sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Musiikkivamma ja leffasuositus

Musikaalisuus unohtui niistä korteista, joita mulle jaettiin. Muistin taas, että en kyllä ymmärrä musiikista yhtään mitään, enkä tunne samanlaista intohimoa sitä kohtaan kuin moni muu. Blogit esittelevät jänniä valtavirrasta poikkeavia hipsterikappaleita – mä skippaan postauksen heti alkuunsa.  Voisin ehkä löytää niistä jotain uutta ja jännittävää, mutta njääh. Vähällä olin skipata myös Eeva Kolun leffa-arvostelun musiikkileffasta. Postauksen innoittamana annoin kuitenkin leffalle mahdollisuuden. Yllätyin, innostuin, ihastuinkin ehkä hieman. Ei mikään hullumpi elokuva tuo Whiplash. Yllättävän hyvä elokuvaksi, jossa ei oikeastaan paljoa tapahdu. En ala sitä sen pidemmin tässä ylistämään ja arvostelemaan, katsokaa itse. (Ja lukekaa ennemmin tuo Eeva Kolun arvostelu. Yhdyn jokaiseseen sanaan, enkä osaisi sanoa mitään paremmin.) 


Whiplash muistutti taas, miten poikkeava tunnen välillä olevani kun en ole koskaan ikinä harrastanut minkään vempeleen soittamista tai ymmärtänyt musiikista noin muutenkaan yhtään mitään. Koskaan en koulussa oppinut laskemaan niitä rytmityksiä, eikä mua huolittu edes siihen nokkahuiluorkesteriin. Pakolliset soitinkokeilut tein silloin ala-asteella, toista kertaa ei tarvinnut. Ala-asteen musiikkitunteja muistellessa nousee iho kananlihalle. Näen epäuskon opettajan silmissä, siis miten niin en muka kuule kuinka moneen tässä kappaleessa lasketaan?! Kokeista viitonen viitosen perään. Säälistä päästi sentään läpi kun piirtelin hevosia paperin reunaan ja kirjoitin kauniilla käsialalla. Vieritän syyn musiikkivammastani ala-asteen musiikin tunneille.


Sateen ropina katossa ja kärpästen surina on paljon kivamman kuuloista. No ei vaiskaan, kyllähän mäkin nyt sentään joskus jotain kuuntelen, esimerkiksi lenkillä. Pakkohan nyt jotain rytmiä askeliin on saada. Tosin radiota kuunnellessa nautin enemmän niistä puheosuuksista, silloin unohtuu painavat askeleet ja kolottavat koivet.

En erota musiikin hienoja nyansseja, enkä oikein ymmärrä sitä hienoutta mikä ilmeisesti live-keikoissa on. Ehkä pitäisi antaa enemmän mahdollisuuksia niille, niin voisin joskus saada kiinni homman nimestä? Eräs ystäväni totesi joskus, että on todella hassua, että jotkut menevät katsomaan kun joku laulaa lavalla. Onhan se ihailtavaa että joku osaa. Ja silti vähän hassua. (Toisaalta tykkään mä kuunnella kun joku laukoo vitsejä lavalla tai näyttelee, eikä se ole lainkaan niin hassua.) Mun mielestä se osaaminen kuuluu kyllä paremmin kuulokkeista tai stereoista kuuunneltuna. Ehkä voisin live-keikoilla innostua siitä kun muut innostuvat – jos ne muut eivät vaan tönisi mua pakokauhun partaalle, eikä korvat halkeasi melusta.

Ja mitä sieltä mun kuulokkeista kuuluu radion lisäksi? Nostalgiaa pursuavaa ysäriteknoa ja espanjalaisia lurituksia: La Oreja de Van Gogh, Manu Chao, Dani Martin, Autoban, Prince Royce ja Alejandro Sanz noin niinkun esimerkiksi. Heitä voisin livenäkin ihastella. Ehkä.

Ehkei kaikkien ole tarkoituskaan pitää samoista asioista, mutta silti tunnen olevani viallinen. Onneksi saan aika paljon isommat kiksit visuaalisista jutuista ja lukemisesta. Ehkä se hieno fiilis on se, mitä kaikki muut saa korvien kautta. Kuten Whiplash osoitti, musajutuistakin saan näemmä enemmän irti visuaalisin keinoin.

No tengo pasión por la música y a veces me siento un poco extraña cuando toda la gente disfruta de la música, cantar y tocar un instrumento. Me gustan más los artes visuales, pero a pesar de esto me gustó la película Whiplash.

Besos, Hansu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit piristävät päivää aina! <3

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...