torstai 22. kesäkuuta 2017

Bohinj-järvi ja vuoristoseikkailu


Jatketaanhan Slovenian reissujuttujen parissa. Kun petyimme hieman Bledin tunnelmaan ja turistien määrään, otimme suunnaksi läheisen Bohinj-järven, joka on huomattavasti luonnontilaisempi. Parkkeerasimme auton camping-alueelle, joka oli kivan rauhallinen ja siisti. (Alueella oli esim. ilmaiset vessat, toisin kuin Bledissä ja vain venevana sekä muutamia telttoja – ei siis todellakaan mitään hotellikylä tai turistirysä.) Päätimme aloittaa Bohinjiin tutustumisen yläilmoista suuntaamalla gondolihissillä ylös Vogelin hiihtokeskukseen (1535m). Maisemat hissistä ja ylhäältä oli kyllä hulppeat!

Juustotilalla oli hiljaista...

Ylhäällä odotti hiihtokeskus, joka oli kaikinpuolin hyvin samankaltainen kuin Dolomiiteilla – tuli siis pieni déjà vu-fiilis. Nopeasti lapioimme suuhun vähän lihakeittoa ja lähdimme tallustelemaan. Päätimme etsiä alueelta juustotilan, jonne keittopaikan tarjoilija ohjeisti tien. Tie näytti aivan helppokulkuiselta, mutta lähempää se paljastuikin melko haastavaksi: tie koostui perunan kokoisista irtokivistä ja vietti loivasti alaspäin. Vaikka alamäki oli loiva, lipsuivat kivet jatkuvasti jalan alla ja eteneminen oli haastavaa. Vihdoin pääsimme perille juustotilalle, vaan siellä ei odottanut yhtään vuohta tai kiliä (erään rapsutuksille person pikkukilin perässä tilalle menimmekin) vaan remppamiehiä. Kuulemma ei ollut vielä kesä, joten paikka oli suljettu ja vuohet muualla. Vai niin.


Risti eli määränpää on tuo juuri ja juuri näkyvissä oleva kärpäsen kakka (hissitolpan vasemmalla puolella)


Istahdimme kivelle ja otimme pienen tuumaustauon. Taivas alkoi näyttää yhtäkkiä erittäin uhkaavalta, mutta paluu lähtöpisteeseenkään ei houkuttanut. Tähyilimme ylhäällä vuorella näkyvää ristiä, jonne alun alkaen olimme ajatelleet kiivetä (n.1730 m) ja huomasimme vieressämme ylös luikertelevan rinteen, jota hädin tuskin oli merkitty karttaan. Hetken rinnettä ja karttaa tuijotettuamme päätimme kokeilla ainakin vähän matkaa, pääsisikö reitiltä oikaisemaan ristille – varsinainen reitti kun kulkisi hyvin monta kilometria kauempana.


Myös tämä rinne oli täynnä irtomurikoita, ja jo pienen kapuamisen jälkeen alkoi olla selvää, että alaspäin ei rinnettä pystyisi kulkemaan. Suunta oli siis vain ylöspäin. Eero uskoi olevansa kartalla, ja meikäläinen seurasi perässä tarkkaan jalkoihin keskittyen. Aurinko porotti ja rinne oli melkoinen taivallettava – onneksi vasta ylhäällä saimme tietää, että nousua oli paikoin ollut 40 astetta. Ja ylhäällä vasta aloimme miettiä millä pääsisimme takaisin lähtöpaikkaamme ja alas järvelle vievään hissiin. Ja kuin ihmeen kaupalla huomasimme tuolihissin liikkuvan, vaikka alhaalla järvellä oli sanottu, että kaikki muut hissit ovat suljettuja. Eikun kyytiin ja maisemia ihailemaan! (Okei, noin korkeassa tuolihississä kyllä otti vatsanpohjasta ja hädin tuskin uskalsin katsella maisemia.)


Näppärästi siis lopulta pääsimme lähtöpaikkaamme, ja siirryimme odottelemaan alas järvelle vievää hissiä. Odotellessamme katselimme japanilaisten ihastuttavan kohteliaita kohtaamisia, ja pian ympärillämme olikin kokonainen japanilaislauma tulossa hissiin. Hissin ulkopuolelle ilmestyi ryhmä brasilialaisia, jotka näyttivät sydänmerkkejä ja huutelivat i love youta japanilaisille, jotka vastasivat samalla mitalla. Samassa brasseille selvisi, että he mahtuvat myös hissiin ja puhkesi hirveä ilo ja älämölö. Hyvä etteivät tanssiksi pistäneet japsien kanssa. Yksi brasseista sai paniikkikohtauksen kaiken keskellä (tiedä sitten oliko syynä korkeanpaikankammo vai se ihmismäärä pienessä tilassa – ainakin jälkimmäinen tutisutti meikäläisen sisuskaluja), ja niinpä koko joukko puhkesi hoilaamaan Despacitoa tunnelmaa keventääkseen. Huh, oli siinä hissireissu!

Alhaalla huomasimme olevan paljon viileämpää kuin lähtiessämme ja maakin oli paikoin märkä – uhkaavat pilvet olivat kuin olivatkin tuoneet sadetta, mutta me säästyimme siltä kun olimme ilmeisesti pilvien yläpuolella! Taivas oli taas kirkas, ja päätimme käväistä läheisellä Savica-vesiputouksella, jonne pääsi kätevästi autolla vähän matkan päähän. (Ilmeisesti kyseessä oli tunnetumpi nähtävyys, sillä parkkialueelle ja putoukselle piti maksaa useampi euro – taas yksi syy arvostaa Suomen luontoa, kansallispuistoja ja jokamiehenoikeuksia.) Ylös putoukselle kiivetessä kyllä tuntui reisissä, että sinä päivänä on tullut tarvottua mäkiä! Alas päästyämme päätimmekin pulahtaa virkistävälle uinnille Bohinj-järveen, mutta totesin veden vähän turhankin virkistäväksi. Järvi tuntui aivan kirjaimellisesti jäätikköjärveltä. Eero tosin uskaltautui muutaman uintiliikkeen tekemään, ennen kuin suuntasimme mahat kurnien kohti Bledin ravintoloita.




Un día en las montañas y el lago de Bohinj.

Besos, Hansu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit piristävät päivää aina! <3

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...