, että edellinen ostaja ei ole vielä saanut rakennus- tai purkulupaa, eikä myyjä halua jäädä odottelemaan, milloin luvat saataisiin ja olisi halukas myymään sittenkin meille. Hupsista vaan. Ensin iski pieni kauhistus, mutta koska olimme jo käyneet pettymysvaiheen, osasimme iloita uutisista. Luulen, että jos olisimme saaneet talon ensimmäisellä tarjouksella, olisi iskenyt isompi paniikki siitä, mitä oikein olimme tekemässä.

Mutta mutkia riitti vielä. Pankin kanssa riitti setvimistä ja lainatarjouksen saamisessa kesti ja kesti. Sitten vielä Eerolle iski viikon työmatka Intiaan, mikä esti kauppojen teon. Ehdin jo pelätä jos Eero lukittaisiin jonnekin koronaviruskaranteeniin kaiken kukkuraksi. Taustalla oli koko ajan pieni pelko, että mitä jos jostain ilmestyy kolmas ostaja, joka tarjoaa enemmän. Lopulta päädyimme tekemään esisopimuksen, ja tästä parin viikon päästä varsinaiset kauppakirjat, joten talo on nyt virallisesti meidän. Kauppoja edeltävänä yönä iski vielä myrsky, ja ehdimme jo pelätä jos talo olisi kärsinyt vahinkoja – siinäpä olisi ollut setvimistä. Myrskyn takia pankissa tuli sähkökatko kesken lainapapereiden allekirjoituksen, ja mietin jo, yrittääkö universumi kertoa meille jotain. Lopulta kaupat saatiin tehtyä, ja viimeiset viikot on kulunut hujauksessa selvitellen kaikkea mahdollista – ja tietenkin vanhoja tapettikerroksia repien. Edessä on iso remontti ja arki on nyt melkoista nuoralla tanssimista, sillä nyt jos koskaan työtkin olisi maltettava hoitaa kunnialla. Yritän kuitenkin silloin tällöin päivitellä remonttikuulumisia blogiin aina kun vain onnistun löytämään jonkin luppoaikaa muistuttavan raon. Remontinjanoisten kannattaa pitää silmällä Instagramin stooreja, eiköhän siellä tulla näkemään remppatunnelmia kutakuinkin reaaliaikaisesti!

Besos, Hansu

Talohaaveita

Melkeinpä jo nykyisen asunnon remontin valmistuessa katse oli jo seuraavassa projektissa. Päässä on pyörinyt niin pitkään kuin muistan unelma vanhasta talosta, jonka saisi remontoida itsensä näköiseksi säilyttäen kuitenkin vanha tunnelma: narisevat puulattiat, ruutuikkunat, peiliovet ja kakluunit. Rintamamiestalot eivät pääsääntöisesti puhuttele, vaan uusimillaan 40-luvun talot miellyttävät muotokielellään. Mitä vanhempi, sitä parempi. Erityisesti vuosisadan taitteen taloihin tunnen suurta vetoa. Minkäs sille kai voi, kun on koko lapsuutensa viettänyt kesämökkitorpassa, joka on peräisin juurikin 1800–1900-luvun taitteesta... Ja nykyinen asuintalommekin Venäjän keisarikunnan armeijan hevostallissa on valmistunut tuona hienona vuonna 1899. Harmi vain, että tuon ikäisiä taloja ei ihan noin vain löydy – ainakaan kukkarolle sopivaan hintaan tai järkevästä sijainnista. Ja ylipäätään monet vanhoista taloista on jo menty pilaamaan ajan saatossa lukuisilla remonteilla. On esimerkiksi vaihdettu muodikkaat, levät yksivaloaukolliset ikkunat 60-70-luvulla. Hullunkuristen mittasuhteiden ja ruman ulkonäön lisäksi tällä on vaikutusta myös ilmanvaihtoon, joten talot saattavat olla ihan oikeastikin pilalla. Kakluunejakin purettiin oikein urakalla yhteen aikaan. Ja mikä pahinta, että kaikki muut tuntuvat metsästävän samanlaista projektia, joten talonröttelöstä joutuu pulittamaan ihan järkyttäviä hintoja, joten unelma tuntuu liukuvan kauas tulevaisuuteen. Ehkä sitten joskus on paremmin varaa, mutta liekö sitten aikaa ja voimavaroja moiseen remppaprojektiin...

