Opinko mitään?

Sanotaan, että vaihto-opiskelu kasvattaa ja paluushokki on helposti suurempi kuin kulttuurishokki. Itse saattaa kasvaa (fyysisestikin, krhm) ja muuttua vaihdon aikana niin paljon, että sopeutuminen vanhoihin ympyröihin voi olla vaikeaa. Toistaiseksi suurempaa shokkia ei kuitenkaan ole ollut vaikka tietenkin ikävä Salamancaan on suuri.

Kevyen laskeutumisen takaisin suomalaiseen kulttuuriin toi toki lomailu ja heinäkuun helteet. Näin sadesäällä sydänalaa sieppaakin vähän enemmän.
Koulun alkukin jännittää vähän. Ei ehkä siitä syystä etteikö täällä opiskelu suomeksi ja englanniksi olisi helpompaa (ja vähemmän simputtavaa) kuin Espanjassa, vaan jotenkin ehkä ahdistusta tuo arjen alku, vanhan arjen alku. Mitäs jos huomaankin etten tosiaan sovi enää vanhoihin ympyröihin? Tai jos vanhat ympyrät ovat vaan, noh niin vanhoja? En tiedä onko pahempi huomata, että kaikki asiat ovat ennallaan vai että asiat ovat muuttuneet, elämä on täällä jatkunut ilma mua. Tai entä jos sovinkin vanhoihin ympyröihin mainiosti, enkä olekaan oppinut mitään tai muuttunut tippaakaan?



Kai mä jotain pientä ainakin opin. Kielen noin niinkuin suurinpiirtein, mutta muutakin. En toki täydellisesti espanjaa solkkaa, mutta opin että kommunikoida voi vaikkei vieläkään hallitsisi subjunktiivia.
Kielen kehityskin on niin hidasta, ettei sitä helposti huomaa. Onneksi blogin kautta pääsin vaihdon alun tunnelmiin ja muistin, että aijoo mähän yritin puhua englantia alussa. Miten hölmöä. Ja etenkin kirjoittaminen on nyt helpompaa. Kirjotinpa tuossa juuri lähes 20 sivun raportin espanjaksi. Eikä tuntunut missään.
Ja opin ainakin sen, että vähemmälläkin pärjää. En ikävöinyt yhtäkään Suomeen jäänyttä vaatekappaletta. Takaisin tullessa heitin kassillissen alusvaatteita roskiin, sillä kuka tarvitsee alushousuja kuukauden päiville? Vaatekaappi odottaa samanlaista läpikäyntiä, taitaa kyllä odottaa sitä ensi kesään.
Keittiössäkin tuntuu olevan niin kovin paljon tavaraa. Onhan tässä jo opittu, että säilykepurkki aukeaa veitsellä ja väkivallalla, joten miksi omistaa avaaja. No ehkä se on hyvä olla sittenkin olemassa. (Ja ei ruveta nyt luettelemaan tässä millä kaikilla yritin puhkoa vesikelloja luovuuspäissäni kun neulaa ei ollut saatavilla.) Luovia ratkaisuja oppii kun kaikkeen ei ole valmista vastausta.

Toisinaan Salamancassa tuntui, että tämä pessimismiin taipuvainen realisti löysi auringon maassa itsestään optimistin. En tiedä tuliko se optimisti matkalaukussani mukaan Suomeen, vai oliko kyseessä alkujaankin vain perspektiivihäiriö. Jos ympärillä on kovin paljon mutrusuita, saattaa paatuneinkin pessimisti näyttää kovinkin toiveikkaalta. Voi tosin olla, että omaksuin vain paikallisen no te preocupes -hälläväliäasenteen tehokkaasti. Mahtuikohan sekään laukkuun, vai hyökkääkö syksyn turvin vanha tuttu stressimonsteri kaapista. Mañana-asenne ainakin jäi jonnekin Avenida de Portugalin tienoille, sillä en edelleenkään halua olla myöhässä ja asiat on parempi tehdä heti eikä kohta.

Ja aihahan olen ollut varsin paha asioiden etukäteen hermoilija. Etenkin uudet tilanteet ilman tietoa toimintatavoista ovat ahdistavia, ja niitähän vaihto-opiskelu on täynnä. Vaihdossa sitä tottui olemaan aina vähän hukassa ja eksynyt. Lopulta siihen tottui ja olipa se ihan hauskakin tunne. Ei se ole aina niin justiinsa. Joskus voi kävellä täysin väärää reittiä ja löytää samalla jotain uutta ja ihmeellistä. Toisinaan tekemällä jotkut asiat eri tavalla kuin kaikki muut, voi näyttää uutta suuntaa jollekin. Tai ainakin nauraa, että olinpas höntti.
Mutta ei se Suomessa toimi sillä tavalla. Ei täällä sovi tehdä asioita kovin eri tavalla kuin muut, ja onhan se nyt noloa jos ei tiedä miten jokaisessa tilanteessa toimitaan. Vaikka kyseessä olisi ensi kerta sanotaan vaikkapa sijoitusneuvolla, niin pitäähän sitä nyt näyttää ja tuntea, ettei tilanteessa ole mitään jännittävää ja uutta. Munhan kuuluu tuntea tämä kulttuuri ja toimintatavat. Saatika jos nyt eksymään menisi, sehän olisi noloa, kaikki nauraisi, eikä silloin ainakaan voisi löytää mitään uutta. Ja neuvoa ei varmasti kehtaisi kysyä. Tai vähintään pitäisi feikata jokin aksetti ettei toinen tunnistaisi suomalaiseksi, tai pahempaa, turkulaiseksi. Ja eihän toisilleen vieraat suomalaiset nyt muutenkaan puhu keskenään.

Estaba pensando que aprendí en Salamanca. A hablar mejor español por supuesto. Entendí que puedo expresarme sin comprender el subjuntivo. Pero qué más? Por lo menos entendí que no necesito toda la ropa que tengo. Y cuando se tiene menos bienes y productos para hacer cosas se puede ser más creativo. Y sobre todo, aprendí a estar perdida. No es tan grave si no sé como actuar en deferentes situaciones. A veces puedes encontrar algo nuevo cuando estás perdido.

Besos, Hansu