Sunnuntaina lähdimme porukalla sieniretkelle melko extempore. Sieniä ei vain meinannut millään löytyä. Kyllähän sieltä löytyi kaikenlaista sieneksi tunnistettavaa, mutta kun joukon sienituntemus oli lajia "kyllä tämä ainakin tuoksuu sienelle" niin monet vahveroista ja tateista jäi mättäälle. Mutta mustikoita, niitä oli edelleen metsä sinisenään. Aivan hassuksi sitä meinasi tulla kun silmät ehtii poimimaan paljon enemmän kuin kädet. Puolukoita ja sieniä lähdimme hakemaan, mutta mustikkaa siis saimme. Tai kyllä puolukkaakin löytyi mutta olivat mokomat raakileita vielä.
Aikamme koluttuamme hörpimme munkkikahvit mättäällä istuen ja luovuimme sienihaaveista. Lähtiessä päätimme kuitenkin vielä kurkistaa toisen metsäpolun vähän matkan päässä. Onneksi. Juuri kun meinasi epätoivo iskeä, oli kanttarelli huudettu. Ja pian toinen, ja sitten suppilovahvero. Lopulta saalis oli 300 grammaa. Ei hääppöinen, mutta kyllä siitä viidelle juuri ja juuri riitti suppilovahverokeitot (ohje
täällä) ja kantarellirisotot (ohje
täällä). Ja illallisvieraat kiikuttivat vielä suussasulavan mustikkapiirakan jälkiruuaksi. N-a-m! Taaskaan ei kouluhommat tai muutkaan projektit edenneet, mutta annettakoon se nyt anteeksi.
Metsässä unohtuu kaikki stressi – ja viimeistään kun lusikoi kantarellirisottoa rentouttavan viinin kera. Kelpaa.
Ayer buscamos setas, pero encontramos muchísimos arándanos – y al final, un poco de setas.
Besos, Hansu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit piristävät päivää aina! <3