Toisaalta samanaikaisesti unelmoin arjen toimivuudesta. Liekö sitä kasvanut aikuiseksi, kun suurimmat unelmat on tällä hetkellä iso keittiö, jossa mahtuisi hyvin useampi kokki hääräämään. Tai niin, että toinen voisi siivota samalla kun toinen kokkaa – ilman että hermot kiristyy kun toinen on aina tiellä. Ja kaapeissa olisi tilaa ostaa säästöpakkaukset kuivatarvikkeita. Ah, vanha kunnon ruokakomero olisi mahtava. Ja pyykkäys. Olisipa kuivuville pyykeille jokin oma tila, jottei kuivaustelineeseen tarvitsisi kompastella harva se päivä. Ja lisäksi tietty kuivausrumpu, jottei koko yläkertaa tarvitsisi huonolla kelillä viritellä lakanankuivaushuoneeksi. Ja yksi iso eteinen, jossa olisi tilaa kaikille vaatteille, ilman että suhaan kahden minieteisen väliä etsimässä lapaselle kaveria samalla kun koira karkaa pahoille teille ja astun puhelimen päälle joka lojuu lattialla, koska en vielä ehtinyt saada ulkoeteisestä niskaan takkia, jonka taskuun sen olisin sujauttanut. Ei tämän meidän noin 45:n neliön kaupunkiluukun pitänytkään olla kuin muutaman vuoden ratkaisu, harjoitusprojekti sekä toivottavasti myös sijoitus. Kyllähän arki tässäkin on ollut toimivaa ja hyvin tähän edelleen mahdutaan. Silti unelmoin tilasta. Ja käytännöllisyydestä. Ja pakkasaamuista, joina voisi päästää koiran omalle pihalle ja jäädä kuistille kahvikupin kanssa katsomaan kuonolaisen menoa. Ja työhuoneesta tai kirjastohuoneesta, jonne voisi sulkea työt päivän päätteeksi sekä käpertyä sunnuntai-iltapäivisin lukemaan kirjaa. Mahdollisuudesta hankkia hyllyt täyteen ihania kirjoja. Ja ennen kaikkea omasta tilasta, jossa mahtuisi joogaamaan, tanssimaan ja nostelemaan painoja. Ja tietysti pihasaunasta, jonne pitää erikseen lähteä ja jossa aika pysähtyy.

Oikeanlaista taloprojektia ei vain tunnu löytyvän sitten millään. Ja silloin harvoin, kun jotain edes sinnepäin löytyy, häviämme tarjouskilpailun. Myönnetään, meillä on aika kovat kriteerit. Ja alkaa tuntua, että vanhaan taloon on toisinaan vaikea järjestää kaikkia toiminnallisuuksia. Niinpä olemme samaan aikaan yrittäneet etsiä tonttia, jolle rakentaa oma unelma. Mutta tonttien hinnatkin kallistuvat hirveää vauhtia. Ja tontin suhteen meidän kriteerit vasta kovat onkin. Tontti saisi olla mielellään vanhalla alueella, jottei tarvitse liiaksi sietää keskeneräisyyttä ja arvailla, mitä naapuriin rakennetaan. Naapurit eivät tietenkään saa olla liian lähellä, mutta kaupunkiolosuhteissa tästä voidaan joustaa. Ikkunoista ei pidä päästä kurkkimaan, sillä isot, kauniit ikkunat menettävät merkityksensä, jos ne pitää jatkuvasti peittää verhoilla. Parasta olisi, jos edes yhteen suuntaan avautuisi maisema, jossa katse saisi levätä kaukaisuudessa. Yksi kerrallaan kriteereistä on pitänyt alkaa luopua, mutta silti sitä oikeaa ei vain tunnu löytyvän. Paitsi tietysti, jos varaa puolet talobudjetista tonttiin. Mutta silloin tontille ei ole varaa rakentaa kuin se pelkkä saunamökki... Ehkä unelmat vielä toteutuvat, tavalla tai toisella. Ehkä sitten joskus. Taas on yksi talotarjous vetämässä ja voi hetken unelmoida.

(Kuvat Pinterestistä)

Besos, Hansu